maanantai 28. syyskuuta 2015

Elämänmuutosprojektin päätös ja palkinto pervobileissä

Minä tein sen! Perjantaina puntariin pamahti tavoitellut lukemat ja pikkuisen sen allekin. Kaiken kaikkiaan minusta hupeni kuudessa viikossa kahdeksan kiloa ja yhteensä 32 senttiä eri puolilta vartaloa. Jotenkin ihan hassua että voin sanoa näin, mutta olen nyt todella tyytyväinen siihen, miltä minun kroppa näyttää. Olen niin paljon tyytyväisempi kaikin puolin muutenkin, on helppo olla kun tietää koko ajan aidosti yrittävänsä parhaansa elämänsä suhteen. Alkaa tuntua siltä, että monissa asioissa minä onnistunkin.

Harmi juttu, että minun klubireissupalkintoni tuli tietyllä tavalla alleviivanneeksi ne asiat, joissa minä en vieläkään tunnu onnistuvan vaikka kuinka kovasti yritän. Tai en minä tiedä, ehkä minä en oikeasti yritä kovinkaan lujasti, alan vain oitis keskittyä suunnittelemaan pakoreittiä tilanteesta sen sijaan että todella tekisin parhaani selvitäkseni siitä toivomallani tavalla. Oli miten oli, lauantaina minä jostain syystä jännitin ihmisiä kovempaa kuin pitkiin aikoihin ja tunsin itseni ihan tosi typeräksi, jotenkin aivan toden totta vammautuneeksi. Niin kuin olisin havahtunut korkeushyppypaikalta miljoonayleisön ja TV-kameroiden edessä ja huomannut hetkeä ennen ponnistusta, ettei minulla ole jalkoja ollenkaan.

Monesti kipu ja alistuminen tuntuu ahdistuneena erityisen vapauttavalta, mutta nyt ne lukot salpasivat minulta pääsyn tiettyihin tiloihin. Se oikea, suloinen mielentila karkasi jotenkin hirveän helposti nyt pienimmästäkin häiriötekijästä, ja välillä tuntui etten pääse sinne ollenkaan. Minun tietoisuuteni oli liikaa itsessäni, eikä se ollut mitään hirveän mieluista havainnoitavaa tällä kertaa. Hävettää, ihan kerta kaikkiaan hävettää ja se tekee kipeää. Mutta minä tiedän, ettei tällaisesta kannata liikaa mieltään pahoittaa. Kurjaa että meni nyt näin, vieläpä juuri nyt kun tarkoitus oli pitää minua oikein hyvänä, mutta tulee sitten taas joku toinen kerta, kun selviän paremmin. 

Kompastelustani huolimatta minä sain taas myös niitä hetkiä, jotka tekevät minulle niin käsittämättömän hyvää. Niitä hetkiä kun minuun sattuu ja minä nautin siitä. Niitä kun koskee enkä kestä vaan pelkään kauhuissani seuraavaa yhtä kovaa tai kovempaa lyöntiä, ja jos sitä ei tulekaan, alan kaivata sitä. Niitä kun minua ja katsotaan ja kosketaan kuin olisin esine, kun minusta puhutaan kuin minä en olisi paikalla ollenkaan. Aivan erityisesti niitä. Juuri nyt tahtoisin kuollakseni, että minun kehoa käytettäisiin niin kuin sen sisällä ei olisi ketään, niin kuin minun minuuttani ei olisi olemassa.


Melko pian saavuttuani ja hapuiltuani hetken rohkeutta illan ainoasta siideristäni Peikko talutti minut riiputustelineen luo. Rakastan sitä hetkeä kun saan ojentaa ranteeni ja ne sidotaan nahkalla kiinni. se on konkreettinen sinetti sille ettei tilanne ole enää minun käsissäni. Peikko nosti minun käteni ja tyllihameeni helman ylös ja alkoi lyödä. Hapsupiiskan tekemä kipu oli hellää ja helposti nautittavaa, mutta sitten oli jokin keppi tai raippa joka kirvelsi lähellä ihon pintaa inhottavasti heti kun iskut kovenivat. Peikko riisui hameeni pois, käski levittämään jalkojani, löi hävylle, vatsaan, reisiin ja pakaroille. Laittoi minut pitämään yhtä keppiä hampaissani ja katsomaan sitä kasvoihin kun se löi, käytti sitä kaikkein kipeintä välinettä heti jos suljin silmäni tai käänsin katseeni pois. 

Kielikuva on tosin kovin kulunut, mutta tuollainen piiskaus todellakin on kuin tanssia. Se ei ole mitään suoraviivaista perseelle roiskimista, vaan siinä liikutaan koko ajan yhdessä, kontaktissa. Piiskaaja vie ja piiskattu luonnollisestikin vikisee, mutta liike on yhteinen ja nyanssit syntyvät vaistomaisessa vuorovaikutuksessa. Peikko löi välillä kovempaa, välillä hellemmin, vaihteli välineitä ja iskujen paikkaa, halasi ja huolehti mutta satutti armotta. Minä olisin voinut tanssia sillä tavalla koko illan, mutta sitten minun toista kättäni rupesi pistelemään kahleessaan ja oli lopetettava. 

Sitten Peikko alkoi esitellä minun saavutuksiani ihmisille. Antoi luvan katsoa ja käännellä minua, koskeakin kunhan ei mentäisi ihoa pitemmälle. Siinä vaiheessa minun käsijarruni hirtti kiinni ja pahasti, en tiennyt miten päin olisin ollut. En uskaltanut katsoa ketään eikä kuitenkaan tuntunut oikealta olla katsomatta, minulta kysyttiin kysymyksiä joiden sisältöä olin liian hermostunut hahmottamaan, sanoja ei meinannut tulla suusta ollenkaan ja kun niitä tuli, ne olivat vääriä ja minun ääni vieras ja heikko. Niin kuin painajaisessa, siinä toistuvassa painajaisessa jota minä näen edelleen lähes päivittäin vaikka nyttemmin usein vain ohikiitäviä hetkiä kerrallaan.

Nyt kun kirjoitan tätä auki tajuan itse, että minun olisi pitänyt viheltää peli poikki ja sanoa Peikolle, että nyt ei vain onnistu. Viimeksi, pari vuotta sitten ensimmäisessä Taffissa vastaava tilanne oli minulle niin nautinnollinen että tuntuu vieläkin hyvältä sitä muistella, mutta nyt minun pää ei päässyt siihen mukaan. Peikko ei sitä mitenkään voinut tietää, ei voinut nähdä ulospäin että minua nolotti väärällä tavalla, minulla olisi ollut velvollisuus kertoa. Minä olin vain niin lukossa etten tajunnut sen vertaa. Mutta tuli onneksi niitäkin hetkiä, kun pystyin päästämään irti. Kun tunsin vieraat kädet ja kynnet ihollani, kuulin kuin kaukaa miten minun kroppaa kehuttiin, eikä minun tarvinnut puhua eikä katsoa ketään, olla vain ja antaa toisten puhua ja katsoa. Ja minua kiihotti käsittämättömän kovaa.


Seuraavaksi oli ohjelmassa minun darkkarineitsyyteni vieminen. Niille jotka eivät tiedä tiedoksi, että darkkari (dark room) on siis pieni huone jonne voi bileiden tiimellyksestä pujahtaa puuhastelemaan privaatimmin. Peikko oli hankkinut ja tuunannut aivan tätä tilaisuutta varten tuolin, johon saattaisi laittaa minut kiinni samalla tavalla kuin yhdessä videossa jonka jouduin projektin aikana rangaistuksekseni katsomaan, laukeamatta runkaten. Ensikatsomalta se video pelotti ja ahdisti minua, siinä oli niin kova ja kylmä tunnelma ja se tuoliin sidottu nainen vaikutti aivan oikeasti kärsivältä. Sittemminhän minä palasin pätkän pariin pariinkin otteeseen saadakseni laueta sille...

Tuolin selkänojassa oli Peikon isontama aukko, josta minä sain pujottaa pääni ja asettua tuolille selälleni. Peikko sitoi minun polvet ylös koukkuun, jalat levällään niin että kaikki minusta oli esteettä esillä. Kädet Peikko laittoi kiinni tuolin jalkoihin. Me emme olleet huoneessa kaksin, upea Angelika rääkkäsi vieressä sanoitta ynähtelevää Nukkea ja minä seurasin sitä välillä silmät kiinni, välillä varovasti selkänojan suojista katsoen Peikon kiinnittäessä minua. Jossain vaiheessa huomasin myös Blondin tulleen huoneeseen. Minun tajuntani oli siinä vaiheessa jo niin hämärtynyt että hetkeksi hämmennyin siitä, kuinka monta ihmistä oli paikalla, keitä ne olivat ja miten ne tilassa sijoittuivat, huone oli minulle sananmukaisesti täysin pimeä. En tiedä oliko minulla silmät kiinni vai enkö vain nähnyt vaikka katsoin. Ihmiset juttelivat minusta keskenään ja minusta tuntui suloisella tavalla siltä että olin poissa.

Peikko oli alkanut työstää minua Lelo klitallani, vuoroin sormia ja muita asioita sisälläni, laittoi peppuuni jotain varovasti koska sanoin että se pelottaa minua. Blondi oli tullut viereeni ja piteli päätäni, jottei minun niska väsyisi. Se läimäytteli minua kasvoihin ja peitti hellästi kädellään minun hengityksen hetkiksi. Se tuntui taivailta. Blondin käsi oli niin kevyt, sen ote kuin pelkkä silitys joka salpasi hengen, ja hapetta kaikki ne Peikon tuottamat tuntemukset kertautuivat.

Ja sitten minulle iski prinsessa ja herne -syndrooma, joka alkoi särkeä taikaa ja kiskoi minut tiloistani takaisin vaivaantuneisuuteeni. Vibra oli liian kovalla, pillu oli liian täynnä, liike oli liian voimakasta. Asioita, jotka eivät tavallisesti tiloissani tunnu, tai jotka jopa voimistavat nautintoa.  Ja sitten minua rupesi pissattamaan, ja se hätisti fiilikset lopullisesti. Minun oli pakko pyytää päästä vessaan, en saanut enää nautinnosta kiinni. Harmitti. Peikko irrotti minut tuolista ja passitti minut pissalle ja pesemään ne lelut, joita oli minuun käyttänyt. Jouduin kävelemään niiden kanssa vessaan paraikaa esitystä seuraavan väkijoukon läpi, ja se nolotti tällä kertaa sillä oikealla tavalla.

Palattuani huoneeseen kävi lyhyen keskustelun jälkeen käsky näyttää, miten minä sitten tavallisesti ne orkkuni hankin. Tiesin, että siitä ei kainostelemalla karattaisi, joten kävin suhteellisen reippaasti lattialle makaamaan Peikon, Blondin, Angelikan ja Nuken asettuessa huoneen toiselle seinustalle yleisöksi. Huokaisin muutaman kerran syvään, vilkaisin Peikkoa varmistaakseni että minun todella täytyi, puristin sitten silmäni kiinni ja aloitin leikkimisen. Eihän siitä yhtään mitään tullut, en pystynyt ajattelemaan kun sydän jyskytti korvissa ja ujostutti niin paljon. Jonkin ajan päästä Peikko lupasikin minulle armollisesti viisi minuuttia aikaa toimittaa asiani loppuun yksin muiden poistuttua huoneesta. Pääsin orgasmiin kiinni melkein heti, mutta jostain syystä vibraattori jumppuroi ja alkoi yskiä aina kun ehdin reunalle ja painoin sitä kovemmin itseäni vasten. Se turhautti ja hidasti minua, muttei estänyt, vaan pian sain orgasmini siitä huolimatta. Kun olin kerännyt itseäni hetken ja avasin darkkarin oven, Peikon kellossa oli kulunut kolme minuuttia.


Minun loppuiltani kului seuratessa toisten puuhia ja keskusteluja. Mietin jonkin aikaa, että uskaltaisinpa pyytää vielä piiskaa joltakulta, tiesin että olisin varmasti saanut, mutta en minä silti uskaltanut. Mutta ei se mitään, oli minut jo hyvin piiskattukin. Minun peppu ja reidet on niin mustelmilla että verkkareiden pukeminenkin tekee kipeää.

Puhuin Peikon kanssa eilen minun matalista fiiliksistä esittelykierroksen suhteen ja minulla on jo paljon parempi mieli. Minun päässäni tilanne oli kääntynyt niin, että olin omalla vaivaantuneisuudellani saanut muidenkin olon epämukavaksi ja vaikuttanut täydelliseltä idiootilta. En oikein tullut edes ajatelleeksi, että mitä muuta minun olisi herranjestas pitänyt siinä tilanteessa ollakaan kuin kiusaantunut. Eihän koko hommassa olisi ollut paljoakaan mieltä, jos minä olisin kulkenut pöydästä pöytään esittelemässä entistä ehompaa itseäni kuin Euroopan omistaja. En voi silti sille mitään, että minusta tuntuu edelleen että olin koko illan jotenkin väärin. Tuntuu niin pahalta aina toisinaan, ettei kukaan pääse näkemään sitä minua, josta alan olla aika ylpeäkin, sen nynnyn takaa joka ei uskalla ottaa kontaktia eikä keskustella eikä ylipäätään käyttäytyä niin kuin ihmisten kanssa kuuluisi.

Melkoinen ajelu siis, tämä reissu. Niin paljon erilaisia tuntemuksia, niin paljon ajatuksia. Iskuja kehon lisäksi mielelle tällä kertaa, mutta minä luulen että nekin tekevät lopulta vain hyvää. Minusta tuntuu, että olen nyt oivaltanut jotain tärkeää omista ongelmistani, käsittänyt mitä minun pitäisi tehdä saadakseni ne hallintaan samoin kuin olen tämän projektin myötä saanut monta muuta asiaa elämässäni. Se ei ikävä kyllä tule olemaan mikään kuudessa viikossa kuntoon -proggis se, enkä tiedä olenko sellaiseen vielä tarpeeksi vahva.

Mutta minä tiedän nyt pystyväni monella tavalla paljon parempaan kuin mitä olen itseltäni tähän asti kelpuuttanut.

7 kommenttia:

  1. Hitsi minä pidän siitä että asiat kirjoitetaan niin kuin ne nähdään ja tunnetaan. Nyt olisi ollut hyvä mahdollisuus tehdä teksti jossa se maailmanennätys jalattomana olisi rikottu, mutta paljon parempi näin. Siitäkin huolimatta että oma kertomukseni olisi ollut osin kovin erilainen.

    Haluan kuitenkin mainita, että tilanteet, joissa pikkusiskon käsijarru hirtti kiinni, ei näkynyt ulospäin. Hän selviytyi tilanteista erinomaisesti ja todellakaan siinä oudossa tilanteessa kukaan ei odottanut että hän jotenkin selviäisi tilanteesta maailmanmestarin elkein. Minusta ja tiedän osallistuneiden ystävienikin puolesta että pikkusiskon käytössä oli hyvin hellyyttävää ja suloista.

    Edellä mainittu ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa miltä se pikkusiskosta tuntui. Mä nyt vaan levittelen laastaria henkisille viiruille joihin olen jo onnistunut puhaltamaankin.

    Muilta osin projektimme oli menestys ja todella upea seikkailu. Lopputuloshan on paljon hienompi kuin osasin edes kuvitella. Olen siis kovin ylpeä pikkusiskosta!

    t. Peikko

    VastaaPoista
  2. Niin ja ensi kerralla kannattaa avata suu sen verran että saat sanotuksi: "Olisiko mahdollista saada lisää piiskaa?".

    - Peikko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lupaan tsempata seuraavalla kerralla niin että saan sen verran sanotuksi :)

      Kiitos kun jaksat puhaltaa minun haavoihin. Alan jo uskoa, etteihän tässä sittenkään käynyt kuinkaan :)

      Poista
  3. Voi sinä ihana pieni pikkusisko! Tavallaan on ehkä vähän harmi, ettet sinä näytä ymmärtävän kuinka ihaillen sinua katseltiin. Eikä se ihailu rajoittunut ainoastaan upeaan ulkoiseen olemukseesi. Koko olemuksesi ja elehdintäsi teki sinusta täydellisen pakkauksen ja olen iloinen, että pääsin todistamaan osaa tapahtumista hyvinkin läheltä. Kiitos kaunis sinulle noiden hetkien jakamisesta <3

    Angelika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen miettinyt koko päivän, miten sanoisin kiitos niin että saisin sanoiksi sen miten hyvältä minusta tuntuu kun sanot noin. En keksinyt, mutta toivottavasti ymmärrät silti :) Kiitos kun olit niissä hetkissä <3

      Poista
  4. Uskon, että yllättyisit, jos tietäisit, miten muut ihan oikeasti sinut näkevät.:> Olen seurannut matkaasi jo ennen blogisi löytämistä, ja vaikka teksteistäsi kuultaa ihan aitoa herkkyyttä ja epävarmuuttakin, olet minulle näyttäytynyt kuitenkin aina hyvin rohkeana. Sinnikkäänä. Lannistumattomana.

    Nostan hattua sille, miten rohkeasti ja avoimesti kirjoitat ajatuksistasi, tunteistasi ja kokemastasi - ja miten tunnut olevan yhä rohkeammin juuri se tyttö, joka pinnan alla on kauan kuikuillut ja halunnut tulla esiin.:>

    P.s. Vaikka häpeän, nolostumisen ja epävarmuuden tunteet ovatkin joskus ihan hirveitä ja hapokkaita, olisi elämä aika tylsää, jos mikään ei tuntuisi miltään. Vaikka se joskus ihan kamalaa onkin, on silti aika jees kun tunne-elämä on vivahteikasta - ihan jo vaikka noidankehän vuoksi: hävettää tuntea häpeää.;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi yhden kerran miten kauniisti minusta kirjoitit, kiitos siitä! <3 Jos todella näet minut noin niin en minä ihan hirveän epäonnistunut yksilö voi olla :)

      Ja olet oikeassa. Vaikka aina toisinaan kiroan sitä miksei minun tunne-elämä voisi olla edes vähän tasaisempaa, olen oikeasti aivan onnellinen näin. Elämä totisesti tuntuu, niin hyvässä kuin pahassakin.

      Poista