sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Isoa iloa, suurta surua

Mio ja minä suunnittelemme yhteistä kotia. Minä en ole koskaan asunut kenenkään kanssa yhdessä, joten kuuluisi kai vähän jännittää. mutta mion kanssa minä en ole huolissani mistään.

Me olemme naurettavan rakastuneita edelleen. Täydellisiä lälläreitä. Tapitamme toisiamme silmiin hooposti hymyillen ja käytämme keskusteluissamme suukkoja välimerkkeinä. Keskustelemme toistuvasti siitä, miten ihmeellisiä ja onnellisia me olemme, me joilla on aina ikävä.

Ja me rakastelemme. Tilastollisesti katsoen aina tismalleen samassa asennossakin, lähetyssaarnaajassa tietysti. Tylsää..? Tavallista..? Täysin ei. Mitään niin poikkeuksellista, erityistä, humalluttavaa en ole milloinkaan kokenut. Minä katoan aivan kokonaan, eikä ole enää mioakaan. Me olemme avaruus, olemme kuita ja tähtiä, kaikki ikuisesti kasvavat äärettömyydet yhdessä pisteessä, pisteessä jossa kosketamme toisiamme. Se tuntuu aina uudelta, aivan ennenkokemattomalta, vaikka valtava onni ja tyydytys siitä kaikesta on jo koti minulle.

Ainoa kinkyperäinen elementti jonka olemme vakiinnuttaneet, on sopimus siitä ettei mio laukea ennen kuin minä pyydän. Siihen ei kylläkään meillä liity minkäänlaista valta-asetelmaa, kysymys on yksinkertaisesti siitä että pidättäminen kasvattaa meidän molempien kiihottumista ja nautintoa. Aina toisinaan mio myös satuttaa minua, nipistellen tai näykkien. Se on upeaa, se on sähköä minun selkäpiissäni. Kipu on kutkuttava mahdollisuus, johon emme vielä ole kovinkaan määrätietoisesti tarttuneet. Totuus on, että useimmiten se optio yksinkertaisesti unohtuu, koska seksi on ilmankin niin kokonaisvaltaista euforiaa. Unohtuu kaikki muu, paitsi pakko saada koskea toista. Niin voimakas tahto olla lähellä, että tuntuu kuin olisi päästävä ihoista läpi. Ei meidän kummankaan kinkyys ole mihinkään mennyt, toistaiseksi on vain nälkä ja jano toisenlaisia asioita toisissamme.

Minä kadotin kuningattaren jossain matkan varrella. Meillä ei vain enää ollut aikaa yhdessä, ja sellainen suhde joka meillä oli, olisi nimenomaan niitä hetkiä tarvinnut hengittääkseen. Minä kaipasin niitä valtavasti, kaipaan vieläkin, tuntuu sanomattoman pahalta miten tila niille kuroutui vähä vähältä umpeen. Minä todella tahdoin olla kuningattaren kanssa, mikään meidän välillämme ei muuttunut miksikään. Mutta mion ja minun välillä muuttui, tai ei niinkään muuttunut kuin entisestään kasvoi, niin että minä aloin haluta olla mion kanssa koko ajan. Kaiken minun aikani. Se ei ollut sitä etten olisi enää tahtonut olla kuningattaren oma, lopulta minä vain huomasin ettei minusta enää tuntunut siltä että olisin. Vaikka minä yhä noudatin kuningattaren sääntöjä ja käskyjä, en enää kokenut sitä samalla tavalla.

Minun syksyni on ollut valtavan kiireinen ja intensiivinen. Enimmäkseen hyvässä kylläkin, minulla ei koskaan elämässäni ole ollut kaikki asiat näin vakaalla pohjalla ja hyvin. Mutta hupenevan vähän se on jättänyt tilaa minun suhteelleni minuun. En ole juuri tullut käyneeksi vuoropuhelua siitä, miltä tämä minusta tuntuu, mitä minulle merkitsee se, että menetin mitä minulla ja kuningattarella oli. Nämä sanat tuntuvat puristuksena rinnassa kirjoittaa, nousevat kyynelinä silmiin ja putoavat syliin. Vielä nytkään ei ole se hetki jolloin voisin antaa sen kaiken tulla ulos, mutta lupaan itselleni ottaa sen pian. Se sattuu saatanasti tietenkin, mutta se minun on silti tehtävä.

Isoa iloa, suurta surua. Mutta minä olen kasvanut niin paljon, että se kaikki sopii minun sisälleni ilman että iho käy ahtaaksi olla, sopii maailmaani järkyttämättä sen tasapainoa. Minä taivun tuulissa, mutten enää pelkää varteni katkeavan.

Minusta on pieni pala kerrallaan tulossa juuri niin vahva kuin minun piti olla, ennen kuin jokin haalisti minut lähes näkymättömiin. Minä luulin kauan, etten enää saisi sitä kaikkea voimaa ja rohkeutta takaisin vaikka kuinka toipuisin, että jokin minussa olisi ikuisiksi ajoiksi hiipunut vaikka loistaisinkin taas. Nyt minä tiedän että se palaa yhä, enkä minä aio enää koskaan antaa minkään sitä sammuttaa.