sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Takaisin tulevaisuuteen

Olen ajatellut pikkuhiljaa palauttaa piilottamiani tekstejä tänne. Käsittääkseni se näyttää vielä seuraavien feedissä vähän ärsyttävältä, pahoittelut siitä. Silloin kun kätkin kirjoitukseni, minua suoraan sanottuna vitutti se minkälaisen paraatinäkymän ne antoivat kaikille niille, jotka tahtovat minua ylenkatsoa. Tiedättekö, ei vituta enää. Kammottavan ankaran kolmenkympin kriisin se on vaatinut, mutta olen viimeinkin todella sisäistänyt sen, ettei minun tarvitse yrittää saada kaikkia pitämään minusta, vakuuttaa etten oikeasti ole sitä mitä ne luulevat. Mitä sitä hullua, siinäpä vain olkoot ja nähkööt minut miten mielivät. 

I don't need to fight to prove I'm right
I don't need to be forgiven

Melkoisen voimaannuttava tunne. Tuntuu, ettei kukaan tässä maailmassa enää pysty minuun, ei sillä tavalla. Viime aikoina asioilla on muutoinkin ollut vahva tendenssi muuttua. Pidän siitä. 

Mio ja minä olemme alkaneet pienin askelin avata suhdettamme. Mio on minulle rakkaus ja koti, paikkoja minussa ja seksuaalisuudessani jonne ei kukaan muu ole koskaan päässyt. Koska Mio on BDSM-kentällä sen verran tuttu kasvo, kokisin kuitenkin kiusalliseksi kertoa julkisesti meidän seksielämästämme. Se on jotenkin eri asia, niin toisella tavalla intiimiä nyt kun tällä tavalla rakastaa toista. Kerrottakoon silti sen verran, että on alusta asti ollut selvää että joitain asioita joudumme jossain vaiheessa hakemaan muualta. Minulle kipu on niistä keskeisin, sitä olen todella kaivannut.

Sitä minä pari viikkoa sitten sain. Ei se ihan oppikirjan mukaan mennyt, myönnetään, mutta laittoi silti jotain suurta liikkeelle. Painuin yhtenä iltana kaikkine karvoineni kaljalle naapuriräkälään ja tapasin jonkun. Sinänsä hauskaa miten tässä maailmassa tuntuu todella saavan melkein mitä tahansa kun vain uskaltaa pyytää. Tilanteen edettyä tiettyyn pisteeseen totesin, ettei minulla ole mitään mielenkiintoa eikä tarvetta lähteä pelkästään panemaan. Ja niin vain tämä herra virhe oli heti messissä. Sen kotona oli köysiä ja nipistimiä, ja seuraavan viikon sain meikata piiloon mustelmia kasvoillani. Ei taatusti tavata koskaan enää, voi ristus minua hävettää miten mahdollisimman epäviehättävässä jamassa sinä iltana olin. Eikä se kaverikaan mikään varsinainen palkintopossu ollut siinä mielessä, että meidän maailmamme olisivat millään muulla tasolla hipaisseetkaan toisiaan. Joo kyllä ei.

Vaikka olisikin suonut paluuni kivusta nauttimiseen tapahtuneen jollain hiukka arvokkaammalla tavalla (ja turvallisemmalla..! Se on kuulkaas lapset tosi huono idea lähteä humaltuneena vieraan ihmisen hakattavaksi), se yö joka tapauksessa puhalsi elämää siihen osaan minussa joka on nukkunut niin kauan. Nyt minulla on taas mielenkiintoa löytää tapoja toteuttaa fantasioita, jotka ovat pitkään riittäneet minulle sellaisenaan, pelkkinä mielikuvina. Minään pakottavana tarpeena en sitä koe, tuntuu ainoastaan mielettömän hyvältä muistaa se mahdollisus.

Enää ne asiat joita olen tehnyt ja joita minulle on tehty eivät tunnu ollenkaan niin vierailta. Sellaiset asiat, joiden takia tämän blogin aikoinani aloitin, ne joita on tarve pureksia ja halu jakaa jonkun täysin ulkopuolisen kanssa.