perjantai 27. syyskuuta 2019

Lost and found

En minä tiedä mitä tapahtuu.

Olin pää, sydän ja joka paikka ääriäni myöten täynnä jättiä, enkä todellakaan etsinyt, en edes aikonut etsiä yhtään mitään. Ja sitten tuli juno, yhtäkkiä.

Minä kiinnitin siihen huomion BDSM-baarissa, ja kävikin minulle täytenä yllätyksenä ilmi, että tiedetään toisemme tosielämästä. Muistan miten näin sen ensimmäisiä kertoja muutama vuosi sitten, eikä minun päähän meinannut mahtua miten kukaan voi olla niin kaunis. Nyt minun oli tavattoman vaikeaa käsittää, että se sama ihminen on sen kuvajaisen takana joka minua foorumilla ihastutti kirjoituksellaan. Ei niin ettei se olisi lopulta käynyt järkeen, minä en vain yhtään osannut odottaa sitä. Mulle ei ole sattunut tällaista törmäämistä ennen.

Olen hirveän onnellinen että sattui nyt. Pienen alkupaniikin (voi ei SE ei ikinä voi pitää mua viehättävänä!!!) ja tunnustelun jälkeen oli valtavan helppoa heittäytyä ihastukseensa, kun tiesi toisen jo ennalta hyväksi ja luotettavaksi tyypiksi. En tiedä olisiko minusta ollutkaan tähän väliin tutustumaan toiseen kokonaan alusta, siten että kaikki olisi ollut tuntematonta maata. Sellainen vie hirvittävän paljon aikaa ja energiaa. Nyt minulla on kartta kädessäni, ja voin lähteä tutkimaan tarkemmin pelkäämättä että eksyn.

TAFF oli ihana. Juno on. Se oli niin kaunis, taas ja aina vain. Sen mekon lateksi tuntui minun sormieni alla silkiltä eikä haissut ollenkaan ilmapallolta (inhoan ilmapalloja!). Tuntui kuin olisin painanut sormenpääni vasten veden pintaa.

Minua jännitti ja ujostutti, ja se tiesi sen, piti minusta huolta koko ajan. Piti kädestä, eikä antanut minun jäädä hetkeksikään yksin, koska olin kertonut että kestän sitä huonosti tuollaisissa tilanteissa. Jos se ei hetkeen ollut minun kanssani, se huolehti että mio oli.

Kun juno talutti minut sähköpisteelle olisin voinut hihkua riemusta. En ole tainnut aiemmin kirjoittaa siitä, mutta sähkö on suunnilleen eroottisin keksintö koskaan. Se oli myös vielä muutama vuosi sitten minun ehdottomasti ei -listani kärkikahinoissa. Ajatushan nyt vain on yksinkertaisesti inhottava. Minkä helkkarin takia kukaan kaheli haluaisi sellaista?

Kokeilkaa niin tiedätte. Se miten sähkö nipistelee, polttaa ja soi ihossa on kipuna huumaavan kiihottavaa. Olen kokeillut sitä parissa bileissä ja minun kroppa on ollut sitä mieltä, ettei niistä bileistä muuten sitten enää niin väliksikään. Voisin istua siinä tuolissa sähkötettävänä koko illan.

Nyt se oli vielä erityisen upeaa, koska juno sai kokeilla tehdä sitä minulle, ja tilanne olikin yhtäkkiä aidosti intiimi. Kahdenkeskinen, riippumatta siitä miten paljon ihmisiä ympärillä oli. Sain hengittää tihenevää ilmaa meidän välillämme ja juoda katsetta sen tummissa silmissä, kun se piteli sitä härveliä käsissään ja käski minun nostaa hameeni helmaa päästäkseen satuttamaan sisäreisiäni. Enkä olisi millään saanut siitä kaikesta kyllikseni. 

Minulle pelkät kasuaalit kipukokeilut ovatkin olleet hiukka hankalia aina, koska minun on käytännössä mahdotonta olla uppoamatta kivun lisäksi sen tuottajaan. Kun luotan siinä määrin että annan satuttaa itseäni, minä alistun. Ja kun minä alistun... No, minun on tosi vaikea pitää niin kokonaisvaltaista kokemusta itsestäni sellaisena, ettei se henkilöityisi siihen joka minut saa sillä tavalla tuntemaan. Jos alistuva minuuteni olisi satu, se kertoisi tytöstä joka kulkisi kantaen koko sieluaan pienenä lasipallona käsissään. Ei se anna kenen tahansa pidellä sitä, mutta jos antaa, se muuttaa hetkeksi koko maailman.

Junon käsiin minun on helppo antaa itseni. Se on valtavan sydämellinen, suloinen ja huolehtiva, ja saa minun rintakehän täyttymään lohdullisesta lämmöstä samanaikaisesti kuin koko ihoni kauttaaltaan kihelmöimään kärsimättömästä halusta. Juno on jollain kovin kierosti kiihottavalla tavalla minulle kuin isosisko. Meidän dynamiikkamme on viattoman uteliasta leikittelyä kontrollilla, kivulla ja kosketuksella, ja se on koko ajan juno joka päättäväisenä ja vahvana vie minut sinne minne en yksin uskaltaisi tai edes pääsisi. 

Paikkoihin, joissa se painaa minut vasten parven kaidetta ja puree minusta musiikkiin hukkuvia vinkaisuja. Pitelee minua kainalossaan ja näykkii kasvojani, tai antaa minun upota vasten sen pehmeää rintaa kun en uskalla katsoa silmiin. Kiinnittää minut häpeäpaaluun ja lyö niin lujaa etten melkein usko että ne ovat vain sen kädet, ei mitään kovempaa. Levittää meikkiä luomilleni ja huuliini, ja sanoo ääneen sen sanan joka on jo tuntunut sisälläni ja silittänyt jostain todella syvältä: nukke.

Ja kun aamulla herään, tuoksun junolta joka puolelta.

***

Viime viikot ovat olleet minun elämässäni äärimmäisen intensiivisiä. Mannerlaattojen liikettä, purkauksia jotka paljastavat kohdat joissa muutosta on kaiken alla tapahtunut jo kauan, niin hitaasti etten ole pystynyt sitä huomaamaan. Samaan aikaan elämän sattumanvaraisuus on järjestänyt sellaisia provokatiivisia performansseja nenäni edessä, että olisin kiveä jollei se vaikuttaisi minuun millään lailla. Se on ehkä vienyt unet öistäni, mutta muistanpa taas mitä on olla valveilla. Mitä on olla minä, ja millaiseksi olen aina halunnut tulla. 

Oma hyvä oloni ei valitettavasti koskaan ole ollut minulle riittävä motivaattori pyrkiä sitä kohti. Pärjäänhän minä nyt hyvänen aika vähän vähemmälläkin hapella. Laiska, tyhmä ja saamaton minussa ottaa mielellään vastaan mahdollisuuden mennä mistä aita on matalin, mikäli siinä tuoksinassa tulen mudanneeksi lähinnä oman napani. Jotta olisin valmis ponnistelemaan ollakseni paras mahdollinen minä, tarvitsen ulkoisen kannustimen, jonkun toisen jota varten nähdä ylimääräistä vaivaa. Niin se vain on, ilman sen suurempaa draamaa, ei enää mikään itsetunto- vaan persoonallisuuskysymys.

Mutta itsetuntoasiahan siitä tulee, siinä vaiheessa jos olen tullut taas heittäneeksi pyyhkeen kehään. Se inho ja häpeä jota olen itsestäni vuoden pari tuntenut on melko raakaa peliä. Olen päästänyt itseni  nahistumaan ihmiseksi, jonka ei juurikaan voi sanoa miellyttävän minua. 

Minua on aina rienannut sellainen pieni kirous siunauksen vaatteissa, että minä suoriudun kaikesta minimaalisella vaivalla yllättävän hyvin. Mulle ei oikein tule sellaisia omaan pystyvyyteeni liittyviä rock bottomeita vastaan, lukuun ottamatta niitä tilanteita kun mielenterveys prakaa. Menestyn töissä ja ihmissuhteissa oikein kivasti vaikken laittaisi tikkua ristiin kehittyäkseni. Se on siitä petollinen armo, että silloin on syntisen helppoa jumittua niille sijoilleen.

Olenhan minä pohjamudistani välillä kurkistellut, näkee sen näistä blogiteksteistäkin. Aina silloin tällöin havahtunut hereille, että ei vittu mitä paskaa, nyt tyttö skarppaat vähän. Jotenkin siinä on vaan päässyt käymään niin, että olen nostanut pääni vain kääntääkseni kylkeäni.

Mutta! Koskaan ei ole myöhäistä sille hetkelle, kun itseään pettänyt sankari avaa viimein silmänsä, lurauttaa voimallisen balladin ja lähtee kohtaamaan taistelunsa. Minä aattelin läksiä nyt. Melko pitkän matkan joudun kirimään itseäni kiinni, mutta en ole pätkääkään huolissani ettenkö pystyisi siihen. Tiedän miten vahva olen. Tiedän myös että olen tarpeeksi hyvä näinkin, ei minun muille kelvatakseni tarvitse muuttaa mitään. Minulla sattuu vain olemaan sisäpiirin tietoa siitä, että tämä tyttö osaa halutessaan olla vielä paljon ihastuttavampikin, kaikin puolin. Ja se haluaa nyt. 

Vaikka ajat ovatkin kätkeneet paljon siitä mistä minussa pidän, ne eivät ole onnistuneet viemään uskoani itseeni. On yhä helpompi ymmärtää se ennen niin käsittämätön, että joku todella saattaa rakastaa minua. Just to love and be loved in return. 

Maailman helpoin asia.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Iso, kiltti jätti

Minulle on tapahtunut valtavan paljon.

Moni asia, jota pidin kuukausi sitten itsestäänselvänä, on jotenkin kääntynyt ja kieppunut niin etten tiedä miten päin ne enää on. On onnellisia asioita, on surullisia, ja joitain jotka pelottavat minut suunniltani.

Ja sitten on jätti.

Kesällä aloin vaihtaa viestejä erään ihmisen kanssa, jota olen jo vuosia pitänyt hyvin puoleensavetävänä. Kävi ilmi, että tunne on ollut molemminpuolinen, ja tilanne eskaloitui varsin nopeasti. Nyt minä olen sen tyttö, pieni suttuinen huora. Minä annoin sille lempinimen jätti, koska se on jättipitkä ja jätit on melkein aina ihania, niin kuin IKJ tai Rautajätti. Ja hauskoja, niin kuin Shrek!
 
Nyt aivan yhtäkkiä onkin niin, että kaikki aika on joko ennen tai jälkeen jätin. Eikä kummallakaan puolen sitä pistettä aika kulje samalla tavalla kronologisesti hetkien välillä kuin olen tottunut yrittämään sen nähdä. Nyt on vain... hetkiä. Ja jotain paljon määrittelemättömämpää tapahtumista, huomaamatonta liikettä sitä kohti että olen jätin oma. Koska se on tosiasia. Ja sopimusasia se ei ole ollut hetkeäkään, ei tullut sitä päivää jolloin olisimme käyneet keskustelun jossa määrittelisimme toisemme. Me olemme määritelleet meitä koko ajan ja teemme sitä edelleen, ja siinä sellaiset asiat kuin "tänään" tai "tästä eteenpäin" ovat jotenkin tyyten tarpeettomia.

Ilman aikaparadoksaalista ällistelyä ilmaistuna, kaikki tuntuu aivan helvetin luonnolliselta. (Tiedän, olen todella katsonut taas aivan liikaa Dr. Whota.)


Meidän seksuaalinen yhteensopivuutemme on välillä suorastaan hämmentävää. Sen fetissilista näyttää samalta kuin mun selaushistoria, ja kun se sanoittaa fantasioitaan musta tuntuu kuin se litteroisi menemään mun runkkuajatuksia. Tiedättekö sen improharjoituksen, jossa pitää vuorotellen sanoa kaikkeen mitä toinen sanoo joo, ja lisätä siihen jotain, viedä juttu vielä pitemmälle? Siltä meidän keskustelut asioista jotka meitä kiihottaa tuntuu.

Ja sieltä tuntuu nousevan kaikennäköistä. Lohdullisen tuttuja, vanhoja kaipauksia, jotka olin jo ehtinyt unohtaa, luulla etten ehkä tarvitsekaan niitä enää. Toisaalta aivan uusia asioita, sellaisia jotka ovat olleet vain häilyviä haaveita ja löytävät nyt muotonsa.

Me emme pysty tapaamaan ihan noin vain. Asumme eri kaupungeissa ja kummallakin on omat menonsa. Lisäksi tällaiselle on ihan pakko ottaa aikaa, tämä on täysin uutta. Että rakastan mioa niin valtavasti, ja samaan aikaan haluan koko ajan lisää jättiä. Se tarkoittaa lukemattomia konkreettisia asioita jotka täytyy käydä läpi ja saada loksahtamaan kohdalleen. Käytännön polyamoria on totisesti huomattavasti mutkikkaampaa kuin miltä paperilla kuulostaa.

Mutta jossain vaiheessa me tapasimme ensimmäisen kerran. Joimme limpparit nurmikolla ja minua ujostutti kamalasti. Hymyilin kuplien mutta äänettömästi, en löytänyt sanoja. Olo oli kuin vieterilelulla joka on vedetty äärimmilleen mutta jota ei päästetäkään irti. Sitten, minä en muista miten, sen käsi pujottautui minun tukkaan ja tarttui kiinni. Minä sulin siihen paikkaan, tunsin miten kaikki voima minusta virtasi siihen kohtaan jossa sen sormet kiristivät kipua hiuksistani.

Sen jälkeen me ollaan sukellettu sangen syvälle toisiimme. On vaihdettu satoja viestejä, joissa sanat ja läsnäolo ovat niin väkeviä että se ei lopultakaan ole vajaampaa kuin olla toisen kanssa kehollaan, ja silti se on tietysti täysin eri asia. On jaettu järjettömän intensiivisiä hetkiä, jotka minä muistan yhtä vahvasti kuin ne yhä jatkaisivat tapahtumistaan koko ajan eivätkä menneitä asioita olisikaan, ja silti on mahdotonta muistaa kaikkia yksityiskohtia. Saan koko kehon ja kaikkien aistien takaumia, enkä osaa sanoa milloin sellaista on tapahtunut tai tapahtuiko todella ollenkaan, mutta sekään ei tekisi siitä yhtään vähempää totta.

On se ilta kun on jo pimeää ja jätti hakee minut luokseen. Joka kerta kun se rutistaa minut suureen jätin syliinsä, minun mekkoni napit aukeavat vahingossa ja minua nolottaa valtavasti. Että se saakin minut niin hämilleni, että menetän kontrollin sellaisista perusasioista kuin että mulla pysyis vaatteet kunnialla päällä..! Se tarttuu minun käteen ja me kävellään, ja minun on pakko vähän väliä kätkeä kasvoni vasten sen hartioita koska minua ujostuttaa taas hirveästi. Eikä minulla kuitenkaan ole pätkääkään epämukava olo.

Ja sitten se vetää minut sivummalle jalkakäytävältä. Kuljettaa kouransa minun helman alle, tietäen ettei minulla ole alushousuja. Sen sormet uppoavat minun sisälle, se urisee matalalta ja sanoo jotain rumaa joka tyhjentää minun pään, ehkä jotain siitä miten märkä pikkulutka jo on. Aika varmasti siitä. Sitten se työntää sotkuiset sormensa minun suuhuni, laittaa minut imemään niitä, ja sylkäisee vasten minun kasvojani.

Eikä se anna minulle lupaa pyyhkiä sitä pois. Minä joudun kävelemään vieraassa kaupungissa naama sotkussa siitä, vaikka ihmisiä on siellä täällä ja valoja kaikkialla.


Kun jätti sylkee minun kasvoilleni, se tuntuu läimäytykseltä. Se tekee sen jotenkin sellaisella voimalla että minä säikähdän joka kerta. Ja häpeämättömän röyhkeästi, siten että osa syljestä menee suoraan minun suuhuni. Sitten se nauraa. Niin syvältä rinnastaan ja tyytyväisenä että minua hirvittää.

Se tekee sitä muutenkin paljon. Urahtelee ja juttelee ihan kauheita, nöyryyttää minua sanoillaan ja pelkällä olemuksellaan. Sillä miten se tarttuu minuun takaapäin, avaa nappini lopulta tarkoituksella ja puristelee rintojani. Tarttuu kourallaan kaulaani ja pysäyttää minun äkkinäisen hengähdykseni kun olen tuntenut sen erektion itseäni vasten, nappaa sen kuin linnun lennosta. Joskus se nauraa ääneen, kovaa ja haukahdellen. Niin kuin silloin kun se on paiskannut minut lattialle ja painaa raskaan, nahkaisen saappaan minun pillulleni, joka on niin märkä että siitä pääsee ääni joka saa minut peittämään kasvoni häpeästä. Mutta ei se minun syy ole, se on niiden saappaiden syy.

Saappaiden, jotka jätti on käskyttänyt minut laittamaan jalkoihinsa, nyörittämään ne ja pyyhkimään niistä enimmät liat ennen kuin minun on täytynyt alkaa nuolla niitä. Saappaiden jotka välillä upottavat kuvioitaan reisilleni, välillä painavat kasvojani vasten lattiaa, ja jotka ovat niin mustat ja raskaat että se pelottaa minua. Pelkään, koska tiedän että minua voisi sattua niiden takia tosi paljon. Ja kun jätti leikkii sillä pelolla ja minun avuttomuudellani kun olen sen jalan alla ja maailman pienin siihen verrattuna, minä en mahda sille mitään että minä vuodan vesiä itsestäni. Enkä sille, että kun jätti käskee minun asettua sen toisen saappaan päälle ja alkaa imeä itseään, minusta tuntuu niin järjettömän nautinnolliselta kihnuttaa itseäni sitä vasten, että tiedän että saattaisin laueta sillä tavalla. Varsinkin, kun jätti näkee ja kertoo minulle, miten vähämieliseltä pikku huoralta se saa minut näyttämään.

Mutta se ei haittaa yhtään, koska sellainen minä jätille olen ja sellaisena se minusta tykkää. Tyhmänä ja kyrvännälkäisenä pikku tyttönä, jolle on parempi että jätti pitää siitä huolen, koska muuten sitä voisi kuka tahansa käyttää miten lystää. Kun jätti tekee sen itse, tyttö pysyy turvassa.

Jätillä on saappaiden lisäksi nahkaiset hanskat jotka tekevät minut heikoksi. Se saattaa tunkea sormensa minun suuhuni kun sillä on ne käsissään, tai salvata minun hengitykseni kokonaan kun se nai minua, laittaen minut hetkeksi hukkumaan nahan tuoksuun. Kun silloin säikähdän ja katson sitä silmiin kuin uhattu eläin, enkä voi mitään muuta kuin pelätä ja luottaa yhtä aikaa, siinä on kaikki mitä koko maailmaan mahtuu kerrallaan. Silloin se rauhoittaa minut alleen, alkaa puhua lempeämmällä äänellä, muttei lakkaa survomasta itseään minun sisääni ja käyttämästä kauniilla tavalla rumia sanojaan.

Ennen jättiä oli ehtinyt kulua kauan siitä kun viimeksi harrastin anaaliseksiä, ja siitä oli ehtinyt tulla uudelleen aika iso juttu minulle. Yhtä kiihottava kuin aina ennenkin, mutta myös oikeasti jännittävä, ja sen takia sitten vielä kaksisataa kertaa kiihottavampi. Ajatus siitä, että se reikäni on niin konkreettisella tavalla jätin oma, että sen täytyy avata se itselleen aivan kuin olisin vielä kokonaan koskematon... No se on varsin stimuloiva ajatus se.

Ja jätti teki sen aivan ihanalla tavalla. Tunkeutui minuun alkuun vain sormillaan ja malttoi odottaa, että minä aloin sekä pelkäämään että haluamaan itseni kutakuinkin järjiltäni. Lopulta se komensi minut polvilleen eteensä ja työnnettyään sormensa sisääni totesi, ettei enempää valmisteluja tarvita koska sen kuuluukin vähän sattua. Silloin minun aivoissani kävi sellainen raketin ujellus ja räjähdys että ihme kun mulla jäi päätä jäljelle ollenkaan.


Rakastan sitä miten kovasti jätti nauttii minun peppuni käyttämisestä. Miten tunnen ja kuulen kuinka hyvältä se tuntuu sille. Rakastan kun se tekee sen maaten minun päälläni niin että minun on vaikea hengittää, ja rakastan kun olen polvillani sen edessä ja kaikki on koko ajan sillä suloisella rajalla onko se jo liikaa, vai haluanko vielä enemmän. Eniten, kaikkein eniten rakastan vikistä ja uikuttaa avuttomana, anella sitä lopettamaan koska tiedän ettei se aio sitä tehdä.

Kun jätti antoi minun käyttää wandia samalla kun nai minua perseeseen (helvetti minä inhoan käyttää tuota ilmaisua!), minä laukesin.  Aivan naurettavan helposti, pari minuuttia ja orgasmi tuli noin vain. Kaikkien niiden väsytystaisteluiden jälkeen joita uuden ihmisen kanssa tuleminen on yleensä vaatinut, tilanne oli suorastaan hämmentävä. Näinkö helppoa se on? Yhtä vaivatonta kuin yksin, mikä tuntuu sekin käyneen viime aikoina suunnilleen yhtä luontevaksi saada aikaan kuin aivastaa silloin kun aivastuttaa. Kun minä saan jätiltä luvan tulla, tähänastinen ennätys on neljä orgasmia kymmeneen minuuttiin. Ne poksahtelevat tulemaan kuin riisimurot kupissa.

Välillä jätti käskyttää minut kylpyhuoneeseen. Minä tiedän mitä se aikoo silloin tehdä, enkä voi kuin asettua polvilleni ja odottaa, nojata taaksepäin koska jätti haluaa nähdä miten sen kusi sotkee minun hiukset ja valuu suusta ja kasvoilta pillulleni. Sen jälkeen se saattaa tarttua minua niskasta ja painaa kasvoni sotkemaansa lattiaa vasten, tai laittaa minut pesemään itsensä jättäen minut vielä likaiseksi. Silloin minun käteni ovat pienemmät ja hauraammat kuin yleensä, kosken jättiä joka puolelta mistä se käskee mutta teen sen varovasti kuin pelkäisin meneväni rikki. Tai ehkä että se menee, hajoaa minun edessäni kuin sumu, eikä olekaan totta vaikka on juuri ollut siinä. Samalla minusta tuntuu aivan ihanalta koskea siihen sillä tavalla, pitää jätistäni huolta.

Kun menen seuraavan kerran töihin, minun tukkani on pelkkää villiä hattaraista sotkua vaikka olen yrittänyt harjata. Jätti on huuhdellut hiukseni jälkeensä, mutta en ole halunnut pestä niitä shampoolla. Tahdon pitää kaikki jätin jäljet minussa mahdollisimman kauan. En tahtoisi antaa sitä iholtanikaan, sen hampaanjälkiä selässäni ja käsivarressani, violetiksi tummuneita raipaniskuja pakaroillani ja vyön kaulaani hiertämiä liki näkymättömiä rantuja, tai niitä pieniä verenpurkaumia jotka se on puristanut minun sisäreisilleni.

Niin. Minun koko ihoni tuntuu jätin jäljiltä paljon paremmalta ylläni. Minulla on ollut massiivisia vaikeuksia kehonkuvani kanssa, hankala hyväksyä sitä että saatan tällä tavalla lihoneena olla mitenkään oikeutetusti seksuaalinen toimija saati kenenkään uuden ihmisen halun kohde. Totta kai minä ujostelen välillä alastomuuttani kuten olen ujostellut aina, painoinpa mitä hyvänsä, mutta muutoin minä en ole murehtinut kropastani jätin kanssa kertaakaan. Ei ole tullut mieleenkään miten pahalta näytän jossain tietyssä asennossa, tai etteihän se vain näe jotain kohtaa minusta. Ja voin kertoa että se on tosiaan katsonut joka puolelta.

Se tykkää tehdä sitäkin. Komentaa minut levittämään itseni sen nähtäväksi ja käskeä minua katsomaan itseään silmiin silloin kun yritän eniten piiloon. Ihan kuin sillä olisi koko ajan luja ote minun niskasta, minä en yksinkertaisesti pääse sitä pakoon itseeni, olen koko ajan auki sitä kohti. Minusta tuntuu tulevan myös täysin ääniohjattava. Kun se puhuu minulle koko ajan, minun pää aivan todella tyhjenee kaikesta muusta, saan laskea itseni kokonaan sen käskyjen varaan. Kuljen kuin sokeana minne ikinä se minut ohjaa, ja näen yhtäkkiä asioita joita ei ole ennen ollut minulle olemassakaan.

Esimerkiksi silloin kun se käskee minut nuolemaan kiveksiään. Käskee nuolemaan alempaa. Ja vielä alempaa, niin kauan että nuolen sen... No te tiedätte mitä sieltä löytyy. Kehtaan kirjoittaa sen jätille, mutta en mitenkään tähän. Miten vain, minulle on täydellinen yllätyskäänne millä tavalla siitä nautin. En pelkästään siksi että se on nöyryyttävää ja irstasta, vaan siksi miltä se minusta fyysisesti tuntuu, minun kielessäni. Ei se ole minun kehonkartassani koskaan ollut mikään erogeeninen alue, joten olen hyvin hämmentynyt miten voimakkaasti sillä nyt tunnen. Miten saatan muistellessani oikeasti nuolla hellästi kitalakeani samalla tavalla kuin koskettelen itseäni muualta.

Jätin kanssa tuntuu olevan aina kesä. Aurinko tekee huoneesta keltaisen kun käperryn raukeana sen kainaloon katsellen sen orgasmeista onnellisia kasvoja ja kauniita, lempeitä silmiä. Tunnen valtavaa lapsenomaista ylpeyttä siitä, että minä olen saanut sen niin tyytyväiseksi. Koko kehossa humisee yhtä aikaa täysi rauha ja riemu, ja minua naurattaa pelkkä olemassa oleminen, sen täydellinen painottomuus.

Minun hetkeni jätin kanssa ovat enemmän paikka kuin palasia ajasta. Ja siitä paikasta on jo nyt tullut minulle hyvin, hyvin rakas.