perjantai 22. tammikuuta 2016

Kuningattaren köysissä

Minä tapasin tällä viikolla erään naisen. Kun minä ajattelen häntä, minulle ei tule kuin yksi sana mieleen, ja se on kuningatar. Kaunis, ylväs, lämmin ja lempeä, mutta tahdossaan tiukka ja halussaan julma nainen. Silläkin uhalla että se kuulostaa sellaiselta oi siunattu valtiatar -tyyppiseltä nuoleskelulta vaikken niin tunnekaan, kuningatar olkoon hänen nimensä minun tarinassani.

Tiesin kuningattaren entuudestaan, olin kerran tavannutkin. Ihastunut hänen persoonaansa jo silloin. Kun kuningatar nyt pyysi minua sidontamallikseen, olin heti enemmän kuin innokas menemään, sekä siitä huolimatta että siksi, etten liiemmin perusta pelkästä sidonnasta. Minä olin ollut lukevinani rivien välistä, että kuningattarella voisi olla jotain muutakin mielessään. Mitään en silti uskaltanut varsinaisestsi odottaa, koska olisihan se ollut kiusallista jos olisin käsittänyt väärin.

Surkeiden sattumusten sarjan päätteeksi saavuin kuningattaren luo puolisen tuntia sovitusta myöhässä hiki ja räkä valuen. Aivan mahtavaa. Olin kovasti häpeissäni, mutta kuningatar ei ollut moksiskaan. Hän tarjosi teetä, me joimme sitä ja juttelimme. Tai kuningatar jutteli, minä jännitin. Vilkuilin vaivihkaa kuningattaren uumaa ja rintoja kuin mikäkin avuton pojankloppi.

Kun kuningatar näytti minulle köytensä, hän sanoi niitä sanoja, joita sanotaan ennen sessiota. Että jos hän tekee jotain mikä tuntuu minusta pahalta, minä saan ja minun pitää se sanoa. Mukien tyhjennyttyä kuningatar nousi ottaen köytensä pöydältä ja totesi minun olevan viisain riisua fleeceni. Minä olin etukäteen miettinyt, sidottaisiinko minut vaatteissani vai ilman, ja koska jäin takkini riisuttuani topin, farkkujen ja villasukkien alle, ajattelin sen merkiksi siitä että kyse oli sittenkin vain sidontaharjoituksesta. Siksi minä koetin parhaani mukaan olla aivan hiljaa, kun kuningatar alkoi sitoa minua.


Kuningatar sitoi minun ylävartaloni huolellisesti, siirtäen monta kertaa solmun paikkaa, jotta lopputulos olisi symmetrinen ja mahdollisimman kaunis. Kuningatar teki työtään hiljaa, ja yhtä vaitonaisena minä seurasin hänen solmimistaan. Kun kuningatar oli saanut valmiiksi punoksen, joka kulki minun rintojeni välistä, hän tarttui siihen ja riuhtaisi. Tästähän voisi vaikka... Minä hengähdin ja ynähdin, mutta tilanne karkasi minulta. Kuningatar jatkoi sitomistaan enkä taaskaan tiennyt mitä odottaa. Hän sitoi minun molemmat käteni ylös, koukkuun sivuille. Köydet eivät painaneet yhtään, vaikka minun kätteni paino lepäsi niissä.

Mutta nokka vuosi. Minä olin koko ajan pidätellyt niiskutteluani, ja nyt totesin tappioni. Minulla ei ollut mitään muuta kunniallista keinoa selvitä nolosta tilanteesta kuin pyytää paperia. Kuningatar arvasi ennen kuin ehdin lopettaa lauseeni ja poistui keittiöön. Kämmeneni oli sidottu niin lähelle kasvojani etten olettanut muuta kuin paperia käteeni, mutta kuningatar painoikin itse liinan kasvoilleni ja käski niistää. Nyt kun mietin, niin minusta on hassua miten kuuliaisesti ja kyseenalaistamatta minä niistinkin. Ja silti sen jälkeen sitomisen jatkuessa ajattelin jälleen, ettei nyt mitään sopimattomia passaa kuvitellakaan. Minun pääni oli olevinaan hyvinkin ammattimaisessa moodissa.

Siksi minä säikähdin omaa reaktiotani, kun kuningatar lopetettuaan tunnusteli minun sormieni lämpöä tietääkseen, josko oli tullut sitoneeksi liian tiukkaan. Kuningattaren käsi tuli silloin liki minun kasvojani, ja täysin sitä tarkoittamatta, jostain selkäytimestä nousevasta reaktiosta minä painoin pääni hänen kämmenselkäänsä vasten.

Ehdin juuri ja juuri tiedostaa tehneeni jotain mitä minun ei olisi ehkä pitänyt, ottaa aikeekseni vetääntyä ja pahoitella, kun jotain sitten tapahtui. Minä en valitettavasti voi kertoa mitä se oli, koska en yksinkertaisesti muista,  mutta joka tapauksessa se teki lopultakin minulle selväksi tilanteen luonteen.

Se saattoi olla kynsiä painumassa ihooni. Tai hampaita upputumassa kaulaani ja päänahkaani. Ja huuliini, niin kovaa että niissä on vieläkin mustelmia. Ehkä se oli kieli joka nuoli kasvojani. Sotkien, merkiten, ottaen.

Minä en muista.


Seitsemän, kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, nolla.

Kuningatar painoi kyntensä minun kynsieni alle niin että poltti. Kätensä kasvoilleni niin etten saattanut hengittää. Minä kuuntelin numeroita silmät suljettuina ja räväytin ne auki kun luku tuli lähemmäs loppua. Kuningatar piti minua sylissään, käsivarsi painaen kaulaani. Minä tunsin, että hänenkin sisällään takoi.

Kuningattaren kynnet kulkivat hävylleni farkkujen päältä. Huulet suukottivat omiani, purivat, suu aukeni ja sotki minut taas. Minä en muista muita sanoja kuin pikkulutka, mutta muistan että ne kiihottivat minua järjiltäni. Nappi avautui, käsi kävi pikkuhousujen päällä, hyväili minut huokauksiin, ja juoksi vatsaani pitkin kiusoitellen pois. Kunigatar leikki minulla kuin kissa hiirellä.

Kun minä sitten tein jo lähtöä, kuningatar nuolaisi kasvojani suukotettuaan minua. Minä nyrpistin nenääni ja pyyhin suutani, ja kuningatar nauroi, mutta lopetti äkkiä. Sano kiitos.

Kiitos. Kauniisti ja hetkeäkään epäröimättä.

Minä menen uudelleen ensi viikolla. Tälläkään kertaa minulla ei ole aavistustakaan mitä odottaa, ja nyt minua jännittää jopa enemmän kuin viimeksi. Nyt minä menen sinne jo pikkulutkana. Nyt minä olen jo kerran juonut teetä ja sanonut hermostuksissani liian monta kertaa "niinku". Nyt minun pääni vasta alkaakin pommittaa minua asioilla, joita minun muka pitäisi olla. Ei auta muu kuin jaksaa jankuttaa, ettei minun pidä mitään vaan minä saan, olla kaikkea mitä sitten olenkin.

Keskittyä siihen, mitä kaikkea juuri tällaiset tytöt sitten voivat päästä kokemaan.