keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Irtopäitä ja suloisia unia

Minä olen aina ollut voimakkaiden unien näkijä, hyvässä ja pahassa. Pahimmillaan yöt ovat helvetillisiä lucid-painajaisia, parhaimmillaan sellaista tantrisen orgastista iloittelua jota ei voi hereillä saavuttaa. Viime aikoina minun on ollut hämmentävä ilo nähdä jälkimmäisen sorttisia lähestulkoon joka yö, ja aina hyvin kinkyeroottisin painottein. 

Itse asiassa tuntuu, että näiden unieni kautta prosessoin nyt hyvin järjestelmällisesti kaikkea mikä minua ylipäätään kiihottaa. Lisäksi yölliset ystäväni tuppaavat olemaan pikkuisen punastuttavalla tavalla BDSM-skenestä tuttuja hahmoja. Toki täysin vieraitakin tähtiä on unissani esiintynyt, esimerkiksi minua sträppärillään kurittanut Tuula Amberla <3

Kaikista naisista minä eniten näenkin unia, kun taas miehillä on usein ollut varsinaisen ilonpilaajan rooli. Yhtenä yönä intiimi ja intohimoinen riiputussessio erään minua kumiasussaan ihastuttaneen naisen kanssa päättyi asuntovaunullaan paikalle pelmahtaneen pervosedän asiattomiin huuteluihin. Toisen kerran taas baarista tutun pariskunnan kanssa oli ihan hilkulla mennä hekumallisen hurjaksi. Harmi vain, että katsoin homman menevän liiankin hc:ksi, kun parin miehenpuoli toivoi minun pukeutuvan korkokenkiin ja sellaiseen lampaanpää-hässäkkään (sanokaa nyt miksi niitä irtopäitä sanotaan, eihän ne naamioita ole kun niissä on koko hela kallo..?). Tuntui kuulemma minusta perverssiltä, koska meillä oli pienenä lampaita lemmikkeinä.


Hiljattain olen tullut huomanneeksi näiden irtopäiden kuitenkin kiehtovan minua. Ennen ne tuntuivat karmivalla tavalla vierailta, vaikka sellaiset Don Huonot -naamiot ovat silmääni hivelleet aina. Havainnon tästä uudenlaisesta heräämisestäni tein Adalmiinan helmi -satunäytelmää katsoessa. Siinä oli varsin vaikuttava kohtaus, jossa Adalmiinaa ahdistivat susipäiset, no, sudet, kummallisen musiikin soidessa ja eriskummallista koreografiaa seuraten. Ihan siis käsittämättömän kuumaa..!

Kuumaa oli tarjolla myös tosielämän Taffissa, (joo kävin, eipä jäänyt omalta osaltani paljon kertomista jälkipolville) kun terassin poikki pyyhälsi yhtäkkiä lauma rakkeja, mustissa kasvot peittävissä koiramaskeissaan. Todella voimakas näky, todella. Sellaisen hurttalauman vietäväksi antautuisin kernaasti.

Viime yö oli unten puolesta tietyllä tavalla kiinnostavin tähän asti. Ei se sen nautinnollisempi fyysisesti ollut kuin aiemmatkaan näyt, mutta oli aidosti mielenkiintoista miten alitajuntani sen kohtauksen minulle rakensi. Kyseessä on sentyyppinen fantasia, etten alituisena avoimuuden kannattajanakaan koe mieluisaksi enkä edes mielekkääksi asiaa kaikelle kansalle avata. Ja niinpä vain mieleni muovasi sen unen absurdilla logiikalla sellaiseksi, että samanaikaisesti tapahtui aivan kaikki ja silti ei oikeastaan yhtään mitään sinnepäinkään. Jokseenkin turvallinen tapa kohdata kiellettyjä kaipuitaan.

Kyseenalaisuuksista huolimatta, voi miten suloisia nämä unet ovatkaan. Tietysti siksikin, että ne todella tuntuvat kehossa siltä kuin koko unen ajan vain tulisi ja tulisi, niin kauan että lopulta havahtuu hereille. Sitäkin enemmän hyvilläni olen siitä, millaisen ikkunan ne omaan itseeni ovat aukaisseet. Olen jo niin kauan kokenut etäisyyttä koko kinkystä minästäni, kaikista niistä kuvitelmista ja haluista jotka tuntuivat joskus käyvän eheyttävällä tavalla järkeen järjettömyyksissäänkin. Nyt tuntuu siltä kuin se pikkusisko olisi tarttunut minua kädestä ja kuiskannut: tule katsomaan mitä minä löysin

Siellähän se kaikki on, juuri siellä minne sen jätinkin.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Minä täällä moi.

On ollut jonkinasteinen aikomus selittää, miksi pistin piiloon kaikki merkinnät, ja miksei uusia ole tullut enää ikiaikoihin. Se on vain sitten jäänyt sikseen, niin kuin asioilla usein tapana on, jollei niihin tule tarttuneeksi.

Mutta minä selitän nyt. En siksi, että olettaisin kenenkään pidättelevän henkeään odottaen, vaan siksi, että todella, todella pitkästä aikaa minusta tuntuu, että tänne kirjoittaminen paitsi tuntuisi hyvältä myös tekisi minulle hyvää. 

Varoitan. Tästä tulee melkoinen epistola.

Hävitin tekstit näkyviltä suutuspäissäni ja äkkipikaisuuden puuskassa. Olin joka solullani vittuuntunut koko BDSM-skeneen, ja minuun iski yhtäkkiä valtava vastenmielisyys siitä, että kaikki minun rakkauteni ja rikkinäisyyteni on täällä levällään heidänkin pällisteltävään. Ihan yhtä iso inho nousi sitä kohtaan, miten kovasti olen tässä blogissa ja skenessä halunnut olla nätti ja haluttava ja mielenkiintoinen. Sellainen, jota kelpaisi pitää muiden silmien alla, koska siinä ei olisi omien standardieni mukaan minkään moitteen sijaa.

Tiiättäkö mitä. Ne minun standardit on aika kovat. Nyt kun tätä aikaa on tässä vierähtänyt, onkin melko ilmeistä kehen ja mihin minä oikeasti olin kyllästynyt.

Minä en tuntenut itseäni teksteistäni enää. Luin vanhoja merkintöjä, ja ne olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla jonkun tuntemattoman kirjoittamia. Vierailta tuntuivat myös kaikki ne ihmiset joista olen kirjoittanut, ja kaikki mitä olen heidän kanssaan kokenut. Kaikki se näytti vain valuneen minusta pois kuin hiekka sormien välistä. 

Että siinäpä se. Saan tapani mukaan sen kuulostamaan kovin dramaattiselta, mutta ei se oikeastaan ole. Oli vain yhden aikakauden loppu, aika pistää kannet kiinni. Ajattelin, että jos vielä joskus kirjoittaisin tänne, tahtoisin aloittaa alusta.

Sitten seuraa se oikeasti vähän dramaattinen osuus. Juuri nyt en jaksa välittää miten paljon se ketään kiinnostaa tai kenellekään kuuluu, minä tahdon vain kirjoittaa sen ulos, ja tämä on ainut paikka jossa voin. He, joita toisten mielenterveysongelmat niin kovin harmillisesti häiritsevät, olkoot hyvät ja poistukoot minun blogistani, koska aion nyt kertoa mitä minulle on oikeasti kuulunut. 

Syksyhän oli yhtä jumalten keinua taas. Minulla on kaikki järjettömän hyvin, ihana ja rakas perhe, ja juuri se työ jonka olen halunnut. Mutta se kaikki on tuonut mukanaan uudenlaisia paineita. Aikaa on vähän, rahaa on vähän, lomia ei ole ja jatkuvasti on pystyttävä johonkin, mihin en aiemmin olisi ikinä uskonut pystyväni. Ja minä olen läpäissyt ne testit, jokaisen. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä, mutta minä olen pystynyt.

Sen jälkeen minusta ei ole sitten jäänytkään jäljelle juuri mitään. 

Siitä on melkein kolme vuotta, kun sain niin terveen paperit kuin otaksuin että minulle on mahdollista kirjoittaa. Lievä masennus, edelleen vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta kolmen vuoden terapia oli lusittu, joten sen kanssa pärjäämiseen oli eväät. Paremmat päivät alkoivat. Pääsin lopulta töihin, ja asiakaspalvelutyössä luonnollisesti altistuin ihmisille päivittäin. Se oli helvetin vaikeaa ensin, mutta kävi aina vain helpommaksi. Aloin uskoa, että ehkä joku päivä pelko hellittää kokonaan.  

Siksi teki niin saatanan kipeää jälleen tajuta, että minä en pärjää tämän kanssa enää. Että se kaikki oli tullut takaisin, yhtä pahana kuin ennen. Söin eväät vessassa koska en kestänyt seuraa, ylitin kadun vain liikennevalojen kohdalta jotta varmasti on ok mennä, sain hallitsemattomia itkukohtauksia jolloin rintaa puristi sellainen tuska että halusin vain kuolla. Kuolla. Vaikka elän elämäni parasta aikaa. Tai minun ainakin pitäisi.

Sitten tuli prinssi valkeassa takissa ja pelasti minut. Tai siltä ensin tuntui, mutta eiväthän ne sadut ihan sillä tavalla oikeasti toimi.

Olen rampannut erinäisten ammattiauttajien luona siitä lähtien kun olin 15-vuotias. Nyt minusta tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että minua hoitava lääkäri todella ymmärtää mikä minulla on hätänä, ja sekä vilpittömästi haluaa että myös osaa auttaa. 

Tähän asti minua on yritetty hoitaa sillä oletuksella, että ongelmana on sosiaalisten tilanteiden pelon ohella jokseenkin krooninen masennus. Olen aina ollut vähän eri mieltä sikäli, että minusta masennus on minulla seuraus eikä minkään syy, oire eikä sairaus itsessään. Siksi tuntuikin niin helpottavalta, kun tämä lääkäri tajusi sen heti. Kysyttyään kaikki oikeat kysymykset tämä totesi, ettei minulla hänen mielestään ole mielialahäiriötä. Sinänsä tietenkin vähän surkuhupaisaa, kun hommaa kuitenkin yritettiin monta vuotta hoitaa nimenomaan mielialalääkkeillä, surkein tuloksin. Tilanne vain paheni, ja pitkään sairaslomaan johtaneen lääkesirkuksen jälkeen päätin etten jumalauta söisi enää mitään mitä kyseinen ja ylipäätään varsin kyseenalainen kallonkutistaja minulle tyrkyttäisi.

Masennuksen sijaan lääkäri nosti nyt esiin yleistyneen ahdistuneisuushäiriön. Jossain muinaisissa papereissa se minulla on ollutkin merkattuna, mutta jotenkaan siihen ei ole koskaan enempää tartuttu. Itse olen ajatellut, että sitä on minulla siinä sivussa, kaikkien muiden metkojen mt-ongelmieni mukana. Tämän lääkärin mielestä se on itse asiassa keskeisintä minun sairaudessani, se mistä kaikki muu kumpuaa. 

Ja arvatkaa mitä. Siihen on olemassa lääke. Optimistisesti tulkittuna täsmälääke, jota voi kokeilla periaatteella toimiiko vai ei, sen sijaan että lähtisi arpomaan lääkeyhtiöiden erilaisia cocktaileja läpi, että minkäköhän tyyppinen voisi mahdollisesti olla lähellä sitä joka saattaisi pitkällä aikavälillä tarkasteltuna auttaa enemmän kuin haitata. 

Tämä lääke tosin on sen verran kovaa kamaa, että katukaupassa siitä saisi hyvät rahat, joten aloittaminen kieltämättä hirvitti. Lääkäri lupasi varmaksi, että inhottavaa tulisi olemaan, tokkuraa ja väsymystä ja pahoinvointia. Siksi olinkin niin riemuissani, kun moneen päivään minkäänlaisia ikäviä sivuvaikutuksia ei ilmennyt. Mikä parasta, se alkoi auttaa heti, niin uskomattomalta kuin se tämän yli kymmenvuotisen kamppailun jälkeen tuntuukin. 

Olen kävellyt kaduilla ja miettinyt, näinkö helppoa elämä oikeasti on. Että sitä voi vain ottaa ja lähteä kotoaan, mennä tekemään sitä mitä kulloinkin haluttaa tai täytyy, eikä mikään tunnu kiskovan koko ajan vastaan. Että päässä on ainoastaan ajatuksia jotka vievät eteenpäin, ei ainuttakaan supattamassa hädissään että tämä ei käy, tämä ei ole hyvä, jotain on mennyt ja tulee vielä moneen kertaan menemään pieleen. Tuntuu aivan konkreettisesti siltä, että jotain hyvin raskasta minussa on poissa.

Tämmöstä tämä on, olin luullut. Tällainen minä olen, tällainen on elämä. Ihmetellyt vain, miksi minä tunnun olevan ainoita, joille se tuottaa niin suuria vaikeuksia, ja miten toisille se on niin helppoa. Tämä on se kaikkein kaunein satu, johon todella tahdon uskoa: että minua voisi sittenkin auttaa, eikä elämä olisi vain trapetsi jolta saattaa milloin tahansa pudota, kerta kerran jälkeen uudestaan. Hetken ehdin uskoa jo tosi kovaa. 

Ja sitten, kuitenkin. Kaiken hyvän ja voimallisen olon jälkeen minä menen töihin. Ensin kaikki on hyvin, tavalliset aamun säikyttelevät kuiskaukset ovat poissa. Mutta jokin on pielessä. Tuntuu vähän inhottavalta, mutten osaa paikallistaa mistä olo tulee. Ruokatunnilla olo paisuu paniikiksi, koskematon ruoka lentää roskiin ja puolijuoksen vessaan pitelemään hengitystäni etten huutaisi ääneen. Ei onnistunut vielä, en ole vielä kunnossa.

Perseestähän tämä on. On kova pala nieltäväksi, ettei omaan päähän yhtäkkiä voi luottaa. Että täytyy kohdella itseään potilaana. Ja koko ajan takaraivossa se pelko: mitä jos minä en oikeasti jaksa, mitä jos tämä trapetsi katkeaa. Erityisen iljettävää on, ettei vielä voi esittää mitään valistuneita arvauksia siitä, johtuvatko tällaiset takapotkut lääkkeen alkuvaikutuksista vai tulevatko ne minusta itsestäni. Vielä ei tiedä, onko tästäkään lääkkeestä minulle apua. Nyt on vain odotettava ja toivottava että tilanne tasaantuu.

Toisaalta, niin kipeää kuin tämä kaikki onkin, sentään olen viimein kosketuksissa itseeni. Tuntuu kuin olisi törmännyt kadulla vanhaan tuttuun, jonka mitäkuuluiluihin ei ole tullut kiireessä vastanneeksi, tai lopulta lukuisten soittoyritysten jälkeen vastannut vahingossa viikkokausia soitelleeseen tallentamattomaan numeroon. Minä täällä moi, olen koittanut soitella muttet ole ollut kuulolla. Eikä tarvitse montaa minuuttia puhua niin ymmärtää jo, että olisi pitänyt itse ottaa yhteys jo kauan sitten.

Vasta nyt minäkin olen herännyt siihen, miten hälyttävää minulle on kuulunut. Ja valoisammalta kantilta, muistan jälleen, mitä minulle pitäisi kuulua, mitä ansaitsisin, riippumatta siitä miten vastenmieliseksi luuseriksi itseni koen kun näitä takapakkeja tulee. On ollut itse asiassa oikein hyviä päiviä nämä saikkupäivät. Olen liikkunut, kirjoittanut ja lepäillyt lempisarjoja katsellen, ollut hauskaa seuraa itselleni. Minun mieli on nyt kuin Miinaharava, mutta jotain on silti toisin kuin ennen. Jotenkin minä jaksan paljon paremmin vaikka olenkin voinut huonosti. Ehkä tämä kuitenkin vielä tästä, ehkä se satu ei olekaan ihan täyttä puppua. Ehkei pikkusisko vielä kasvanutkaan kovaksi ja ottanut hatkoja Mikä-Mikä-Maastaan.

Ehkä minussa taas on tarinoita, joita elää ja kertoa.