torstai 14. maaliskuuta 2019

Pet play -fantasioita

Minä ratkean.

Olen vähän nuuskinut ympäriinsä. Muistatteko, kun puhuin niistä hurtista ja irtopäistä joskus? (Kävi muuten ilmi että niitä sanotaan kai ihan vain teatterimaskeiksi. Miten mielikuvituksetonta!) 

No. Jostain universumin tomusta minun päähäni tupsahti kysyä, miksei se voisi olla sellainen fantasia jota voisin pyrkiä päästä toteuttamaan. Siitä pikkiriikkisestä oivalluksesta seurasi sellainen alkuräjähdys, että saa nähdä millaisiin sfääreihin tajunta tästä vielä laajenee. 

Ensin minua kiihotti ja kiehtoi vain ajatus toisesta maskeissaan. Taisinpa sanoittaa asiaa niinkin karkeasti, kuin että haluaisin vain naida jotain jolla olisi maski päällään. Simppeli, vanhan hyvän ajan panofantasia, näitähän nyt on. Murtovarkaita ja silleen. 

Mutta mitä enemmän asiaa perkasin, huomasin etteivät nämä tuntemukset ole aivan niin pinnallisia. Minua todella kiihottaa, että toinen olisi se hauva. Saisin katsoa, koskea ja ihmetellä sitä, miten se voikin olla sellainen kuin on. Yhtä aikaa ihminen ja jotain muuta niin suloisella tavalla merkillistä. Miten kaunis sen kuono olisi, miten haluaisin että se kuljettaisi sitä minun iholla, joka paikassa. Tutustuisi, nuuhkisi. Eikä se sanoisi mitään, sanat on niin very unnecessary, urahtelisi ja vingahtelisi vain kun minä silittäisin ja rapsuttaisin sitä. Ja kiusaisin. En rääkkäisi enkä alistaisi koska sellaista minussa ei ole, mutta kujeilu ja kiusoittelu on asia erikseen. 

Ja sitten pamahti tyhjyydessä jälleen. Mitä jos... mitä jos minäkin voisin olla niin joskus? Minä olisin maailman säälittävin pentu. Niin totta vie olisinkin. Säälittävä, avuton ja pieni. Sellainen jota täytyy ojentaa ja josta on pidettävä huolta. Hyvin pitkälti siis niitä asioita, joita olen sanonut itsessäni pikkuisuudeksi, koska tytöt nyt vaan on joko pikkuisia tai kisuja. Miksi se niin on? En tiedä yhtään naispuolista hauvaa, joten eipä vain ole koskaan aiemmin pälkähtänyt päähän, että se voisi olla jotain mistä minä saattaisin nauttia tai joka voisi täyttää tarpeitani. Enkä minä todellakaan ole mikään kissanainen, mussa ei ole mitään sillä tavalla eleganttia tai sievää. Enemmänkin juuri arasteleva mutta innostuttuaan hulmu ja utelias penikka.

Nyt kun kerran olen tullut asiaa ajatelleeksi, sitä on vaikea lakata ajattelemasta alinomaa. Minun päähän vyöryy mielikuvia jotka pudottavat vatsasta pohjan, ja samalla silittävät jotain muutakin levotonta minun sisällä. Mietin esimerkiksi, miten ihanaa ja täydellisen vapauttavaa olisi olla bileissä pentuna. Istua turvassa jonkun jaloissa ja tarkkailla, ja kerrankin elämässään saisi olla ihmisten edessä niin ettei tarvitse miettiä mitä pitäisi puhua, kelle sanotaan moi niin kuin tutulle ja kenen nimi pitäisi muistaa. Saisi vain olla. Ynähdellä jos joku silittää tai rapsuttaa, ja jos ihmiset haluaisivat ottaa minuun kontaktia ne tarjoaisivat ensin käden tutkittavaksi, eivätkä alkaisi puhumaan mitään joutavaa mihin täytyy miettiä nokkelia vastauksia. Minä saisin haistaa ja koskettaa ihmistä aivan ensin, silittää sitä nenälläni jos tykkään siitä. Olen aina tehnyt niin niille joista tykkään, painanut nenäni toisen hiuksiin tai turkkiin tai kasvoja vasten. 

Se sillain viattomasti. Kinkymmin, voisin hellästi nuolla jonkun sormia. Tai näykkiä, jos minua ärsyttäisi. Ja sitten jonkun pitäisi ottaa minua niskavilloista kiinni ja ärähtää mulle. Tai jos olisi joku isompi rakki, ja se läppäisisi minua tassullaan ja purisi. Muutenkin minusta olisi mahtavaa, jos joku hurtta olisi minulle hurja, mutta sellaisesta en uskalla oikein haaveillakaan sen enempää. Lienee huomattavasti hankalampaa täyttää toteen.

Hauva-asusteista minua kiihottaa ajatus siitä että minulla olisi tassut, siis sellaiset hanskat joissa ei ole sormenpaikkoja. Ne olisivat ensinnäkin söpöt. Voin myös kuvitella miltä ne tuntuisivat, niin fyysisesti kuin henkisestikin, kun ne estäisivät kutkuttavalla tavalla minua koskemasta muita. Maskeista en oikein tiedä vielä. Voi olla, että minulle tulisi ahdistunut olo kun minun päässäni olisi jotain. Tai sitten tuntisin oloni turvalliseksi kun pääsisin etäämmälle ihmisistä, ei voi tietää. Mutta jos minulla olisi oma maski, tahtoisin että se olisi suloinen. Mustat tai muut kovanväriset kinkymateriaalit eivät vain tunnu omilta, eivät sellaisilta joihin piiloutumalla voisin tuntea ilmaisevani itseäni, mikä olisi aika olennaista tällaisessa. Tahtoisin jonkin siron ja hempeänvärisen, tai sitten sellaisen hopeanuolimaisen, enemmän piirroshahmoa kuin oikeaa eläintä tai kinkykuvastoa mukailevan. (Sivumennen sanoen, ollapa prätkähiirimaskeja..! Kasari-ysäri -vaihteen lapset olisivat niin sulaa vahaa kun pääsisivät telmimään vaikka tosielämän Turbon kanssa, ai jumalauta.)

Summa summarum, minä käyn aivan hurjilla kierroksilla. En ole kokenut mitään tällaista sitten sen kun sain kuulla skenestä ja innostuin tutkimaan alistumista ja kipua syvemmin. Voi tietysti olla että päädyn vain huomaamaan, ettei tämä ollutkaan minun juttuni vaan pelkkää fantasiaa. Miten vain, tämä kortti minun yksinkertaisesti täytyy kääntää.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Toinen kaikkeus

(Toim. Huom. Tämä on pari vuotta vanha outoudestaan päätellen selvästi aikoinaan kesken jäänyt teksti jonka olin itsekin unohtanut. Jostain syystä se pompsahti nyt uusimmaksi.)

Kuin tulikuumaa hiekkaa koko ihoa vasten yhtä aikaa.

Siltä minun muistamiseni tuntuu, niin sanottiin.

Minä myönnän sumeilematta oman aiemman esteisyyteni. En ole pitänyt switch-miehiä itselleni potentiaalisina kumppaneina. Kyllä, olen teoriassa tiennyt sen, ettei alistuminen tee kenestäkään vähemmän miehekästä tai karismaattista, mutta olen silti ollut sillä kannalla, että miehissä jotka tahtovat alistua, on se simppeli valuvika, etten minä tahdo ketään alistaa. Enkä varsinkaan satuttaa.

Ja on siinä vähän sekin, että näissä piireissä on pakkokin pysyä tietyllä tavalla jämynä. Jos menee lausumaan julkisesti pienenkin vihjauksen siihen suuntaan, että jotkin muutkin kuin kauttaaltaan dominoivat ihmiset saattaisivat löytää tien sydämeen tai sitä syvemmälle, riman ali pyrkii oitis ryömimään jos jonkinlaista orjapoikaa. Minä tiedän että se on rumasti sanottu, mutta sanon sen silti, jotta ne pysyisivät vastakin loitolla, vaikka aion kertoa jotain joka rikkoo minun kinkykaavaani.

Minä valvoin  yhden aamun miehen kanssa, jolla oli toisen naisen panta kaulassaan. Jolla ei ollut lupa laueta, eikä mitään mahdollisuutta sitä lupaa siinä tilanteessa anoa.

Minä pidin sitä suussani ja sen koko keho oli kuin äärimmilleen jännitetty jousi, joka katkeaisi jos ei otteesta pääsisi. Ehken aivan vain pidellyt. Ehkä minä olin tavallistakin huolellisempi siitä, että minun suuni oli tarpeeksi kostea, että minun huuleni painautuivat tarpeeksi tiiviisti toisen ympärille, että liikuin niin ettei paine päässyt pakenemaan ja että otin kaiken niin syvälle kuin saatoin.

Mutta se kesti sen. Ja koko sen ajan, tuntiessani miten reisilihakset pingottuivat, miten käsittämässömyydessään merkityksellisiä ääniä pakeni suusta, minä nautin sekä hänen kärsimyksestään että omastani. Minä nautin siitä kamppailusta, jonka se joutui minun vuokseni käymään. Minä nautin omastani, joka johtui siitä etten voinut saada täysin mitä tahdoin. Minä tahdon että minua käytetään, että minusta voi ottaa nautintonsa. Se sekä saattoi että ei saattanut sitä tehdä. Se sai suuremman nautinnon, samanlaisen kuin minun nautintoni, siitä että se antoi oman nautintonsa mennä.

Meitä oli siinä kaksi jotka emme kumpikaan saaneet omaa täyttymyksellistä nautintoamme, ja jotka kuitenkin saimme suuremman nautinnon kuin voi nauttimalla saada.

Ja se halu oli käsittämätön. Se on. Miten se murisi, urisi, hyräili kun sai nuolla minua... Miten minä vingahtelin kun se teki niin. Sen anonymiteettia suojellakseni en kerro enempää, mutta jo sen ammatti saa minut kokemaan sen hyvin vahvasti auktoriteettina. Sellaisena, jota minä katson automaattisesti ylöspäin. Kun sellainen pyytää, todella toivoen että saa, nuolla minua, saada minut nauttimaan, vaikka kerroin ettei sen tarvitse koska en kuitenkaan saa, ja tekee sitä niin väsymättä että minä lopultakin aloin unohtaa miksi kysyin... Se teki sen niin hyvin. Ja minä tiesin ettei sitä haitannut kun vajosin koko painollani sen suuta vasten.

Entä se tapa millä se tarttui minuun. Miten se tarttui minua tukasta, painoi minut polvilleni ja löi minua, sanoi ääneen ne sanat, että tahtoo laittaa minut kärsimään siitä miten se kärsii. Miten se työnsi sormensa minuun ja teki sanoiksi sen miltä minä tunnun, miten minä muutun kun tahdon sen pysyvän siellä mihin on tunkeutunut, tekevän siitä temppelin pelkästään häväistäkseen sen tai :::. Se tuli minun kiinni, se hyväili ja kosketti niin kuin tekee vain se jolla on omakin lupansa tehdä se niin kuin todella tahtoo.

Deep inside of a parallel universe
It's getting harder and harder
To tell what came first

Minä en tahdo alistaa sitä. Mutta minä nautin aivan helvetisti siitä, että se joutuu alistumaan kun on minun kanssani. Ja samalla minä alistun sille. Tavalla, jolla en kuitenkaan ole yhtään sen alempana, vaan jopa tietyllä tavalla ylempänä. Minä kaikessa alistuvassa seksuaalisuudessani olen jotain, mitä se omalla tavallaan palvoo. Niin kuin minä sitä, mutta kuitenkin aivan eri tavalla, minä luulen. Ja minä... Minä tahdon tuottaa sille nautintoa, tiedostaen että se voi viedä minut kauaskin mukavuusalueeltani.

Huomaan puhuvani preesensissä. Se johtuu siitä, että minä aivan todella toivon tämän toistuvan, jollei jatkuvan.

---

Tänään se kysyi minun nimeäni. Kysyi, koska ei tiennyt. Minä kerroin sen niin kuin vieraan nimi kerrotaan, minä en koskaan ole oikein tuntenut ristimänimeäni omakseni. Minulla on aina ollut muita
nimiä. Pikkulutkakin on minun nimeni oikeammin kuin mikään niistä kolmesta, jotka äitini minulle antoi.

Minä en kysynyt, mutta minä tahtoisin tietää, millä nimellä se minua ajatteli aiemmin. Vai ajatteliko ollenkaan. Maameren tarinoissa taiat ovat sen, joka käyttää asioista niiden todellisia nimiä.

Mikä minun nimeni on?

--- Kuningatar kuljetti mattoveistä minun ihollani.

Miksi kirjoitan seksuaalisuudesta? (Tapaus lattiakaivo)

Välillä elämä on yhtä lattiakaivon tyhjentämistä. Sitä ei koskaan hoksaa, että jotain totisesti pitäis tehä ennen kuin lattia tulvii, ja siinä vaiheessa homman hoitaminen on jo tosi inhottavaa. Joutuu kaivelemaan kontiltaan jälkeensä jättänyttä tavaraa johon ei missään tapauksessa tahtoisi koskea, jotain mikä on joskus ollut osa sitä elävää kokonaisuutta joka itse on, mutta joka nyt pesii aivan omaa niljaista elämäänsä. Tai sitten saattaa olla, ettei kaivosta edes löydy mitään johon voisi tarttua ja ottaa pois, pelkkää pahaa hajua ja pintalikaa. Vaikka on ilmeistä että sekin sotku täytyy putsata, tuntuu silti käsittämättömältä että jokin niin pieni on voinut estää koko hela systeemin tarkoituksenmukaisen toiminnan.

Niin. Elämä on lattiakaivon tyhjentämistä.

Pari viikkoa sitten sain kunnian istua kutakuinkin maailman hurmaavimman persoonan Najwan haastateltavana. Kyseessä oli opintoihin liittyvä tehtävä, jossa pengottiin vastausta kysymykseen miksi minä kirjoitan seksuaalisuudesta. Aihetta lähestyttiin monesta eri näkökulmasta, ja voi veljet voin kertoa että oli intensiivinen sessio. Siitä kaivosta nousi aika paljon sellaista mitä en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, lopulta joitain aika kipeitäkin juttuja jotka ovat unissa vielä nytkin. Toisaalta valtavasti voimaa ja inspiraatiota siitä, miten pitkän matkan olen kulkenut, ja miten ei oikeasti ole mitään itseäni kummempaa estettä sille että matkaisin vielä paljon pitemmälle.

Ällistyttävän paljon sitä tosiaan voi omasta elämästään jättää huomaamatta. Olin esimerkiksi täysin siinä uskossa, että aloin kirjoittaa seksistä tämän blogin myötä, siitä sattumasta että yleisemmän blogini aiheet alkoivat yhä useammin pyöriä juuri seksuaalisuuden ympärillä. Nyt kun tulin purkaneeksi lankoja Nawjan kanssa, muistinkin kirjoittaneeni seksistä hyvin eksplisiittisesti jo lukioaikojen nettipäiväkirjassa.

Silloin syy oli ensisijaisesti häpeä. Teini-ikä pienellä paikkakunnalla ei totisesti ollut henkisesti helppoa tytölle, joka ei koskaan seurustellut vaan harrasti pelkkiä irtosuhteita. Se slutshamingin määrä oli aivan uskomaton. Muistan miten pelkäsin penkkareita, niitä sydämiä joihin kirjoitettiin kaikkien nuorempien oppilaiden nimet ja mitä niistä ajateltiin. Minun sydämeeni kirjoitettiin sellaisia asioita kuin "lutka", "ei moraalia" ja "kelpasitko?". Rehtori kävi kiusaantuneena hymähdellen yliviivaamassa mustekynällä pahimmat solvaukset, mutta ei ne kyllä kenellekään epäselväksi jääneet.

Minä häpesin aivan helvetisti, jatkuvasti. Ja samalla minä olin vihainen, niin käsittämättömän vihainen siitä että minun piti tuntea itseni niin paskaksi sen vuoksi miten halusin elää. Pojat jotka käyttäytyivät samalla tavalla olivat vain kaikkien rakastamia veijareita, mutta minä olin säälittävä huora.


Niin minä aloin kirjoittaa sellaista minua, joka ei välittänyt. Joka uskoi väkevästi siihen, että ne huorittelijat olivat väärässä ja aika vitusti, en minä. Tyttöä joka rakasti seksiä ilman sitoumuksia, rakasti tehdä sitä monien poikien kanssa, rakasti itseään siitä huolimatta ja osittain juuri sen takia. 

Olen melko usein nolostellut alkuaikojen tekstieni Carrie Bradshaw'maista vastakkainasettelua miesten ja naisten välillä, puhumattakaan naisellisen seksuaalisuuteni korostamisesta röyhkeänä ja riippumattomana aina naurettavuuteen asti. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että se oli välttämätöntä kaiken sen häpeän ja syyllistämisen jälkeen. Eikä pelkästään minulle henkilökohtaisesti, vaan koko kulttuurille. Sex and the cityläinen naiskuva on nykyajan näkökulmasta jokseenkin konservatiivinen ja elähtänyt, mutta se oli välttämätön välivaihe sille että naisen seksuaalisuudesta voidaan tänä päivänä puhua toisin.

Nämä miksi-kysymykset olivat siis pahuksen antoisia. Mutta vielä antoisampaa oli pohtia ja tiedostaa, mitä minä lopulta siis saan siitä että kirjoitan seksuaalisuudesta. Rehellisesti sanottuna, minä olen saanut siitä kaiken mikä minulle tänä päivänä on merkityksellistä.

Kirjoittamalla minä todella olen luonut koko minuuteni. Kirjoittamalla seksuaalisista haluistani ja tarpeistani olen avannut itseni ihmisille tavalla, joka ei ainakaan ennen olisi minulle muuten ollut mitenkään mahdollista. Sitä kautta olen luonut kontakteja ja löytänyt ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kokea sellaista mitä en tiennyt mahdolliseksi unien ulkopuolella. Kokea itseni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, kokea olevani aidosti minä. Sitä paitsi, minä yksinkertaisesti ajattelen kirjoittamalla. Kirjoittamatta kaikki jää pirstaleina ajelehtimaan enkä saa mistään mitään otetta.

Samalla ymmärsin vihdoin, mikä se asia minun lattiakaivossani on joka on estänyt sitä vetämästä. Estänyt minua kirjoittamasta ja hakemasta uusia kokemuksia, vaikka pitkän ajan jälkeen olen alkanutkin kokea niihin taas paloa. Siellä yksinkertaisesti on vielä jotain jäljellä, jotain mikä minun olisi pitänyt käsitellä jo kauan sitten ja johon nyt on tosi tympeä lähteä koskemaan. Mutta pakko se on, ja kirjoittaminen on ainut tapa, vaikka se tekee niin kipeää että minun on tapojeni vastaisesti tehtävä se ihan yksin. Niihin asioihin en voi antaa kenenkään ulkopuolisen katsoa. 

Ennen Najwan haastattelua tapasin erään naisen, jonka kanssa olin kirjoitellut jo jonkin aikaa. Upea, viehättävä, kiehtova nainen, jonka kanssa saatoin kuvitella kaiken. Oli hetki bussipysäkillä, oli suudelma joka sai minut sellaiseksi joka rakastan olla, heikkona toisesta. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt haluta lisää, kaikkea ja heti paikalla, mutta minä meninkin aivan jäihin.

Minä en yksinkertaisesti pysty siihen vielä, en vieläkään. Tuntemaan sellaisia asioita, sillä tavalla. On löydettävä toisia reittejä.

Ja tyhjennettävä se saamarin lattiakaivo.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Takaisin tulevaisuuteen

Olen ajatellut pikkuhiljaa palauttaa piilottamiani tekstejä tänne. Käsittääkseni se näyttää vielä seuraavien feedissä vähän ärsyttävältä, pahoittelut siitä. Silloin kun kätkin kirjoitukseni, minua suoraan sanottuna vitutti se minkälaisen paraatinäkymän ne antoivat kaikille niille, jotka tahtovat minua ylenkatsoa. Tiedättekö, ei vituta enää. Kammottavan ankaran kolmenkympin kriisin se on vaatinut, mutta olen viimeinkin todella sisäistänyt sen, ettei minun tarvitse yrittää saada kaikkia pitämään minusta, vakuuttaa etten oikeasti ole sitä mitä ne luulevat. Mitä sitä hullua, siinäpä vain olkoot ja nähkööt minut miten mielivät. 

I don't need to fight to prove I'm right
I don't need to be forgiven

Melkoisen voimaannuttava tunne. Tuntuu, ettei kukaan tässä maailmassa enää pysty minuun, ei sillä tavalla. Viime aikoina asioilla on muutoinkin ollut vahva tendenssi muuttua. Pidän siitä. 

Mio ja minä olemme alkaneet pienin askelin avata suhdettamme. Mio on minulle rakkaus ja koti, paikkoja minussa ja seksuaalisuudessani jonne ei kukaan muu ole koskaan päässyt. Koska Mio on BDSM-kentällä sen verran tuttu kasvo, kokisin kuitenkin kiusalliseksi kertoa julkisesti meidän seksielämästämme. Se on jotenkin eri asia, niin toisella tavalla intiimiä nyt kun tällä tavalla rakastaa toista. Kerrottakoon silti sen verran, että on alusta asti ollut selvää että joitain asioita joudumme jossain vaiheessa hakemaan muualta. Minulle kipu on niistä keskeisin, sitä olen todella kaivannut.

Sitä minä pari viikkoa sitten sain. Ei se ihan oppikirjan mukaan mennyt, myönnetään, mutta laittoi silti jotain suurta liikkeelle. Painuin yhtenä iltana kaikkine karvoineni kaljalle naapuriräkälään ja tapasin jonkun. Sinänsä hauskaa miten tässä maailmassa tuntuu todella saavan melkein mitä tahansa kun vain uskaltaa pyytää. Tilanteen edettyä tiettyyn pisteeseen totesin, ettei minulla ole mitään mielenkiintoa eikä tarvetta lähteä pelkästään panemaan. Ja niin vain tämä herra virhe oli heti messissä. Sen kotona oli köysiä ja nipistimiä, ja seuraavan viikon sain meikata piiloon mustelmia kasvoillani. Ei taatusti tavata koskaan enää, voi ristus minua hävettää miten mahdollisimman epäviehättävässä jamassa sinä iltana olin. Eikä se kaverikaan mikään varsinainen palkintopossu ollut siinä mielessä, että meidän maailmamme olisivat millään muulla tasolla hipaisseetkaan toisiaan. Joo kyllä ei.

Vaikka olisikin suonut paluuni kivusta nauttimiseen tapahtuneen jollain hiukka arvokkaammalla tavalla (ja turvallisemmalla..! Se on kuulkaas lapset tosi huono idea lähteä humaltuneena vieraan ihmisen hakattavaksi), se yö joka tapauksessa puhalsi elämää siihen osaan minussa joka on nukkunut niin kauan. Nyt minulla on taas mielenkiintoa löytää tapoja toteuttaa fantasioita, jotka ovat pitkään riittäneet minulle sellaisenaan, pelkkinä mielikuvina. Minään pakottavana tarpeena en sitä koe, tuntuu ainoastaan mielettömän hyvältä muistaa se mahdollisus.

Enää ne asiat joita olen tehnyt ja joita minulle on tehty eivät tunnu ollenkaan niin vierailta. Sellaiset asiat, joiden takia tämän blogin aikoinani aloitin, ne joita on tarve pureksia ja halu jakaa jonkun täysin ulkopuolisen kanssa.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Irtopäitä ja suloisia unia

Minä olen aina ollut voimakkaiden unien näkijä, hyvässä ja pahassa. Pahimmillaan yöt ovat helvetillisiä lucid-painajaisia, parhaimmillaan sellaista tantrisen orgastista iloittelua jota ei voi hereillä saavuttaa. Viime aikoina minun on ollut hämmentävä ilo nähdä jälkimmäisen sorttisia lähestulkoon joka yö, ja aina hyvin kinkyeroottisin painottein. 

Itse asiassa tuntuu, että näiden unieni kautta prosessoin nyt hyvin järjestelmällisesti kaikkea mikä minua ylipäätään kiihottaa. Lisäksi yölliset ystäväni tuppaavat olemaan pikkuisen punastuttavalla tavalla BDSM-skenestä tuttuja hahmoja. Toki täysin vieraitakin tähtiä on unissani esiintynyt, esimerkiksi minua sträppärillään kurittanut Tuula Amberla <3

Kaikista naisista minä eniten näenkin unia, kun taas miehillä on usein ollut varsinaisen ilonpilaajan rooli. Yhtenä yönä intiimi ja intohimoinen riiputussessio erään minua kumiasussaan ihastuttaneen naisen kanssa päättyi asuntovaunullaan paikalle pelmahtaneen pervosedän asiattomiin huuteluihin. Toisen kerran taas baarista tutun pariskunnan kanssa oli ihan hilkulla mennä hekumallisen hurjaksi. Harmi vain, että katsoin homman menevän liiankin hc:ksi, kun parin miehenpuoli toivoi minun pukeutuvan korkokenkiin ja sellaiseen lampaanpää-hässäkkään (sanokaa nyt miksi niitä irtopäitä sanotaan, eihän ne naamioita ole kun niissä on koko hela kallo..?). Tuntui kuulemma minusta perverssiltä, koska meillä oli pienenä lampaita lemmikkeinä.


Hiljattain olen tullut huomanneeksi näiden irtopäiden kuitenkin kiehtovan minua. Ennen ne tuntuivat karmivalla tavalla vierailta, vaikka sellaiset Don Huonot -naamiot ovat silmääni hivelleet aina. Havainnon tästä uudenlaisesta heräämisestäni tein Adalmiinan helmi -satunäytelmää katsoessa. Siinä oli varsin vaikuttava kohtaus, jossa Adalmiinaa ahdistivat susipäiset, no, sudet, kummallisen musiikin soidessa ja eriskummallista koreografiaa seuraten. Ihan siis käsittämättömän kuumaa..!

Kuumaa oli tarjolla myös tosielämän Taffissa, (joo kävin, eipä jäänyt omalta osaltani paljon kertomista jälkipolville) kun terassin poikki pyyhälsi yhtäkkiä lauma rakkeja, mustissa kasvot peittävissä koiramaskeissaan. Todella voimakas näky, todella. Sellaisen hurttalauman vietäväksi antautuisin kernaasti.

Viime yö oli unten puolesta tietyllä tavalla kiinnostavin tähän asti. Ei se sen nautinnollisempi fyysisesti ollut kuin aiemmatkaan näyt, mutta oli aidosti mielenkiintoista miten alitajuntani sen kohtauksen minulle rakensi. Kyseessä on sentyyppinen fantasia, etten alituisena avoimuuden kannattajanakaan koe mieluisaksi enkä edes mielekkääksi asiaa kaikelle kansalle avata. Ja niinpä vain mieleni muovasi sen unen absurdilla logiikalla sellaiseksi, että samanaikaisesti tapahtui aivan kaikki ja silti ei oikeastaan yhtään mitään sinnepäinkään. Jokseenkin turvallinen tapa kohdata kiellettyjä kaipuitaan.

Kyseenalaisuuksista huolimatta, voi miten suloisia nämä unet ovatkaan. Tietysti siksikin, että ne todella tuntuvat kehossa siltä kuin koko unen ajan vain tulisi ja tulisi, niin kauan että lopulta havahtuu hereille. Sitäkin enemmän hyvilläni olen siitä, millaisen ikkunan ne omaan itseeni ovat aukaisseet. Olen jo niin kauan kokenut etäisyyttä koko kinkystä minästäni, kaikista niistä kuvitelmista ja haluista jotka tuntuivat joskus käyvän eheyttävällä tavalla järkeen järjettömyyksissäänkin. Nyt tuntuu siltä kuin se pikkusisko olisi tarttunut minua kädestä ja kuiskannut: tule katsomaan mitä minä löysin

Siellähän se kaikki on, juuri siellä minne sen jätinkin.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Minä täällä moi.

On ollut jonkinasteinen aikomus selittää, miksi pistin piiloon kaikki merkinnät, ja miksei uusia ole tullut enää ikiaikoihin. Se on vain sitten jäänyt sikseen, niin kuin asioilla usein tapana on, jollei niihin tule tarttuneeksi.

Mutta minä selitän nyt. En siksi, että olettaisin kenenkään pidättelevän henkeään odottaen, vaan siksi, että todella, todella pitkästä aikaa minusta tuntuu, että tänne kirjoittaminen paitsi tuntuisi hyvältä myös tekisi minulle hyvää. 

Varoitan. Tästä tulee melkoinen epistola.

Hävitin tekstit näkyviltä suutuspäissäni ja äkkipikaisuuden puuskassa. Olin joka solullani vittuuntunut koko BDSM-skeneen, ja minuun iski yhtäkkiä valtava vastenmielisyys siitä, että kaikki minun rakkauteni ja rikkinäisyyteni on täällä levällään heidänkin pällisteltävään. Ihan yhtä iso inho nousi sitä kohtaan, miten kovasti olen tässä blogissa ja skenessä halunnut olla nätti ja haluttava ja mielenkiintoinen. Sellainen, jota kelpaisi pitää muiden silmien alla, koska siinä ei olisi omien standardieni mukaan minkään moitteen sijaa.

Tiiättäkö mitä. Ne minun standardit on aika kovat. Nyt kun tätä aikaa on tässä vierähtänyt, onkin melko ilmeistä kehen ja mihin minä oikeasti olin kyllästynyt.

Minä en tuntenut itseäni teksteistäni enää. Luin vanhoja merkintöjä, ja ne olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla jonkun tuntemattoman kirjoittamia. Vierailta tuntuivat myös kaikki ne ihmiset joista olen kirjoittanut, ja kaikki mitä olen heidän kanssaan kokenut. Kaikki se näytti vain valuneen minusta pois kuin hiekka sormien välistä. 

Että siinäpä se. Saan tapani mukaan sen kuulostamaan kovin dramaattiselta, mutta ei se oikeastaan ole. Oli vain yhden aikakauden loppu, aika pistää kannet kiinni. Ajattelin, että jos vielä joskus kirjoittaisin tänne, tahtoisin aloittaa alusta.

Sitten seuraa se oikeasti vähän dramaattinen osuus. Juuri nyt en jaksa välittää miten paljon se ketään kiinnostaa tai kenellekään kuuluu, minä tahdon vain kirjoittaa sen ulos, ja tämä on ainut paikka jossa voin. He, joita toisten mielenterveysongelmat niin kovin harmillisesti häiritsevät, olkoot hyvät ja poistukoot minun blogistani, koska aion nyt kertoa mitä minulle on oikeasti kuulunut. 

Syksyhän oli yhtä jumalten keinua taas. Minulla on kaikki järjettömän hyvin, ihana ja rakas perhe, ja juuri se työ jonka olen halunnut. Mutta se kaikki on tuonut mukanaan uudenlaisia paineita. Aikaa on vähän, rahaa on vähän, lomia ei ole ja jatkuvasti on pystyttävä johonkin, mihin en aiemmin olisi ikinä uskonut pystyväni. Ja minä olen läpäissyt ne testit, jokaisen. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä, mutta minä olen pystynyt.

Sen jälkeen minusta ei ole sitten jäänytkään jäljelle juuri mitään. 

Siitä on melkein kolme vuotta, kun sain niin terveen paperit kuin otaksuin että minulle on mahdollista kirjoittaa. Lievä masennus, edelleen vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta kolmen vuoden terapia oli lusittu, joten sen kanssa pärjäämiseen oli eväät. Paremmat päivät alkoivat. Pääsin lopulta töihin, ja asiakaspalvelutyössä luonnollisesti altistuin ihmisille päivittäin. Se oli helvetin vaikeaa ensin, mutta kävi aina vain helpommaksi. Aloin uskoa, että ehkä joku päivä pelko hellittää kokonaan.  

Siksi teki niin saatanan kipeää jälleen tajuta, että minä en pärjää tämän kanssa enää. Että se kaikki oli tullut takaisin, yhtä pahana kuin ennen. Söin eväät vessassa koska en kestänyt seuraa, ylitin kadun vain liikennevalojen kohdalta jotta varmasti on ok mennä, sain hallitsemattomia itkukohtauksia jolloin rintaa puristi sellainen tuska että halusin vain kuolla. Kuolla. Vaikka elän elämäni parasta aikaa. Tai minun ainakin pitäisi.

Sitten tuli prinssi valkeassa takissa ja pelasti minut. Tai siltä ensin tuntui, mutta eiväthän ne sadut ihan sillä tavalla oikeasti toimi.

Olen rampannut erinäisten ammattiauttajien luona siitä lähtien kun olin 15-vuotias. Nyt minusta tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että minua hoitava lääkäri todella ymmärtää mikä minulla on hätänä, ja sekä vilpittömästi haluaa että myös osaa auttaa. 

Tähän asti minua on yritetty hoitaa sillä oletuksella, että ongelmana on sosiaalisten tilanteiden pelon ohella jokseenkin krooninen masennus. Olen aina ollut vähän eri mieltä sikäli, että minusta masennus on minulla seuraus eikä minkään syy, oire eikä sairaus itsessään. Siksi tuntuikin niin helpottavalta, kun tämä lääkäri tajusi sen heti. Kysyttyään kaikki oikeat kysymykset tämä totesi, ettei minulla hänen mielestään ole mielialahäiriötä. Sinänsä tietenkin vähän surkuhupaisaa, kun hommaa kuitenkin yritettiin monta vuotta hoitaa nimenomaan mielialalääkkeillä, surkein tuloksin. Tilanne vain paheni, ja pitkään sairaslomaan johtaneen lääkesirkuksen jälkeen päätin etten jumalauta söisi enää mitään mitä kyseinen ja ylipäätään varsin kyseenalainen kallonkutistaja minulle tyrkyttäisi.

Masennuksen sijaan lääkäri nosti nyt esiin yleistyneen ahdistuneisuushäiriön. Jossain muinaisissa papereissa se minulla on ollutkin merkattuna, mutta jotenkaan siihen ei ole koskaan enempää tartuttu. Itse olen ajatellut, että sitä on minulla siinä sivussa, kaikkien muiden metkojen mt-ongelmieni mukana. Tämän lääkärin mielestä se on itse asiassa keskeisintä minun sairaudessani, se mistä kaikki muu kumpuaa. 

Ja arvatkaa mitä. Siihen on olemassa lääke. Optimistisesti tulkittuna täsmälääke, jota voi kokeilla periaatteella toimiiko vai ei, sen sijaan että lähtisi arpomaan lääkeyhtiöiden erilaisia cocktaileja läpi, että minkäköhän tyyppinen voisi mahdollisesti olla lähellä sitä joka saattaisi pitkällä aikavälillä tarkasteltuna auttaa enemmän kuin haitata. 

Tämä lääke tosin on sen verran kovaa kamaa, että katukaupassa siitä saisi hyvät rahat, joten aloittaminen kieltämättä hirvitti. Lääkäri lupasi varmaksi, että inhottavaa tulisi olemaan, tokkuraa ja väsymystä ja pahoinvointia. Siksi olinkin niin riemuissani, kun moneen päivään minkäänlaisia ikäviä sivuvaikutuksia ei ilmennyt. Mikä parasta, se alkoi auttaa heti, niin uskomattomalta kuin se tämän yli kymmenvuotisen kamppailun jälkeen tuntuukin. 

Olen kävellyt kaduilla ja miettinyt, näinkö helppoa elämä oikeasti on. Että sitä voi vain ottaa ja lähteä kotoaan, mennä tekemään sitä mitä kulloinkin haluttaa tai täytyy, eikä mikään tunnu kiskovan koko ajan vastaan. Että päässä on ainoastaan ajatuksia jotka vievät eteenpäin, ei ainuttakaan supattamassa hädissään että tämä ei käy, tämä ei ole hyvä, jotain on mennyt ja tulee vielä moneen kertaan menemään pieleen. Tuntuu aivan konkreettisesti siltä, että jotain hyvin raskasta minussa on poissa.

Tämmöstä tämä on, olin luullut. Tällainen minä olen, tällainen on elämä. Ihmetellyt vain, miksi minä tunnun olevan ainoita, joille se tuottaa niin suuria vaikeuksia, ja miten toisille se on niin helppoa. Tämä on se kaikkein kaunein satu, johon todella tahdon uskoa: että minua voisi sittenkin auttaa, eikä elämä olisi vain trapetsi jolta saattaa milloin tahansa pudota, kerta kerran jälkeen uudestaan. Hetken ehdin uskoa jo tosi kovaa. 

Ja sitten, kuitenkin. Kaiken hyvän ja voimallisen olon jälkeen minä menen töihin. Ensin kaikki on hyvin, tavalliset aamun säikyttelevät kuiskaukset ovat poissa. Mutta jokin on pielessä. Tuntuu vähän inhottavalta, mutten osaa paikallistaa mistä olo tulee. Ruokatunnilla olo paisuu paniikiksi, koskematon ruoka lentää roskiin ja puolijuoksen vessaan pitelemään hengitystäni etten huutaisi ääneen. Ei onnistunut vielä, en ole vielä kunnossa.

Perseestähän tämä on. On kova pala nieltäväksi, ettei omaan päähän yhtäkkiä voi luottaa. Että täytyy kohdella itseään potilaana. Ja koko ajan takaraivossa se pelko: mitä jos minä en oikeasti jaksa, mitä jos tämä trapetsi katkeaa. Erityisen iljettävää on, ettei vielä voi esittää mitään valistuneita arvauksia siitä, johtuvatko tällaiset takapotkut lääkkeen alkuvaikutuksista vai tulevatko ne minusta itsestäni. Vielä ei tiedä, onko tästäkään lääkkeestä minulle apua. Nyt on vain odotettava ja toivottava että tilanne tasaantuu.

Toisaalta, niin kipeää kuin tämä kaikki onkin, sentään olen viimein kosketuksissa itseeni. Tuntuu kuin olisi törmännyt kadulla vanhaan tuttuun, jonka mitäkuuluiluihin ei ole tullut kiireessä vastanneeksi, tai lopulta lukuisten soittoyritysten jälkeen vastannut vahingossa viikkokausia soitelleeseen tallentamattomaan numeroon. Minä täällä moi, olen koittanut soitella muttet ole ollut kuulolla. Eikä tarvitse montaa minuuttia puhua niin ymmärtää jo, että olisi pitänyt itse ottaa yhteys jo kauan sitten.

Vasta nyt minäkin olen herännyt siihen, miten hälyttävää minulle on kuulunut. Ja valoisammalta kantilta, muistan jälleen, mitä minulle pitäisi kuulua, mitä ansaitsisin, riippumatta siitä miten vastenmieliseksi luuseriksi itseni koen kun näitä takapakkeja tulee. On ollut itse asiassa oikein hyviä päiviä nämä saikkupäivät. Olen liikkunut, kirjoittanut ja lepäillyt lempisarjoja katsellen, ollut hauskaa seuraa itselleni. Minun mieli on nyt kuin Miinaharava, mutta jotain on silti toisin kuin ennen. Jotenkin minä jaksan paljon paremmin vaikka olenkin voinut huonosti. Ehkä tämä kuitenkin vielä tästä, ehkä se satu ei olekaan ihan täyttä puppua. Ehkei pikkusisko vielä kasvanutkaan kovaksi ja ottanut hatkoja Mikä-Mikä-Maastaan.

Ehkä minussa taas on tarinoita, joita elää ja kertoa. 

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Isoa iloa, suurta surua

Mio ja minä suunnittelemme yhteistä kotia. Minä en ole koskaan asunut kenenkään kanssa yhdessä, joten kuuluisi kai vähän jännittää. mutta mion kanssa minä en ole huolissani mistään.

Me olemme naurettavan rakastuneita edelleen. Täydellisiä lälläreitä. Tapitamme toisiamme silmiin hooposti hymyillen ja käytämme keskusteluissamme suukkoja välimerkkeinä. Keskustelemme toistuvasti siitä, miten ihmeellisiä ja onnellisia me olemme, me joilla on aina ikävä.

Ja me rakastelemme. Tilastollisesti katsoen aina tismalleen samassa asennossakin, lähetyssaarnaajassa tietysti. Tylsää..? Tavallista..? Täysin ei. Mitään niin poikkeuksellista, erityistä, humalluttavaa en ole milloinkaan kokenut. Minä katoan aivan kokonaan, eikä ole enää mioakaan. Me olemme avaruus, olemme kuita ja tähtiä, kaikki ikuisesti kasvavat äärettömyydet yhdessä pisteessä, pisteessä jossa kosketamme toisiamme. Se tuntuu aina uudelta, aivan ennenkokemattomalta, vaikka valtava onni ja tyydytys siitä kaikesta on jo koti minulle.

Ainoa kinkyperäinen elementti jonka olemme vakiinnuttaneet, on sopimus siitä ettei mio laukea ennen kuin minä pyydän. Siihen ei kylläkään meillä liity minkäänlaista valta-asetelmaa, kysymys on yksinkertaisesti siitä että pidättäminen kasvattaa meidän molempien kiihottumista ja nautintoa. Aina toisinaan mio myös satuttaa minua, nipistellen tai näykkien. Se on upeaa, se on sähköä minun selkäpiissäni. Kipu on kutkuttava mahdollisuus, johon emme vielä ole kovinkaan määrätietoisesti tarttuneet. Totuus on, että useimmiten se optio yksinkertaisesti unohtuu, koska seksi on ilmankin niin kokonaisvaltaista euforiaa. Unohtuu kaikki muu, paitsi pakko saada koskea toista. Niin voimakas tahto olla lähellä, että tuntuu kuin olisi päästävä ihoista läpi. Ei meidän kummankaan kinkyys ole mihinkään mennyt, toistaiseksi on vain nälkä ja jano toisenlaisia asioita toisissamme.

Minä kadotin kuningattaren jossain matkan varrella. Meillä ei vain enää ollut aikaa yhdessä, ja sellainen suhde joka meillä oli, olisi nimenomaan niitä hetkiä tarvinnut hengittääkseen. Minä kaipasin niitä valtavasti, kaipaan vieläkin, tuntuu sanomattoman pahalta miten tila niille kuroutui vähä vähältä umpeen. Minä todella tahdoin olla kuningattaren kanssa, mikään meidän välillämme ei muuttunut miksikään. Mutta mion ja minun välillä muuttui, tai ei niinkään muuttunut kuin entisestään kasvoi, niin että minä aloin haluta olla mion kanssa koko ajan. Kaiken minun aikani. Se ei ollut sitä etten olisi enää tahtonut olla kuningattaren oma, lopulta minä vain huomasin ettei minusta enää tuntunut siltä että olisin. Vaikka minä yhä noudatin kuningattaren sääntöjä ja käskyjä, en enää kokenut sitä samalla tavalla.

Minun syksyni on ollut valtavan kiireinen ja intensiivinen. Enimmäkseen hyvässä kylläkin, minulla ei koskaan elämässäni ole ollut kaikki asiat näin vakaalla pohjalla ja hyvin. Mutta hupenevan vähän se on jättänyt tilaa minun suhteelleni minuun. En ole juuri tullut käyneeksi vuoropuhelua siitä, miltä tämä minusta tuntuu, mitä minulle merkitsee se, että menetin mitä minulla ja kuningattarella oli. Nämä sanat tuntuvat puristuksena rinnassa kirjoittaa, nousevat kyynelinä silmiin ja putoavat syliin. Vielä nytkään ei ole se hetki jolloin voisin antaa sen kaiken tulla ulos, mutta lupaan itselleni ottaa sen pian. Se sattuu saatanasti tietenkin, mutta se minun on silti tehtävä.

Isoa iloa, suurta surua. Mutta minä olen kasvanut niin paljon, että se kaikki sopii minun sisälleni ilman että iho käy ahtaaksi olla, sopii maailmaani järkyttämättä sen tasapainoa. Minä taivun tuulissa, mutten enää pelkää varteni katkeavan.

Minusta on pieni pala kerrallaan tulossa juuri niin vahva kuin minun piti olla, ennen kuin jokin haalisti minut lähes näkymättömiin. Minä luulin kauan, etten enää saisi sitä kaikkea voimaa ja rohkeutta takaisin vaikka kuinka toipuisin, että jokin minussa olisi ikuisiksi ajoiksi hiipunut vaikka loistaisinkin taas. Nyt minä tiedän että se palaa yhä, enkä minä aio enää koskaan antaa minkään sitä sammuttaa.