sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Ne viheltäen menee.

Lihallisuuden sijaan minun fokukseni on viime viikot ollut vahvasti ideamaailmassa. Tehtailen tenttejä ja oppimispäiväkirjoja liukuhihnatuotantona ja istun itselleni iskiaksen näpyttelemällä raakamateriaalia graduuni. Ei ole enää aikaa mistä hukata liian monimutkaisiin ihmissuhteisiin tai huonoihin ideoihin.

Mutta olen minä tehnyt joitain mielenkiintoisia havaintoja.

En tiedä mistä olen moisen perversion päähäni saanut, mutta viime aikoina olen kaivannut kipeästi hyvien tyyppien läsnäoloa. Tiedättehän, niitä kavereita kun katsoo formuloita ja tilaa grilliltä mieluiten makkaraperunat. Tuikitavallisia tallaajia, joita ajaa sympaattinen tarve tehdä koti ja saada pitää jostakusta huolta. Sellaisia samuliedelmanneja.

Minäpä olen hoksannut mistä niitä löytyy: informaatiotieteiden ja interaktiivisen median laitokselta. Siellä ne on kaikki. Jostain syystä samanlaista esiintymää ei esimerkiksi meidän taideaineiden laitokselta löydy.

Näinpä olenkin löytänyt lempparilukunurkan infimin käytävän varrelta kivasta pikku sohvanurkkauksesta. Näistä asemistani jatkuvasti toisella korvalla ja silmällä hyvien tyyppien liikkeitä tarkkaillen olen tullut huomanneeksi niissä yhden hyvin lajinomaisen piirteen.

Ne viheltää.

Lukunurkkaukseni sijaitsee eräänlaisessa minimaalisessa aulatilassa, josta löytyy kopiokone ja vessa. Karkeasti arvioiden kahdeksan jannua kymmenestä, jotka pysähtyvät jompaakumpaa käyttämään, alkavat vihellellä joko välittömästi minut huomattuaan, tai viimeistään paikalta poistuessaan. Toistin kokeen neljänä peräkkäisenä päivänä, yhteneväisin tuloksin.

Tutkimushypoteesini on seuraavanlainen: viheltely on hyvien tyyppien tapa heiluttaa häntää. Viheltämällä uros osoittaa havainneensa naaraan saapuneen reviirilleen ja suhtautuvansa tähän paitsi ystävällisesti, myös enemmän tai vähemmän uteliaasti. Kenties klassinen flirttivislaus onkin polveutunut tästä käyttäytymistendenssistä.

Vertailupohjana olen käyttänyt keräämääni laajaa aineistoa hyvien tyyppien etäisistä sukulaisista, aggressiivisempien viettien ajamista uroista, joihin arkikielessä viitataan usein kusi- tai paskapäinä. Niillähän ei tällaista hienovaraista signaalia esiinny ollenkaan; ne ei vihellä. Sen sijaan ne siirtyvät suoraan niin sanotusti nylkyttämään jalkaa. Kenttäkokeeni perusteella myöskään keskimääräistä aremman oloisten koiraiden käyttäytymiseen tämä refleksinomainen viheltely ei kuulu.

Pidän tutkimustuloksiani mullistavina. Olenhan tullut kehittäneeksi helposti toistettavan ja luotettavan metodin erottaa jyvät akanoista, hyvät tyypit retkuista.

Ikävä kyllä on kuitenkin todettava, ettei hyvästäkään teoriasta aina ole käytännön hyötyä. On tyttöjä kuten minä, jotka eivät huoli hyviä tyyppejä, vaikka niitä tyrkytettäsiin niille kultareunaisilla perintötarjottimilla, kylkiäisinä lupaus yhteisestä asuntolainasta ja seitsenpaikkaisesta perheautosta. Naisia, jotka aina rakastuvat vain renttuihin.

Douglas Adamsia mukaillen:

I love good guys.
I love the whistling noise they make as I pass them by.

(Toisen kahvikupin jälkeen huomasin, ettei tuo ollutkaan niin nokkelasti veistelty kuin ensin ajattelin. Ihan siis metaforana meinasin, ei minun kulkeissani kukaan konkreettisesti perään viheltele. Korkeintaan joku raksamies toisinaan tööttää pakustaan.)