maanantai 28. syyskuuta 2015

Elämänmuutosprojektin päätös ja palkinto pervobileissä

Minä tein sen! Perjantaina puntariin pamahti tavoitellut lukemat ja pikkuisen sen allekin. Kaiken kaikkiaan minusta hupeni kuudessa viikossa kahdeksan kiloa ja yhteensä 32 senttiä eri puolilta vartaloa. Jotenkin ihan hassua että voin sanoa näin, mutta olen nyt todella tyytyväinen siihen, miltä minun kroppa näyttää. Olen niin paljon tyytyväisempi kaikin puolin muutenkin, on helppo olla kun tietää koko ajan aidosti yrittävänsä parhaansa elämänsä suhteen. Alkaa tuntua siltä, että monissa asioissa minä onnistunkin.

Harmi juttu, että minun klubireissupalkintoni tuli tietyllä tavalla alleviivanneeksi ne asiat, joissa minä en vieläkään tunnu onnistuvan vaikka kuinka kovasti yritän. Tai en minä tiedä, ehkä minä en oikeasti yritä kovinkaan lujasti, alan vain oitis keskittyä suunnittelemaan pakoreittiä tilanteesta sen sijaan että todella tekisin parhaani selvitäkseni siitä toivomallani tavalla. Oli miten oli, lauantaina minä jostain syystä jännitin ihmisiä kovempaa kuin pitkiin aikoihin ja tunsin itseni ihan tosi typeräksi, jotenkin aivan toden totta vammautuneeksi. Niin kuin olisin havahtunut korkeushyppypaikalta miljoonayleisön ja TV-kameroiden edessä ja huomannut hetkeä ennen ponnistusta, ettei minulla ole jalkoja ollenkaan.

Monesti kipu ja alistuminen tuntuu ahdistuneena erityisen vapauttavalta, mutta nyt ne lukot salpasivat minulta pääsyn tiettyihin tiloihin. Se oikea, suloinen mielentila karkasi jotenkin hirveän helposti nyt pienimmästäkin häiriötekijästä, ja välillä tuntui etten pääse sinne ollenkaan. Minun tietoisuuteni oli liikaa itsessäni, eikä se ollut mitään hirveän mieluista havainnoitavaa tällä kertaa. Hävettää, ihan kerta kaikkiaan hävettää ja se tekee kipeää. Mutta minä tiedän, ettei tällaisesta kannata liikaa mieltään pahoittaa. Kurjaa että meni nyt näin, vieläpä juuri nyt kun tarkoitus oli pitää minua oikein hyvänä, mutta tulee sitten taas joku toinen kerta, kun selviän paremmin. 

Kompastelustani huolimatta minä sain taas myös niitä hetkiä, jotka tekevät minulle niin käsittämättömän hyvää. Niitä hetkiä kun minuun sattuu ja minä nautin siitä. Niitä kun koskee enkä kestä vaan pelkään kauhuissani seuraavaa yhtä kovaa tai kovempaa lyöntiä, ja jos sitä ei tulekaan, alan kaivata sitä. Niitä kun minua ja katsotaan ja kosketaan kuin olisin esine, kun minusta puhutaan kuin minä en olisi paikalla ollenkaan. Aivan erityisesti niitä. Juuri nyt tahtoisin kuollakseni, että minun kehoa käytettäisiin niin kuin sen sisällä ei olisi ketään, niin kuin minun minuuttani ei olisi olemassa.


Melko pian saavuttuani ja hapuiltuani hetken rohkeutta illan ainoasta siideristäni Peikko talutti minut riiputustelineen luo. Rakastan sitä hetkeä kun saan ojentaa ranteeni ja ne sidotaan nahkalla kiinni. se on konkreettinen sinetti sille ettei tilanne ole enää minun käsissäni. Peikko nosti minun käteni ja tyllihameeni helman ylös ja alkoi lyödä. Hapsupiiskan tekemä kipu oli hellää ja helposti nautittavaa, mutta sitten oli jokin keppi tai raippa joka kirvelsi lähellä ihon pintaa inhottavasti heti kun iskut kovenivat. Peikko riisui hameeni pois, käski levittämään jalkojani, löi hävylle, vatsaan, reisiin ja pakaroille. Laittoi minut pitämään yhtä keppiä hampaissani ja katsomaan sitä kasvoihin kun se löi, käytti sitä kaikkein kipeintä välinettä heti jos suljin silmäni tai käänsin katseeni pois. 

Kielikuva on tosin kovin kulunut, mutta tuollainen piiskaus todellakin on kuin tanssia. Se ei ole mitään suoraviivaista perseelle roiskimista, vaan siinä liikutaan koko ajan yhdessä, kontaktissa. Piiskaaja vie ja piiskattu luonnollisestikin vikisee, mutta liike on yhteinen ja nyanssit syntyvät vaistomaisessa vuorovaikutuksessa. Peikko löi välillä kovempaa, välillä hellemmin, vaihteli välineitä ja iskujen paikkaa, halasi ja huolehti mutta satutti armotta. Minä olisin voinut tanssia sillä tavalla koko illan, mutta sitten minun toista kättäni rupesi pistelemään kahleessaan ja oli lopetettava. 

Sitten Peikko alkoi esitellä minun saavutuksiani ihmisille. Antoi luvan katsoa ja käännellä minua, koskeakin kunhan ei mentäisi ihoa pitemmälle. Siinä vaiheessa minun käsijarruni hirtti kiinni ja pahasti, en tiennyt miten päin olisin ollut. En uskaltanut katsoa ketään eikä kuitenkaan tuntunut oikealta olla katsomatta, minulta kysyttiin kysymyksiä joiden sisältöä olin liian hermostunut hahmottamaan, sanoja ei meinannut tulla suusta ollenkaan ja kun niitä tuli, ne olivat vääriä ja minun ääni vieras ja heikko. Niin kuin painajaisessa, siinä toistuvassa painajaisessa jota minä näen edelleen lähes päivittäin vaikka nyttemmin usein vain ohikiitäviä hetkiä kerrallaan.

Nyt kun kirjoitan tätä auki tajuan itse, että minun olisi pitänyt viheltää peli poikki ja sanoa Peikolle, että nyt ei vain onnistu. Viimeksi, pari vuotta sitten ensimmäisessä Taffissa vastaava tilanne oli minulle niin nautinnollinen että tuntuu vieläkin hyvältä sitä muistella, mutta nyt minun pää ei päässyt siihen mukaan. Peikko ei sitä mitenkään voinut tietää, ei voinut nähdä ulospäin että minua nolotti väärällä tavalla, minulla olisi ollut velvollisuus kertoa. Minä olin vain niin lukossa etten tajunnut sen vertaa. Mutta tuli onneksi niitäkin hetkiä, kun pystyin päästämään irti. Kun tunsin vieraat kädet ja kynnet ihollani, kuulin kuin kaukaa miten minun kroppaa kehuttiin, eikä minun tarvinnut puhua eikä katsoa ketään, olla vain ja antaa toisten puhua ja katsoa. Ja minua kiihotti käsittämättömän kovaa.


Seuraavaksi oli ohjelmassa minun darkkarineitsyyteni vieminen. Niille jotka eivät tiedä tiedoksi, että darkkari (dark room) on siis pieni huone jonne voi bileiden tiimellyksestä pujahtaa puuhastelemaan privaatimmin. Peikko oli hankkinut ja tuunannut aivan tätä tilaisuutta varten tuolin, johon saattaisi laittaa minut kiinni samalla tavalla kuin yhdessä videossa jonka jouduin projektin aikana rangaistuksekseni katsomaan, laukeamatta runkaten. Ensikatsomalta se video pelotti ja ahdisti minua, siinä oli niin kova ja kylmä tunnelma ja se tuoliin sidottu nainen vaikutti aivan oikeasti kärsivältä. Sittemminhän minä palasin pätkän pariin pariinkin otteeseen saadakseni laueta sille...

Tuolin selkänojassa oli Peikon isontama aukko, josta minä sain pujottaa pääni ja asettua tuolille selälleni. Peikko sitoi minun polvet ylös koukkuun, jalat levällään niin että kaikki minusta oli esteettä esillä. Kädet Peikko laittoi kiinni tuolin jalkoihin. Me emme olleet huoneessa kaksin, upea Angelika rääkkäsi vieressä sanoitta ynähtelevää Nukkea ja minä seurasin sitä välillä silmät kiinni, välillä varovasti selkänojan suojista katsoen Peikon kiinnittäessä minua. Jossain vaiheessa huomasin myös Blondin tulleen huoneeseen. Minun tajuntani oli siinä vaiheessa jo niin hämärtynyt että hetkeksi hämmennyin siitä, kuinka monta ihmistä oli paikalla, keitä ne olivat ja miten ne tilassa sijoittuivat, huone oli minulle sananmukaisesti täysin pimeä. En tiedä oliko minulla silmät kiinni vai enkö vain nähnyt vaikka katsoin. Ihmiset juttelivat minusta keskenään ja minusta tuntui suloisella tavalla siltä että olin poissa.

Peikko oli alkanut työstää minua Lelo klitallani, vuoroin sormia ja muita asioita sisälläni, laittoi peppuuni jotain varovasti koska sanoin että se pelottaa minua. Blondi oli tullut viereeni ja piteli päätäni, jottei minun niska väsyisi. Se läimäytteli minua kasvoihin ja peitti hellästi kädellään minun hengityksen hetkiksi. Se tuntui taivailta. Blondin käsi oli niin kevyt, sen ote kuin pelkkä silitys joka salpasi hengen, ja hapetta kaikki ne Peikon tuottamat tuntemukset kertautuivat.

Ja sitten minulle iski prinsessa ja herne -syndrooma, joka alkoi särkeä taikaa ja kiskoi minut tiloistani takaisin vaivaantuneisuuteeni. Vibra oli liian kovalla, pillu oli liian täynnä, liike oli liian voimakasta. Asioita, jotka eivät tavallisesti tiloissani tunnu, tai jotka jopa voimistavat nautintoa.  Ja sitten minua rupesi pissattamaan, ja se hätisti fiilikset lopullisesti. Minun oli pakko pyytää päästä vessaan, en saanut enää nautinnosta kiinni. Harmitti. Peikko irrotti minut tuolista ja passitti minut pissalle ja pesemään ne lelut, joita oli minuun käyttänyt. Jouduin kävelemään niiden kanssa vessaan paraikaa esitystä seuraavan väkijoukon läpi, ja se nolotti tällä kertaa sillä oikealla tavalla.

Palattuani huoneeseen kävi lyhyen keskustelun jälkeen käsky näyttää, miten minä sitten tavallisesti ne orkkuni hankin. Tiesin, että siitä ei kainostelemalla karattaisi, joten kävin suhteellisen reippaasti lattialle makaamaan Peikon, Blondin, Angelikan ja Nuken asettuessa huoneen toiselle seinustalle yleisöksi. Huokaisin muutaman kerran syvään, vilkaisin Peikkoa varmistaakseni että minun todella täytyi, puristin sitten silmäni kiinni ja aloitin leikkimisen. Eihän siitä yhtään mitään tullut, en pystynyt ajattelemaan kun sydän jyskytti korvissa ja ujostutti niin paljon. Jonkin ajan päästä Peikko lupasikin minulle armollisesti viisi minuuttia aikaa toimittaa asiani loppuun yksin muiden poistuttua huoneesta. Pääsin orgasmiin kiinni melkein heti, mutta jostain syystä vibraattori jumppuroi ja alkoi yskiä aina kun ehdin reunalle ja painoin sitä kovemmin itseäni vasten. Se turhautti ja hidasti minua, muttei estänyt, vaan pian sain orgasmini siitä huolimatta. Kun olin kerännyt itseäni hetken ja avasin darkkarin oven, Peikon kellossa oli kulunut kolme minuuttia.


Minun loppuiltani kului seuratessa toisten puuhia ja keskusteluja. Mietin jonkin aikaa, että uskaltaisinpa pyytää vielä piiskaa joltakulta, tiesin että olisin varmasti saanut, mutta en minä silti uskaltanut. Mutta ei se mitään, oli minut jo hyvin piiskattukin. Minun peppu ja reidet on niin mustelmilla että verkkareiden pukeminenkin tekee kipeää.

Puhuin Peikon kanssa eilen minun matalista fiiliksistä esittelykierroksen suhteen ja minulla on jo paljon parempi mieli. Minun päässäni tilanne oli kääntynyt niin, että olin omalla vaivaantuneisuudellani saanut muidenkin olon epämukavaksi ja vaikuttanut täydelliseltä idiootilta. En oikein tullut edes ajatelleeksi, että mitä muuta minun olisi herranjestas pitänyt siinä tilanteessa ollakaan kuin kiusaantunut. Eihän koko hommassa olisi ollut paljoakaan mieltä, jos minä olisin kulkenut pöydästä pöytään esittelemässä entistä ehompaa itseäni kuin Euroopan omistaja. En voi silti sille mitään, että minusta tuntuu edelleen että olin koko illan jotenkin väärin. Tuntuu niin pahalta aina toisinaan, ettei kukaan pääse näkemään sitä minua, josta alan olla aika ylpeäkin, sen nynnyn takaa joka ei uskalla ottaa kontaktia eikä keskustella eikä ylipäätään käyttäytyä niin kuin ihmisten kanssa kuuluisi.

Melkoinen ajelu siis, tämä reissu. Niin paljon erilaisia tuntemuksia, niin paljon ajatuksia. Iskuja kehon lisäksi mielelle tällä kertaa, mutta minä luulen että nekin tekevät lopulta vain hyvää. Minusta tuntuu, että olen nyt oivaltanut jotain tärkeää omista ongelmistani, käsittänyt mitä minun pitäisi tehdä saadakseni ne hallintaan samoin kuin olen tämän projektin myötä saanut monta muuta asiaa elämässäni. Se ei ikävä kyllä tule olemaan mikään kuudessa viikossa kuntoon -proggis se, enkä tiedä olenko sellaiseen vielä tarpeeksi vahva.

Mutta minä tiedän nyt pystyväni monella tavalla paljon parempaan kuin mitä olen itseltäni tähän asti kelpuuttanut.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Peppuseksiä miehelle revisited

Teksti on julkaistu WordPressin puolella 29.4.2015.
Pure mua! -blogin kaikkien aikojen suosituin teksti taitaa edelleen olla yksi sanataiteellisista mestariteoksistani nimeltä Peppuseksiä miehelle.

Kyseessä on teksti, jota olen kenties kaikkein karvaimmin katunut. Saan silloin tällöin edelleen yhteydenottoja, joissa viitataan kyseiseen tekstiin ilmeisen toiveikkaasti, mikä on perin vaivaannuttavaa. Enhän minä nyt herranjumala sitä tarkoittanut, että olisin peppureikiä vailla per se. Voinen todeta olleeni oikeassa, miehet totisesti tahtovat peppuunsa. Mikä on tietysti täysin ok, ja toivoisin edelleen, että asiaan suhtauduttaisiin, öh, avoimemmin. Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että käytöstavat saisi työntää sinne minne ei aurinko paista.

Pepputekstistä on nyt vierähtänyt pari vuotta, ja katson tuohon puheena olevaan pisteeseen hieman toisenlaisesta pers...pektiivistä tänä päivänä. Olen asioinut enimmäkseen alistavien miesten kanssa, joista käsittääkseni useimmat pitävät peppuseksin vastaanottamista subipoikien ja homojen hommana. Niinpä ei ole tullut ristipistoja harrastettua, ja totta puhuen, omakin asenteeni on vaivihkaa ahtautunut. Tuntuu kaukaiselta ajatukselta kerta kaikkiaan, että vetelisin jotakuta miestä sträppärillä menemään. Tai että ylipäätään enää kajoaisin miehen epäpyhimpään.

Toisaalta se, että se olisi minulle nyt vaikeaa, luo aivan uusia mahdollisuuksia. Voin vallan hyvin visioida tilanteen, jossa minut komennetaan tuottamaan nautintoa sillä tavalla. Se tuntuisi juuri sopivalla tavalla nololta nyt. Että minut käskettäisiin nuolemaan ja koskemaan sieltä... Ei, en edelleenkään etsi vapaaehtoisia, kunhan makustelen.

Mutta miksi se on minun päässäni noloutunut, kun asia aiemmin oli minulle niin neutraali? Miksi BDSM-piireissä miehen anaali on aina alistuva?  Kuten vaniljaelämässäni ehdin toteamaan, useimmille miehille pepun stimulointi joka tapauksessa tuottaa voimakasta mielihyvää. Millä tavalla pepun nuoleminen tai muilla tavoin leikittäminen on eri tapa tuottaa herralleen nautintoa kuin ottaa tältä parhaan taitonsa mukaan suihin? Älkää nyt vain edes esittäkö, että se on se penetraatio..! Sehän olisi suorastaan telaketjufeministisparanoidista ja koko lailla typerää.

Oli syy mikä hyvänsä, näin näyttää olevan näppylät: Jos anaaliseksin vastaanottaminen ei ole homoa, niin on se nyt ainakin piikapoikien puuhaa, kuiskii kollektiivi kyräillen. Ja minä onneton olen niellyt tuon onnettoman aatoksen ulosteen! Ei niin, ettäkö kokisin mitään menettäneeni ilman anaalistimulaation antamista, mutta havaitsemani asenteellinen muutos itsessäni on nähdäkseni negatiivinen.

Eiköhän tuoda äijien aukot uudelleen kahvipöytäkeskusteluihin. Mitä mieltä te olette, tykkäättekö ottaa tai antaa, vai onko ajatus täysin vastenmielinen? Liittyykö siihen teillä mitään seksuaalista hierarkiaa, vai onko se tasa-arvoinen tapa tuottaa toiselle nautintoa? Nolottaako teitä myöntää, että anaaliaktiviteetteja tulee harrastettua näin(kin) päin?

Mikki on avoin.

lauantai 19. syyskuuta 2015

D/s-dieetin loppukiristys

Projektini Peikon kanssa on loppusuoralla. Jäljellä on enää yksi viikko - ja yksi kilo. Tiukille menee! Tästähän meinaa sukeutua varsinainen jännitysnäytelmä. Yltääkö tyttö tavoitteeseensa, vai koittaako kinkyklubilla karu kutituskohtalo..?

Napa näkkyy jo!

Kävi miten kävi (vaikka en totisesti kyllä haluaisi että kävisi kalpaten), olen tällä hetkellä älyttömän ylpeä itsestäni. Minä olen jo saavuttanut juuri sen mitä tahdoinkin ja enemmän. En enää nötkötä tuntejani neuvottomana näytön äärellä kykenemättä tarttua kunnolla oikein mihinkään, vaan elän aamusta iltaan elämää josta nautin, vastuksineenkin. Touhuan enemmän pojan kanssa, harrastan tanssia taas ja selviän arjen haasteista paremmin. Eikä minusta edes tunnu siltä, että tämä toisenlainen elämä vaatisi enää juurikaan ylimääräisiä ponnisteluja, vaan se kulkee jo omalla painollaan.

Peiliinkin on ilmestynyt joku tyttö joka on kaunis. Sieltä ei näy enää ainoastaan jotain mikä on ja mille ei mahda mitään, vaan myös asioita, joita minä olen saanut itse itsessäni aikaan, ja joihin voin syystä olla tyytyväinen.

Minä en ihan totta tiedä, miten saan ikinä kiitetyksi Peikkoa kylliksi kun se teki tämän minun kanssani.

torstai 17. syyskuuta 2015

Ehdot rakkauksille

Särkynyt sydän ei ole vamma. Se on krooninen, uusiutuva sairaus, jonka kanssa voi oppia elämään täysipainoista elämää. Akuuttivaihe on aina armoton ja voi toisille koitua jopa kohtaloksi, mutta tätä seuraa poikkeuksetta ennemmin tai myöhemmin tilanne, jossa tauti on jälleen hallinnassa. Tärkeintä on löytää itselleen parhaiten sopiva hoitomuoto jolla päästä akuuttivaiheiden yli.

Itse suosin Scarlett O'Haran tunnetuksi tekemää menetelmää: I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow. Ei varsinaisesti auta, mutta toimii. Olen järjestänyt itselleni paljon muuta ajateltavaa tehdäkseni toteutuksen helpommaksi ja toden totta, tää menee ihan hyvin.

Aikaani olen kuluttanut muun muassa miettimällä, miten minä jatkossa vältän tällaiset karikot. Myrskyn hetkillä uhoamani kovaksi opetteleminen tuntuu nyt tyvenellä lähinnä huvittavalta vaihtoehdolta. En minä vain ole sellainen. Minä olen niitä, jotka pysyvät kultana, tahtovat tai eivät. Mutta ehkei olisi pahitteeksi parkita nahkaansa edes pikkuisen. Opetella olemaan jämympi siitä, mitä minä haluan ja mitä ehdottomasti en, ja mitä minä todella tarvitsen. Minulla on ihan yhtä iso oikeus tavoitella niitä asioita kuin kenellä tahansa muullakin, riippumatta siitä onko se liikaa vaadittu jollekulle josta minä pidän. Voi kuulostaa itsestäänselvältä, mutta minulle se on totinen kasvun paikka. Ettei odota hiljaa nöyristellen sopivaa tilaisuutta varovasti esittää, että jospa ei tällaista tai tuollaista kun minä en oikein kestä, vaan tekee jo kättelyssä selväksi, että nämä ovat minun ehtoni, kerro sinä omasi ja katsotaan voidaanko tätä pelata.


Nämä oivallukseni eivät ole puukkoja mihinkään suuntaan, eivät lopputuotetta mistään yksittäisistä tapahtumista. Olen ymmärtänyt ne yhdistelemällä pisteitä lukuisista erillisistä kokemuksistani, pienemmistä sattumista yhtä lailla kuin suuren suuristakin, enkä tarkoita niillä vihjailla mitään ikävää kenenkään muun toiminnasta kuin omastani. Nämä ovat minun ehtoni tuleville rakkauksille.

En kaipaa pelkkää seksi/sessioseuraa tai mitään kevyttä säätöä.

Olen viimeinkin tullut ymmärtäneeksi, ettei sellainen vain sovi minulle. Minä olen niin pahuksen impulsiivinen, että jos koen seksuaalista vetoa johonkuhun, minä satavarmasti ihastun ja erittäin korkealla todennäköisyydellä myös rakastun tähän. Ja kun minä rakastun, minä tahdon olla toiselle se Johnny Cashin kesäkuu, en yhtään mitään vähempää. Leikki leikkinä ei ole minulle leikin asia, niin hauskaa kuin teoriassa olisikin kepeästi toteuttaa yhteisiä fantasioita hyvässä seurassa. Tähän on olemassa kourallinen poikkeuksia, mutta kenestäkään uudesta tuttavuudesta tuskin sellaista tulee.

Toisen on oltava seksuaalisesti dominoiva.

Näin se vain on nähtävä. Alistuminen on erottamaton osa minun seksuaalisuuttani, toisen on pystyttävä sen kanssa toimimaan. On myös vähintäänkin kyettävä tuottamaan minulle kipua ja esineellistämään minua, mieluiten myös itse nautittava moisesta. Jos minä lankean loveen sillä mielin kuin tapanani on, ei ole kummoinenkaan vaihtoehto että joutuisin toteuttamaan kinkyjä tarpeitani tyyten toisaalla. Siksikin, koska...

En pysty polyilyyn.

Tämä on ollut kovakin pala myöntää, koska periaatteessa olen täysin polyamorian puolella. Fakta on vain se, että minun itsetuntoni on aivan liian matalalla ja minuun on sattunut aivan liian monta kertaa, jotta minun mielenterveyteni kestäisi kokea riittämättömyyttä joidenkin toisten rinnalla. Jos minun kanssani jotain yrittää, sen on oltava monogaamista hommaa ainakin siihen asti, että suhde on riittävän vakiintunut vakuuttaakseen minut omasta asemastani toisen elämässä. Enkä ala lupaamaan että se sittenkään siitä kummenisi. Voi olla, ettei minun sydämeni koskaan tule kestämään painetta siitä, että kumppanini tahtoisi solmia seksuaalisia tai romanttisia sidoksia johonkuhun toiseenkin, vaikka kuinka sen järjellä ajatellen hyväksyisin.

En halua enempää biologisia lapsia.

Tämä ehto tuntuu vähän absurdilta pukea sanoiksi, koska saisin paskahalvauksen mikäli törmäisin sellaiseen luonnonoikkuun kuin vapaaseen vielä lapsettomaan kinkyihmiseen, jonka haaveissa olisi perustaa perhe jonkun minunkaltaiseni kanssa. Mutta koska se on asia josta olen oman päätökseni tehnyt, julistettakoon nyt sekin. Minä rakastan lapsia ja olen aina asettunut luontevasti varaemon rooliin, joten toisen jo olemassaoleva jälkikasvu ei ole ongelma eikä mikään. Minulla ei kuitenkaan ole niin minkäänlaista mielenkiintoa aloittaa vauvantekohommia enää aivan alusta asti.

Poikani on AINA prioriteetti numero yksi.

Tämä toisen on ymmärrettävä. Tajuttava täydellisesti, viimeisintä pikku aivosoluaan myöten sisäistettävä, että vaikka kuinka kovasti pihkaantuisin, minä olen nyt ensisijaisesti poikani äiti, vasta sen jälkeen kaikkea muuta. En koskaan tahdo kuulla mitään nuivia kommentteja siitä, miten vähän minulta liikenee aikaa muuhun, tai muuta yhtä ääliömäistä. Tietysti minuakin välillä harmittaa, etten noin vain pääse irtoamaan mihinkään pidennettyihin viikonloppuihin tai etteivät hartaat arkisessiot tällä erää oikein onnistu, mutta minä en silti todellakaan koe jääväni tässä elämäntilanteessani tappiolle. Enkä minä siedä sitä, jos toinen saa omalla paskamaisella asenteellaan minusta tuntumaan siltä kuin jäisin.

Toisen täytyy ymmärtää minun rajoittuneisuuteni.

Tällä viittaan sosiaaliseen ahdistuneisuuteeni. Aiemmin olen itsepäisesti pitänyt taakkaani vain omilla harteillani, ajatellut että minussahan se vika on, minun täytyy sopeutua siihen mitä uusi ihmissuhde tuo mukanaan, tuntui se miten ylivoimaiselta tahansa. Minun vain täytyy päästä muurieni läpi vaikka väkisin, minun on pakko yhtäkkiä pystyä asioihin joita tavallisesti kartan viimeiseen asti. Alkaen ihan sellaisista seikoista, kuin että minun täytyy mennä yksin kahvilaan, jossa toinen odottaa ensimmäistä tapaamista. Tai, herranjumala, jos toinen tahtookin jutella puhelimessa ennen kuin tavataan. Jokainen tällainen toisille arkipäiväinen sosiaalinen tilanne on minulle valtava kuormitus, toteutus miljoonan kauhuskenaarion takana. Ja vaikka ylittäisin itseni ja suoriutuisin, minä löydän lähes aina syitä sättiä itseäni jälkeenpäin. Jos näitä tilanteita tulee lyhyessä ajassa useita, minä vaivunkin helposti synkkyyteeni ja saatan olla valmis heittämään pyyhkeen kehään jo alkuunsa.

Nyt minä olen alkanut ajatella, ettei minun ehkä sittenkään tarvitse selviytyä näistä haasteistani yksin. Jos toinen todella tahtoo tutustua minuun, se voi kyllä tulla vähän vastaan. Ehkei tarvitsekaan mennä sinne kahvilaan ensitapaamiselle, ehkä voidaan lähteä vaikka kävelylle. Ja sekin on jo paljon, jos toinen on ihan vain varautunut siihen, ettei minulla ole sosiaalista kompetenssia esimerkiksi esittää keskustelua eteenpäin vieviä kysymyksiä, ja että ainakin aluksi olen niin hermostunut, ettei minulta saa aina oikein järkeviä vastauksiakaan. Suorastaan sata jänistä on jos toinen hyväksyy, ettei tällä voi olla mitään vippaskonsteja joilla minun piinastani päästäisiin. Monesti kun ihmiset kuvittelevat, että koska heidän kanssaan on yleisesti ottaen helppo tulla juttuun, minulla ei ole mitään syytä hermoilla. Mutta kun se ei vain mene niin. Oli toinen miten sulava seurapiiri-ihminen hyvänsä, minulla puolestani on teini-iästä asti kaikessa rauhassa vakiintunut vääristynyt ajattelu- ja toimintamalli päässäni. Saa olla melkoinen houdini, jos sen vyyhdin pelkällä presenssillään ratkoo. Minuun tutustuminen on siis prosessi sinänsä.


Siinäpä ne sitten olivat, minun ehdottomat ehtoni. Vastedes aion yrittää olla niin rohkea, että läväytän ne tiskiin ennen kuin alan yhtään millekään, vaikka minusta aina tuntuukin etten minä ole oikeutettu esittämään vaateita kenellekään ja että minun pitäisi aina tarvittaessa olla valmis omista ehdoistani joustamaan. Loppujen lopuksi tällaisten seikkojen selväksi tekeminen lienee silti kaikkien osapuolten etu, joten jatkossa koitan katsoa sen velvollisuudekseni. Jospa minun olisi se sellaisena helpompi hyväksyä kuin oikeutenani. 

lauantai 12. syyskuuta 2015

Pikkuisen päivitetty arvio: Eros Bodyglide silikoniliukuvoide

Tämä teksti on julkaistu alunperin WordPressin puolella 13.5.2015. Saatteeksi lisättäköön merkinnän alkuun saamaani uutta tietoa aiheesta silikoniliukuvoiteet ja myyttinen seksilelujen joukkotuho.

Kun tämä merkintä julkaistiin WordPressissä, kommenttiosiossa heräsi keskustelua siitä, liekö mitään perustetta pelotella käyttämästä silikoniliukuvoiteita silikonisten lelujen kanssa. Juttelin hiljattain Antishopin Tapsan kanssa aiheesta ja saavutin lopullisen johtopäätökseni.

Mikäli lelu on ihan oikeasti ehtaa silikonia, silikoniliukuvoidetta voi käyttää sen kanssa ilman pelkoa sulamisesta tai muusta varsinaisesta turmeltumisesta. On kuitenkin syytä huomioida, ettei silikoniliukkari hevillä lähdekään lelusta lipettiin kun se siihen kerran on sivelty. Tämä on itse asiassa positiivinen ominaisuus sikäli, että silikoni on hoitava aine monelle materiaalille. Silikoniliukkaria käytetäänkin esimerkiksi fetissiasujen huoltoon, eikä voidetta siis edes tarvitse saada leluistaan hinkattua poies. Mutta: mikäli on minun laillani mieltynyt esimerkiksi silikonisauvojen silkkiseen tuntuun, suosittelen käyttämään niiden kanssa silikonisen sijaan vesipohjaista liukkaria. Silikonivoiteesta jäävä, sinänsä harmiton ja jopa hyödyllinen pinta kun ikävästi peittää lelun oman materiaalin tuntumaa. Sen sijaan silikonisten treenikuulieni kanssa olen nyttemmin tykästynyt Erosta käyttämään, kun kosketuspinnalla ei niiden kanssa kummemmin merkitystä ole.

Kas näin, myytti murrettu. Sitten itse alkuperäiseen arvioon. 

Amy-vibraattorin lisäksi Antishop lahjoitti minulle taannoin testattavaksi Eros Bodyglide silikoniliukuvoiteen. Kyseessä on palkittu ja suosittu liukkari, joka on hajusteeton, pH-neutraali ja muutoinkin myös herkemmille hekumoitsijoille sopiva.

Tämä tuotearvio on viipynyt erinäisistä syistä häpeällisen kauan. Yksi kootuista selityksistäni on se, ettei minulla totta puhuen ole hirveästi vertailupohjaa liukkareiden arvioimiseksi. Tähän mennessä olen elämäni aikana omistanut kaksi erillistä purnukkaa liukuvoidetta, ja toinen niistäkin tuli äitiyspakkauksessa. Se oli jotain RFSU:n perustahnaa, se toinen itse ostamani taas Durexia, molemmat sitä sellaista kylmää kumimaista geeliä.

Eros on ainakin selkeästi erilainen kuin nämä aiemmat tuttavuuteni. Se tuntuu lämpimältä ja voidemaiselta, eikä muodosta iholle kosketusta eristävää kalvoa. Tuoteselosteessa kehutaan voiteen hoitavuutta ja soveltuvuutta vaikkapa kuivan ihon rasvaamiseen, ja se totisesti tuntuukin hoitovoidemaiselta.

Tuotetta mainostetaan erittäin riittoisaksi ja liukuominaisuutta pitkäkestoiseksi. Oman kokemukseni mukaan riippuu pitkälti käyttötavasta, miten pitkälle yhdellä puristuksella pötkii. Juurikin miellyttävän voidemaisuutensa vuoksi tuote tuntuu imeytyvän ihoon melko nopeasti, joten jos joku muukin kuin minä sattuu tykkäämään liu'utella vibraattoria tai vaikka kumihanskakättä pitkällä liikkeellä pitkin häpyä, vinkattakoon että voidetta voi joutua välillä lisäämään luistellakseen orgasmiin asti. Sisäisessä käytössä Eros kestää kuitenkin kehujen arvoisesti.

Parhaimmillaan voide varmasti onkin kahdenkeskisissä leikeissä. Harmittaa aivan vietävästi, että anaaliseksielämäni on ollut hiljattain niin hiljaista, enkä ole päässyt Erosta siihen kokeilemaan (//Edit. Lisää uutta, testattua tietoa: toimii anaaliseksissä mainiosti ;) Hyvin luistaa eikä tunnu sisällä vieraalta töhnältä vaan päinvastoin hyvinkin huomaamattomalta, eikä tarvitse kesken kaiken lisäillä). Mitä taas tulee peruspenetraatioon, liukkarin lisääminen siihen tuntuu minun tapauksessani lähinnä vitsiltä, lukuunottamatta muutamaa kuivempaa päivää kuukaudessa.

Miehet nurisevat usein, että liukuvoide vie liikaa tuntumaa, millä luultavasti viitataan nimenomaan niihin markettien kumigeeleihin. Luulenpa, että Eros voisi kääntää ainakin jonkun jantterin pään. Itse ainakin koen sen kanssa pääseväni omalle iholleni, sen sijaan että epäilisin iskeneeni kourani kylmään vanukkaaseen.

Oletteko te kokeilleet tätä kunkuksi kehuttua liukkaria? Entä ovatko liukuvoiteet teillä ylipäätään arkisia kulutustuotteita vai kaihdettuja lisäaineita?

torstai 10. syyskuuta 2015

BDSM ja seksuaalisuus lapsiperheessä

Tetris ja Kurittajatar julkaisivat kumpikin tahoillaan oivalliset ja kattavat merkinnät BDSM:n ja lapsiperhearjen yhtälöstä. Lapsiperhe on minunkin perheeni, vaikka olemmekin lapseni kanssa kaksin, joten tahdon tarttua aiheeseen omasta vinkkelistäni.

Minun ja poikani suhde on poikkeuksellisen tiivis, koska olemme lähes koko ajan eläneet kahdestaan kaukana minun perheestäni, ja sosiaalinen tukiverkosto on muutoinkin ollut kovin niukka oman rajallisuuteni vuoksi. Kun vielä asumme pienessä kaksiossa, sinne ei paljoa yksityisyyttä mahdu. Mutkaton suhtautuminen kaikenlaisiiin intiimeinä pidettyihin asioihin onkin ollut suorastaan välttämätöntä. Eipähän tule pojalle koskaan naisen maailma minään järkytyksenä, kun on jo pienellä iällä tietoinen, miten sellaiset asiat kuin vaikkapa tamponit toimivat ja miksi niitä käytetään.

Mitä tulee omiin leluihini, muihin välineisiin ja mahdollisiin session jättämiin jälkiin, minulla on niin ikään melko liberaali linja. En ole kokenut tarvetta piilottaa lelujani lukollisiin kaappeihin, vaan saatan tarpeen vaatiessa ladatakin ne sängyn vieressä makuuhuoneen lattialla. Minun vibraattorini ovat sen verran siveitä ja sieviä, etten usko niiden näkemisestä mitään traumoja koituvan. Lapsi tietää, että ne ovat äitin omia leluja ja ettei niitä ole tarkoitettu lasten leikkeihin, eikä kiinnitä niihin juurikaan huomiota. Joskus on kysynyt, miten niillä leikitään, ja olen selittänyt, että ne on sellaisia joilla aikuiset leikkii yksin tai toisen aikuisen kanssa koska se tuntuu hyvältä, ja että se on ihan erilaista leikkiä kuin lapsilla. Setän kanssa ollessa saattoi joskus unohtua näkösälle köyttäkin, enkä silloinkaan kokenut tarvetta hätävalheille, vaan kysyttäessä totesin yksinkertaisesti äitin leikkineen sillä [setän] kanssa.

Ensimmäisten sessiokokemusteni jälkeen olin huolissani siitä, miten minun pitäisi menetellä jälkien kanssa. Käymme lapseni kanssa lähes päivittäin yhdessä saunassa, ja muutoinkin vietämme kotona paljon aikaa huolettomasti nakuillen. Aluksi yritin epätoivoisesti piilotella kaikkia jälkiäni, mutta eihän siitä sitten mitään tullut, vaan poika hoksasi melko ison mustelman reidessäni. Tuolloin kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:

- (Ihastellen) Ohhoh, ompas sulla iso mustelma!
- No ompa vain! Jättimäinen.
- Eikö yhtään itkuttanut kun se tuli?
- Ei itkuttanut, se tuli tosi kivassa leikissä eikä äitiä haitannut yhtään.

Lapsen oli tämä helppo käsittää, koska on itsekin vähän väliä jalat mustelmilla kun telmii. Asia oli loppuun käsitelty eikä kaveri ole sen koomin kolhujani pahemmin kommentoinut. Jonkun kerran ollaan yhdessä naurettu, kun äitillä on pehvassakin mustelma. Toki jos satun olemaan pahemmin piestyn näköinen, pyrin piilottelemaan sentään siksi kunnes pahimmat jäljet ovat parantuneet.

Varsinainen sessioiminen (piiskaaminen, sitominen jne.) tapahtuu aina niin, ettei lapsi ole silloin samoissa tiloissa. Näitä tilaisuuksia on minulla hyvin vähän, mutta vähänpä on sessioitakin tällä haavaa. Silloin kun on sessiosenssejä ollut vireillä, olen rietastellut mahdollisuuksien mukaan päiväsaikaan (luentojen välissä ehti opiskellessa hyvin), tai sitten läksinyt yökyläilemään jonkun luo itsekin silloin kun poikakin puolestaan toisaalle.

Seksiä, rajuakin sellaista on kyllä tavattu harrastaa lapsen nukkuessa toisessa huoneessa. Tämä on onneksi unissaan käytännössä kuuro ja herää kesken yön äärimmäisen harvoin, joten niin hysteerisen varovainen ei ole tarvinnut olla ettei hommasta olisi tullut mitään. Aiemmin kauhistutti ajatus että lapsi jostain syystä kuitenkin heräisi ja tulisi huoneeseen kesken touhujen, kunnes sitten kerran kävi niin. Käytännössä tämä näki vain äitin ja [setän] alastomana, missä ei ollut tälle mitään uutta eikä hämmennystä herättävää. Lapsi läpsytteli unenpöpperöisenä pissalle tilannetta noteeraamatta ja palasi minun saattamanani rauhassa pehkuihin. Mitä isompi lapsi on, sitä varovaisempi esimerkiksi äänien kanssa pitää tietysti silti olla. Poika on nyt sen ikäinen, että ihmetystä niistä saattaisi jo ilmetä. Likaista verbaliikkaa ei ainakaan sovi viljellä lapsen ollessa viereisessä huoneessa, eikä mikään pornovoihke ja -lätinäkään lapsen korville kuulu.

Toisaalta, jos jotain hämmentävää kuitenkin sattuisi pojan korviin kantautumaan, minä luotan täysin siihen. että asia selviäisi keskustelemalla. Jos jostain olen erityisen ylpeä niin siitä, että minun lapseni osaa ja uskaltaa pukea tunteitaan ja ajatuksiaan sanoiksi. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö poika pystyisi kysymään minulta, jos häntä jokin näkemänsä tai kuulemansa askarruttaisi.

Minusta kaikkein tärkeintä BDSM:n yhdistämisessä lapsiperhearkeen onkin, että seksuaalisuus ylipäätään on pienestä pitäen asia josta saa kysyä ja josta voidaan ihan rauhassa ja hyvillä mielin jutella. Äärimmäisen tärkeää on tehdä juttutuokiosta lämmin, todella ottaa kontakti lapseen, katsoa silmiin ja hymyillä rohkaisevasti kun tämä kysyy jotain tai kertoo mitä jostakin ajattelee. Minusta kinky seksuaalisuus ei ole tässä mielessä yhtään sen kummempi asia, eikä siitä kannata sellaista tehdä, vaan puhua asiat halki sitä mukaa kun ne esille tulevat jos ovat tullakseen, tavalla joka tuntuu niissä puitteissa luontevalta.

Itse en mielelläni lapselle varsinaisesti valehtele, mutta aina voi säädellä sitä miten paljon totuutta kertoo ja millä tavalla. Huumori ja vertauskuvallisuus ovat tyylikeinot vailla vertaa arkoja aiheita käsiteltäessä. Leikiksi voi lyödä silloinkin, jos sattuu joskus menemään sormi suuhun jonkun kiperän kysymyksen edessä. Näin voi välttyä turhalta kiusallisuudelta ja pelata aikaa keksiäkseen ikätasoisen vastauksen. Ja jollei sellaista tule mieleen, aina voi selittää parhaansa mukaan senkin ettei osaa selittää, mutta ettei silti ole kyse mistään mistä tarvitsisi olla huolissaan, vaan pelkästään mukavasta asiasta.

Meidän pienessä perheessämme (kinkykin) seksuaalisuus on siis aikuisten* välistä leikkiä, jota ei kuitenkaan keinotekoisesti koiteta kokonaan kätkeä lapselta, vaan johon liittyvistä asioista on lupa kysyä ja puhua. Kaikelta suoranaiselta toiminnalta ja hurjemmalta kuvastolta lapsi pyritään tietysti säästämään, mutta aiheesta ei silti tehdä mitään mörköä tai koiteta väkisin vaientaa sitä olemattomiin, mikä olisi minun mielestäni lapsen täydellistä aliarvioimista. Minun nähdäkseni lapselle voi iästä riippumatta puhua mistä tahansa, kunhan osaa tai ainakin yrittää asettua lapsen asemaan ja katsoa asiaa yhdessä lapsen kanssa tämän perspektiivistä.

En usko että sillä konstilla kovin kaltoin kohdeltuja ihmisentaimia kasvatetaan.

*Totta kai lapsellakin oma, orastava seksuaalisuutensa on, ja siihen olen pyrkinyt suhtautumaan niin ikään avoimesti ja ennen kaikkea lämmöllä. Ollaan muun muassa käyty hyväntuulisia keskusteluja siitä, miten tuntuu kivalta kun kikkeliin koskee ja miten sillä voi tehdä vaikka mitä hauskaa kun se "on isona", mutta että niitä juttuja ruukataan sitten tehdä ihan omassa rauhassa. Kyllä vain, nämä ovat ajankohtaisia asioita jo 5-vuotiaan elämässä.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Elämäntaparemonttia D/s:n avulla (feat. Peikko)

Minä olen oikeastaan aika laiska. Tai pikemminkin sellainen urakka-ahkera vain. Minä suorastaan nautin siitä, kun on jokin iso ja raskas homma joka pitää hoitaa rajallisessa ajassa laittaen itsensä koetukselle. Mutta jos on jotain, mistä pitäisi pitkällä aikavälillä tunnollisesti huolehtia, niin minä erittäin suurella todennäköisyydellä luistan siitä mikäli se vain mahdollista on. Erityisen mahdollista se on tietysti silloin, kun joudun vastaamaan lorvimisen seurauksista vain itselleni, joten lempparilaiskotteluani on jättää pitämättä huolta omasta itsestäni. 

Liikuntaa harrastan intohimoisesti mutta kovin kausittain, ja ruokavaliooni pätevät samat satunnaisuuden lait. Enimmäkseen syön suht järkevästi, herkutellen normaalilla kotiruualla, mutta sitten kun jostain sen saan päähäni niin homma karkaa hetkessä käsistä. Vedän vaikkapa kolmet hamppariateriat viikkoon tai muuta vastaavaa. Kauneuden- ja jopa terveydenhoidon suhteen olen niin ikään taipuvainen lepsuiluun, eikä esimerkiksi ihonhoitorutiineista ole minun kohdallani puhettakaan. Varsinkin kesällä saattaa helposti koittaa päiväkausia, jolloin en koskekaan mihinkään shampoota kummempaan kosmetiikkaan. Lääkemääräyksessä taas todetaan yksiselitteisesti, että hoitava astmalääke otetaan aamuin illoin, mutta käytännössä minä käytän sitä muutamina päivinä vuodessa. Sittenpä minä olenkin aina tukehtumassa kun altistun navettapölylle.

Tasaisin väliajoin minä sitten aloitan elämäntaparemontin. Se alkaa aina hirveän hyvin, niin kuin niiden tapana on. Muistan voivani hemmetisti paremmin ja nauttivani elämästä enemmän, kun pidän myös itsestäni hyvää huolta. Sitten kuluu pari-kolme viikkoa ja kaikki vain jotenkin jää. En koskaan pääse sen ratkaisevan kynnyksen yli, että innostus ehtisi muuttua hyvinvointia tukeviksi rutiineiksi.


Hädässä ystävä kuitenkin tunnetusti tutaan! Ystävämme Peikko on nyt ryhtynyt elämänmuutosprojektini viralliseksi valvojaksi, joka vastaa ansaitsemistani kepeistä ja porkkanoista, miten päin ne sitten menevätkään.

Ensi töikseni sain kirjata ylös säännöt, joissa on sekä kieltoja että komentoja koskien erinäisiä hyvinvointiini liittyviä asioita. Keskeisimmät teesit ovat säännöllinen liikunta ja asiallinen ruokavalio, mutta löytyypä laaditusta listasta pykälät myös muun muassa päivittäiselle tietokoneaika-rajoitukselle ja ihonhoidollekin. Viikottain toimitan Peikolle raportin, johon kirjaan erittelyn siitä miten minäkin päivänä sääntöjen noudattaminen on sujunut. Selkeiden sääntörikkomusten sattuessa minun on kuitenkin ilmoitettava Peikolle viipymättä, jotta tämä voisi määrätä minulle sanktion ansioni mukaisesti. 

Enkä minä selvinnyt rankutta edes ensimmäistä viikkoa. Tietokoneaika ylittyi parinakin päivänä ja viikonloppuna tirpaisin vapaaillan kunniaksi kännit. Sen säännöt sentään sinänsä sallivat, mutta kun söin sitten yöllä oikein jättimätöt grillillä. Eikä paljon tullut mitään yövoiteitakaan siveltyä... Niin minulle sitten säädettiin loppuviikon runkkukielto, yksi päivä kutakin rikettä kohti. Eikä siinä vielä kaikki.

Minulle Peikko on ollut pervo-isoveli, jonka puoleen olen aina voinut kääntyä kun pervopolkuni on käynyt kivikkoisemmaksi, tai on vain tullut jotain johon olen kaivannut kanssakinkyn näkemystä. Nyt kun siihen rinnalle on tullut alistuminen sille tässä asiassa, minua on oitis ruvennut nykimään pieni piruus. On suorastaan pakottava tarve olla sille pikkuisen nenäkäs, kun kerta mokoma on muka komentaakseen minua. Eihän sen nyt pidä antaa luulla että se sentään noin vain käyttää!

Niimpä Peikko sitten viime viikolla räpsäytti viisastelustani julmimman rankun mitä olen kuunaan nahoissani tutanut. Se lähetti minulle linkin videoon ja määräsi katsomaan sen alusta loppuun pyykkipojat nänneissäni ja häpyhuulissani. Heti tämän jälkeen minun oli määrä kirjoittaa arvostelu näkemästäni ja toimittaa se saman tien Peikolle.

Peikko korosti, ettei minun ollut lupa kosketella itseäni, ja ettei tehtävää keskeytettäisi vaikka aika alkaisi tuntumaan pitkältä. Tästä päättelin, ettei kyseessä olisi mikään muutaman minuutin klippi, mutta silti minun leukani loksahti, kun näin videon kokonaiskeston olevan tunti ja yhdeksän minuuttia. Jo niin pitkän videon yhtäjaksoinen seuraaminen itsessään on minulle kidutusta. Ja ne pyykkipojat sattuivat kamalasti, nännit olivat ihan ok mutta häpyhuuliin teki tosi kipeää. Säälittävää, tiedän, mutten minä ole koskaan oikein tuottanut itselleni kipua ja näemmä kestän sitä surkeasti. Minusta tuntui, etten saattaisi antaa pyykkipoikien olla hävylläni ollenkaan, mutta aloin yhtä kaikki suorittamaan tehtävää.


Video oli kink.comin pornoa, jossa taltutettiin kipakkaa ja ylimielistä narttua. Kuinka kekseliästä Peikolta, todella nokkelaa! Pikku primadonnaa rääkättiin rainassa muun muassa pyykkipojilla (kuinka ollakaan), nöyryyttäen laittamalla toistamaan kaikenlaista alentavaa sekä naittamalla sitä huppupäisellä statistimiehellä. Totta puhuen minulta meni melko paljon draamankaaresta ohi, koska olin niin tuskissani. 39 minuutin kohdalla minun oli pakko pysäyttää video ja käyttää pyykkipoikia pois pillultani. Sattui saatanallisesti irrottaa ne. Väristen minä kuitenkin asettelin ne takaisin, vaikka meni hetki saada ne niin että kipu olisi jotensakaan siedettävissä nyt jo aralla alueella. Uhmakkuudesta ei voida puhua, niin surkeana minä kohtalooni alistuin, mutta silti minua ajoi halu näyttää: en tasan suostuisi myöntämään Peikolle etten pystynyt.

Jäljellä oleva aika kului piinallisen hitaasti. Olisin aivan kuollakseni halunnut koskettaa itseäni. Video kiihotti minua ja pienikin kosketus olisi muuttanut kivun nautinnoksi. Tämän oli täytynyt jäädä Peikolta huomioimatta, eihän se muutoin mitenkään olisi voinut olla niin inhottava että epäsi minulta luvan oloani helpottaa..! Yleensä en cumshoteista välitä mutta tällä kertaa sperman roiskahtaminen oli parasta mitä saatoin kuvitella katseltavaksi, sillä se tarkoitti tuskaisan oloni pikaista päättymistä. Minua tosissani pelotti irrottaa pyykkipojat koska tiesin sen sattuvan eniten, mutta irrotettavahan ne tietysti oli. Hetken henkäiltyäni ja kiemurreltuani olin toipunut niin, että saatoin toimittaa Peikolle tämän vaatiman arvion. Kritiikkiä irtosi eritoten tämän taideteoksen tarpeettoman pitkästä kestosta.

Minulla on kieltämättä ollut pieniä vaikeuksia sopeutua siihen, etten minä voikaan myöntää itselleni poikkeuksia omiin sääntöihini. Siitä huolimatta olen onnistunut noudattamaan niitä kaiken kaikkeaan melko kuuliaisesti ja pikkuhiljaa oppinut pyytämään Peikolta luvan poikkeuksiin, niin kuin asiaan luonnollisesti kuuluu. Positiivisia muutoksia aloin huomata jo reilun viikon jälkeen. Minulta oli siinä ajassa humpsahtanut neljä kiloa turvotusta pois, puolet omasta tavoitteestani siis. Maanantaina alkoi kolmas viikko ja minä voin kaikin puolin merkittävästi paremmin, nautin liikkumisesta ja olen paljon aktiivisempi. Ehdin tehdä päivän aikana enemmän niitä asioita, joista oikeasti nautin.

Projekti tulee päätökseensä 26.9, jolloin toivottavasti pääsen Turun kinkyklubille esittelemään entistä ehomman olemukseni Peikolle. Epäonnistumisesta on ukaasina kammottava kutitusrangaistus, onnistumisesta taas palkitaan ainakin piiskalla. En tiedä tarkkaan mitä kaikkea Peikolla on mielessään, mutta uskallan luottaa siihen että pidän siitä.

Olen myös melko luottavainen sen suhteen, että tällä kertaa minä onnistun ja saan itsestäni ja elämästäni enemmän sellaista, kuin todella tahdon niiden olevan. Tässä ei tehdä enää pientä pintaremonttia, nyt pistetään perustukset kuntoon.


Peikon silmin:

Kun alistuva, fiksu, kaunis nainen pyytää nätisti jotain, niin siihen on helppo vastata. Nyt vastaus oli vieläkin helpompi, sillä pikkuisella siskollani on oma paikkansa sydämessäni.

Pikkusisko teki oman sääntöpohjansa, jonka me yhdessä kävimme läpi. Itsekin jonkinmoisen elämäntaparemontin läpikäyneenä tiedän kyllä, että useasti kaikki ehdottomuudet tuovat lopulta ongelmia ja niimpä halusinkin sääntöihin tuoda vähän pelivaraa. Lisäksi tiedostin että tämä olisi vaan alku ja toivon että se kantaisi pidemmälle. Haluan siis korostaa että säännöt tehtiin yhdessä, jolloin niihin sitoutuminen on aina helpompaa.

Koska osaan vähän aavistella kuinka kieroon kasvanut pikkusisko onkaan, niin tarjosin projektiin keppiä ja porkkanaa. Hahmottelin sanoiksi Turun Clubille ohjelmanumeron, jossa lavalle kannetaan vaaka ja punaposkinen sisko. Hän voisi sitten lavalla ihan itse päättää punnitseeko itsensä korsetti päällä vai ihan ilkoalasti. ”Melkoisen reilua”, taisi sisko tokaista. Jos lopputulos näyttäisi vihreää voisin hemmotella siskoa joko piiskoin, lemmikin omistajana tai hyrrän voimin. Ehkäpä jopa näitä kaikkia. Rangaistukseksi määräytyi julkinen kutitussessio, riiputtimessa tietenkin, johon uskon saavani useampia apukäsiä. Rangaistuksen voisi katsoa suoritetuksi, kun maassa siskon jalkojen välissä olisi lätäkkö. Kuitenkin ennen kuin ostat lipun siskon missinäytökseen, niin voin jo nyt kertoa että edellä kuvailtua julkista punnitusta en tule toteuttamaan. Itsekään en vaakaa omista ja en halua että ihmisiä arvostellaan painoindeksin mukaan. Peikotkin kun ovat lyhyehköjä ja leveitä kuin luolan suut. Niimpä arvostelu tehdään muulla keinoin, luultavasti ihan silmäpelillä.

Jokin yhteinen ominaisuus alistuvilla naisilla tuntuu aina alkuun löytyvän. Minun ja siskoni suhde on ollut tähän asti hyvin veljellinen. Silloin on keskusteltu kun olkapäätä on tarvittu. Niimpä nyt uuden dynamiikan myötä näytti siskosta kuoriutuvan ilkikurinen, kiusotteleva ja rajojaan hakeva pikkutyttö. Välillä oltiin niin näsäviisaita ja välillä heiteltiin mielikuvia alastomasta siskosta parvekkeella. Välillä luettiin, näitä itse tekemiä sääntöjä, rivien välistä ja kun sieltä ei vastausta löytynyt, niin sovellettiin ja keksittiin uusia toimintatapoja. Mutta mitä muuta minä sitten odotin? No oikeasti en mitään muuta.

Muistelimme sitten yhdessä mitä sovimmekaan ja kas se yhteinen polku olikin tiedossa. Kuitenkin niitä rikkeitäkin jokunen ilmaantui, mutta viikon runkkukielto ja pieni videotehtävä auttoi kummasti. Tämän jälkeen kaikki on mennytkin kuin kink.com -videoissa.

Puhuimme alusta asti selväksi että tämä kaikki perustuu luottamukseen ja ihan siihen omaan haluun. Minä saan raporttini ja välillä kyselen ylimääräistäkin. Minulle ei ole tärkeintä se että pääsen pomottomaan söpöä siskoani, vaan toivon todella että hän onnistuu. Tähän asti kaikki on mennyt loistavasti.


Pikkusisko ei malta olla lisäämättä: 

Ahihi, minä en muistanutkaan että olen Peikkoa vähän härnännytkin. Vaikka toisaalta, eikö se nyt ole pelkästään hyvien tapojen mukaista selittää, miksi on vetäydyttävä kesken viestittelyn? Jos nyt vaikka sattuu makaamaan paraikaa alastomana parvekkeen patjalla edellisestä orgasmista raukeana ja on juuri aikeissa alkaa levittää liukuvoidetta peppuunsa tapin testailua varten...