perjantai 26. helmikuuta 2016

Pikkulutkan puuhapussukka ja pieni sessiokertomus

Kun näin kuningattaren viimeisen kerran ennen vetäytymistä parin viikon hiihtolomareissulle, hän antoi minulle matkaan pienen lahjapussukan. Vähän tekemistä, kuulemma. 


Pussukasta paljastui pino pieniä nyyttejä sekä saatekirje:

"Pikkuinen... Avaa jokaisena reissupäivänä yksi näistä. Ne eivät sovi muiden silmille, joten pidä huoli ettei tule ikäviä tilanteita. Hyvää matkaa pikkuinen"

Jokaisessa nyytissä on jokin pieni tehtävä. "Tänään", esimerkiksi, "pikkulutka puree runkatessaan huulta, kunnes maistaa veren suussaan". Kaikki tehtävät eivät kuitenkaan ole mitenkään riettaita itsessään. Ensimmäisenä päivänä nyytissä oli pussillinen teetä, jota olemme yhdessä juoneet, ja käsky nauttia se. Yhdessä taas määrättiin lähettämään kuningattarelle viesti, jossa kerron kolme asiaa itsestäni - mutta yhden niistä on oltava vale. 

Aivan pahuksen jännittävää..! Niin kuin minulla olisi joulu joka aamu. Paitsi, ettei joululahjoja avatessa yleensä tarvitse pelätä joutuvansa johonkin pikku pinteeseen. On aivan käsittämätöntä, miten vahvaksi kuningatar onnistuu läsnäolonsa tekemään silloinkin kun ei ole paikalla. Näin pienillä asioilla, muutamilla riveillä. Tunnen itseni hallituksi ja jatkuvasti pikkuisen kiihottuneeksi, kun olen lähes koko ajan jonkin kuningattaren käskyn alla, ja minulla on kaapissa piilossa papereita joissa hän kutsuu minua pikkulutkakseen. Ja miten kauniisti  tehty, nähdä noin paljon vaivaa minun vuokseni. Olkoonkin, että tiedän kuningattaren nauttivan tästä pelistä siinä missä minäkin.

Yhdessä nyytissä minua määrättiin kirjoittamaan pieni sessiokertomus valitsemastani hetkestä. Sain luvan jakaa sen teidän kanssanne. 

"Minä olen polvillani sängyllä kuningattaren edessä. Hänen sormensa hyväilevät minua sisältä, en tiedä montako minussa jo on. Tunnen venyväni kuningattaren käden ympärillä, tunnen sen painavan ja tajuan, että kuningatar aikoo laittaa minuun koko kätensä. Kauhu ja kiihotus sekoittuvat suonissani, minua pelottaa hirveästi mutta minun tulee suunnaton jano sitä mikä minua pelottaa. Käsi ei mahdu, kuningatar käskee minun kääntyä ja avaa minut edessään. Hän vie sormensa uudelleen sisälleni, liikuttaa niitä siellä, pakottaa itseään minuun. Minä en uskalla katsoa, minuun sattuu vähän ja puren kämmenselkääni jotten huutaisi niin kovaa. Koska minä huomaan huutavani, en enää voihkivani vaan todella huutavani ääneen pelkoani, nautintoani, odotustani. 

Kuningatar pyörittää kättään ja painaa vielä kerran lujempaa. Nyrkki on nyt minussa, kokonaan. Minusta tuntuu että minä halkean kahtia, minä olen kauhuissani ja tahdon käden heti pois, mutta pelkään kamalasti että sen vetäminen pois sattuu, ja kuitenkin minä tahdon että käsi jää minuun, liikkuu sisälläni, on siellä koska se ajatus kiihottaa minua niin että kaikki muu katoaa jonnekin hyvin kauas. Kuningatar sanoo sanoja jotka vetävät minua vielä syvemmälle veteen jota vuodan sieltä missä hänen kätensä on, sanoja pikkulutkasta joka on niin kiimainen että Rouva saa koko kätensä sen sisään ilman liukkaria. Minä huohotan ja ynähtelen halua ja nöyryytystä, minä olen täysin avuton ja auki kuningattaren edessä. Ja minä näen miten kovasti kuningatar tilanteesta nauttii, vaikken uskalla katsoa hänen kasvojaan. 

Minun täytyy hajota sisälläni kappaleiksi koska minä en pysty enää muistamaan enempää. En enempää kuin kuningattaren sylin kun kaikki on ohi, ja minä saan taas sulaa suukkoihin ja silityksiin."

tiistai 23. helmikuuta 2016

Pohdintaa parinvalinnasta ja polyamoriasta

Lisääntymiseen tähtäävän monogaamisen parisuhteen ympärillä pyörii kokonainen antaumuksellinen kultti. Miljoonat tarinat kertovat siitä, kuinka kovan etsinnän ja vaikeiden vaiheiden jälkeen kainaloon viimein saadaan se ihan oma kulta. Loppu on onnellinen ja hyvä elämä lopputekstejä vailla valmis.

Vaikka kaikki tietävät, ettei onni tosielämässä toimi aivan niin kuin telkkarissa, monet meistä valitsevat silti elää elämäänsä odottaen. Joko yksin ja kaiholla kaivaten, tai sitten sinnikkäästi kaikenkarvaisista kandidaateista karsien. Josko joku niistä "ihan kivoista" kurnuttajista osoittautuisikin siksi ihka oikeaksi kruunupääksi, ei voi tietää. Onneaan kannattaa koettaa silläkin uhalla, että jonain päivänä huomaakin huomaansa hiipineen rupea tihkuvan konnanroikaleen. 

Sitenkin toki sinkkuutta somempi. Sinkkuus (yleisesti merkityksessä ei voimassaolevaa monogaamista parisuhdetta) on sosiaalisessa arvossaan ainoastaan kahdessa elämänvaiheessa: joko osana epäonnistuneesta pariutumisyrityksestä toipumista, tai sitten sopivaa siippaa aktiivisesti etsiessä. Mutta jos sitä sopivaa ei edes kokeeksi ala tietyn säädyllisen aikarajan puitteissa löytyä, herättää se hetimmiten kummastusta ja sääliä. Joku vikahan sellaisessa hommassa täytyy olla..! Mielen viereenkään ei tule, että se sinkkuus saattaisikin olla enemmän tai vähemmän tietoinen valinta, ja elämän johtolankana kulkisi jokin muu asia kuin elämänkumppanin löytäminen perinteiseen tapaan. 

Minä en ole oikein koskaan oppinut etsijäksi, eikä parisuhde ole missään elämäni vaiheessa asettunut miksikään maaliksi. Rakkautta sen sijaan olen aina janonnut, kaikkia niitä voimassaan vuoria siirtäviä tunteita. Ja kuitenkaan ilman niitä en ole osannut tuntea itseäni yksinäiseksi. Minulla on niin riivatun hyvä mielikuvitus, että pystyn täyttämään tunnekuohujen tarpeeni oman pääni sisällä, joko itse päiväuneksimalla tai kirjojen, elokuvien ja sarjojen tarinoihin tempautumalla. Totta kai se on aina aivan omaa luokkaansa, kun sellainen kokemus sattuu omalle kohdalle ja minä saan kirjoittaa tarinoita siitä, mutta hyvin harvoin koen itseni onnettomaksi jos näin ei ole. (Toim. huom. Myös sydänsäryt kuuluvat niihin tunnekuohuihin joita minun on jano. Tunnenarkki mikä tunnenarkki.) 

Silti, aina kun olen rakkauteen törmännyt, minun pieni pääni on täyttynyt kaikenlaisista odotuksista siitä, mitä paketin sitten täytyisi pitää sisällään. Ajatuksen tasolla en ole pitänyt monogaamista parisuhdetta minään automaattisena ihanteena, päinvastoin se on mielestäni teoriassa vähiten houkutteleva vaihtoehto. Nyt olenkin ymmärtänyt, etteivät ne minun suuret odotukseni ole ensinkään koskeneet suhdemuotoa, vaan nimenomaan niitä tunteita. Juuri ne suuret odotukset, jotka ovat johtaneet pettymyksiin kun eivät sitten olekaan täyttyneet. Kun niin on käynyt, olen epätoivoisesti koettanut muuttaa tilannetta vaatimalla muutoksia suhteeseen ja sitä koskeviin sopimuksiin. Ymmärrettävä mutta valitettava väärinymmärrys, jolta toivottavasti vastaisuudessa vältyn. Vastaavasti minun mustasukkaisuuteni on usein tulkittu virheellisesti omistuksenhaluksi, vaikka se on todellisuudessa ollut oireilua torjutuksi tulemisen tunteesta.


Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mikä minulle oikeasti on ihmissuhteissa tärkeää, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen. Ensinnäkin, tahdon saada rakastaa sillä tavalla kokonaisvaltaisesti ja kovaa, kuin minulla on tapana. Tahdon, että niitä tunteita kunnioitetaan, ettei niitä vähätellä eikä jätetä huomiotta. Minä haluan tuntea itseni aivan erityiseksi, korvaamattomaksi, rakastetuksi ja arvostuksi näine hyvineni. En milloinkaan tahdo kokea, että minut asetetaan samaan asemaan jonkun toisen ihmisen kanssa, enkä varsinkaan, että siinä asemassa olisin jollain tavalla tai jossain asiassa tätä toista huonompi. Koska silloin tunnen, että minä olen huono ja etten minä riitä, ja silloin minuun sattuu. Ja kun minuun sattuu, minä puolustaudun hyökkäämällä, eikä se ole reilua ketään kohtaan. Minusta tulee silloin todella ikävä tyyppi.

Minkään näiden tarpeiden täyttymiseen ei tarvita sitä, että olisin kenenkään ainoa. Minusta tuntuu, että saatan sittenkin pystyä oikeasti olemaan niin polyamorinen, kuin olen aina tahtonutkin olla. Huomaan sen nyt kun yhtäkkiä se, mikä on ollut teoriassa hyvä, onkin hyvä myös käytännössä, koska asiat tehdään oikein. Koen, että minulle ollaan rehellisiä ja minua aidosti kunnioitetaan, enkä itse sotke toiveitani toisiinsa. Minustakinhan olisi toki mukavaa, jos olisi jossain vaiheessa joku jakamassa myös arkea (kunhan tämä joku tajuaisi jättää minut aina välillä rauhaan), mutta en odota sitä kaikilta niiltä joihin ihastun. En itse asiassa keneltäkään, sellainen yhteenkuuluvuus kehittyy nähdäkseni ajan eikä tunteiden määrän tai voimakkuuden mukana. Ja kunnes niin käy jos on käydäkseen, pärjään siinä missä tähänkin asti yksin. Minun ei tarvitse haikailla ihmissuhdetta joka tekisi minut onnelliseksi, jos olen onnellinen niissä ihmissuhteissa joita minulla kulloinkin on.

En tietenkään voi kulkea kenenkään muun kengissä saati alkaa sanelemaan, mihin suuntaan niillä kannattaisi mennä. Mutta ehkä monen muunkin, kuten fraasi tietää kertoa, rakkaudessa epäonnistuneen kannattaisi pysähtyä pohtimaan, mitkä ovat ne odotukset, jotka eivät tähän asti ole täyttyneet. Koskevatko ne tunteita vai käytännön järjestelyjä vai sekä että, ja kuinka realistista on odottaa jonkun uuden ihmisen niitä kaikkia täydellisesti vastaavan. Ehkä kiipeääkin aivan väärästä päästä puuhun, jos päättää valmiiksi minkälaisen suhteen tunteidensa vastineeksi tahtoo tai millaisia tunteita osakseen odottaa, ja tekee jokaisesta kohtaamisesta castingin siihen valmiiksi kirjoitettuun rooliin. Siinä jää helposti niin ihmiset kuin todelliset tunteetkin aidosti kohtaamatta. 

Joskus epäonni voi toden totta olla seurausta siitä, että käsitys onnesta on väärä. Minä olen luullut, että romanttisen onneni tae on ihminen, joka tuntee minua kohtaan minun tavallani. Nyt ymmärrän, millainen onni on löytää ihmisiä, jotka kiintyvät minuun kukin aivan omalla tavallaan. Nyt, kun olen luopunut omista odotuksistani sen suhteen, miten heidän muka pitäisi se tehdä. 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Onnen aikoja

Asiat ovat yhtäkkiä kamalan hyvin.

Se on valtava muutos lyhyessä ajassa. Vielä alkuvuodesta olin niin maani myynyt, että harkitsin vetäytyväni niin blogosfääristä kuin kinkyskenestäkin, ja antavani hyvällä omallatunnolla kuolla pois kaikkien niiden sosiaalisten kontaktien, joiden ylläpitämisen koin raskaana. So. käytännössä joka ainoan lukuun ottamatta omaa poikaani. Nyt kaikki on niin toisin, paljon paremmin totta kai mutta silti niin toisin, että minulle meinaa kieltämättä vielä välillä tulla hätä pelkästään sen vuoksi. Kun minä en enää meinaa tietää kuka tämä tyttö oikein on ja miten tällaisen kanssa oikein eletään. Tällaisen joka uskaltaa kaikkea mitä haluaa.

Minun elämääni on tullut paljon uusia ihmisiä ja sanomaton määrä rakkautta. Olen tavannut aivan uskomattomia persoonia ja saanut kokea hetkiä täynnä lämpöä. Halusta hauraita hetkiä, kivuliaita nautinnon hetkiä. Hetkiä, jolloin minä olen tykännyt toisista niin kovasti että sydäntä puristaa, ja tuntenut että minustakin tykätään. Tuntenut, että se minä josta tykätään, on juuri se sama josta minäkin tykkään, ei enää se vieraalta tuntuva tollo.

Kävin joku viikko sitten Turussa kinkyklubilla ja kun tulin kotiin, minun ihossani oli viiden ihmisen jälkiä. Päässäni minulla oli jäljellä vain hymy ja rispaantuneita muistikuvia. Kuvia keijukaisesta painautumassa minua vasten ihoani kirvelevien iskujen välissä, peikon puremista niskassani ja nymfin kynsistä repimässä ihoani rikki. Koko ilta pelkkää satua ja täyttä totta.

Seuraavana päivänä menin jälleen kuningattaren luokse teelle. Hän sitoi minut alastomana auki eteensä ja kosketti minua. Upotti kyntensä ja hampaansa minun ruhjeisiini, rääkkäsi ja suukotteli minut humalaan. Kun lähdin kotiin, Spotify arpoi minun korviini kappaleen jonka kuulin ensimmäistä kertaa, ja joka oli kerta kaikkiaan kaikki mitä minä juuri silloin tunsin. Pakkaslumessa kimmelsi aurinko ja minun silmissäni kyyneleet. Minun sisälläni tuntui olevan jokin niin valtava voima että se sai minut tärisemään. Minä olin niin onnellinen että se sai minut aivan tolaltani.


Kirjoittaminen on ollut viime aikoina vaikeaa. Sanat eivät meinaa millään suostua välittämään sitä, mitä minun sisälläni on. Olen kuitenkin alkanut elää siinä vakaassa uskomuksessa, että minä pystyn mihin tahansa jos haluan, ja minä tahdon sanani takaisin. On siis vain ajan kysymys, milloin minä saan itseni taas kertomaan tarinoita siitä millaista on olla elossa.