keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Uusia tulia

Minä elän.

Tunne-narkin näkökulmasta minun elämäni on toden totta alkanut tuntua silmänkantamattomiin jatkuvalta kadulta, jota kulkiessani kokonaiset imperiumit nousevat ja lakoavat minun kohdallani. Jokaisella elämän osa-alueella tapahtuu toisaalta valtavia, meteliä pitäviä muutoksia, toisaalta niitä pieniä ja hiljaisia, joilla on ratkaisevasti merkitystä. Satumaisen hyvää, painajaismaisen pahaa, ja autuaan arkista siinä välissä.

Seksuaalisesti minulla on meneillään jonkinlainen huippukausi. En tiedä kumpi ajaa kumpaa, mutta minussa on jokin ennen itselleni tuntematon hehku, ja samaan aikaan kaiken maailman erokset ja afroditet kestitsevät minua yltäkylläisesti. (Ja kun sanon seksuaalisesti, en todellakaan tarkoita pelkkiä akteja ja kiihokkeita, tarkoitan rakastamista myös. Tyhmää toki, että tuntuu tarve se erikseen sanoa.)

Olen tavannut erään aivan erityisen. Minun nimeni hänelle on mio.

Minä olen rakastunut koko sen maailmaan. Huoneeseen, jossa kokonaisen seinän peittää kokoelma historian upeimpia kertomuksia, ja jossa soi musiikki jota kauan sitten rakastin. Se on kuin kokonaan toinen kaikkeus, jossa poltetut savukkeet tuoksuvat toisen kaulalla huumaavan hyvältä ja viini maistuu punaisemmalta kuin se todellisuudessa on. Tila johon minä olen aina kokenut valtavaa kaipuuta, mutta jota en koskaan ole todella tavoittanut. Mion kanssa minä pääsen sinne.

Sen kanssa seksi on sellaista, että siihen viittaaminen sanalla "seksi" tuntuu tosiaan naurettavalta. Niin löysästi ja flegmaattisesti kuin rakastelemisesta onkin totuttu puhumaan, se lienee terminä meidän yhteytymistämme lähimpänä, ja kauas jää sekin. Ei tavoita sitä suloista väkivaltaa, jolla halumme meitä lyö.

Yksinkertaistettuna, me olemme hulluna toisiimme. Eikä minua hirvitä vähääkään puhua mion puolesta, minä tiedän että se on sillekin totta. Tiedän, kun se levittää minun jalkani vain katsellakseen minua paljaana, ja ihastus saa sen silmät loistamaan, murinan nousemaan sen kurkusta. Tiedän kun se nuolee minua itsekin nautinnosta vavisten niin kauan kuin minä tarvitsen, vaikka minulla olisi vielä vähän kuukautisetkin, tai painaa minut lattiaan ja työntyy minuun kesken ruuanlaiton. Tiedän, koska se kertoo sitä minulle kielellä jota ymmärrän, sanoilla jotka pitäisi välittömästi painaa paperiin. Ja ne sanat kertovat minusta. Se saa minut tuntemaan itseni taideteokseksi.

Viime aikoina olen huomannut usein pelkääväni koskettaa toista. Halatessakin pidän sormiani koukussa kämmeneen kätkettynä, en uskalla koskettaa sormenpäilläni. Mion kanssa minä en pelkää. Tapa, jolla se ottaa minut iholleen ja reagoi minun kosketukseeni, saa sen vartalon tuntumaan kuin omaltani. Voin hyväillä ja tutkia sitä täydellisessä rauhassa, löytää sen kehoon kätketyt kohdat joista kukaan muu ei tiedä, joihin latautunut voima tekee sen heikoksi. Saada sen sellaiseen tilaan, että se lopulta kouristelee tuskaisan kovasta nautinnosta kun vain hengitän sen ihoa vasten, hipaisemattakaan.

Ja se tekee retkiään minuun aivan samalla tavalla. Tarkkailee minun reaktioitani ja huomaa asioita, joita en ole itsestäni tiennyt. Miten orgasmin alkaessa minun nännini laajenevat, miten puristun sen ympärille niin vahvana että se voi hädin tuskin enää liikuttaa sormiaan sisälläni, miten minun makuni muuttuu voimakkaammaksi. Sekin tuntee sen, miten laukean niin kovaa että säryn sirpaleiksi. Pelkää minun kanssani hetken, etten oikeasti selviä siitä, että jotain on todella mentävä rikki sellaisesta voimasta. Mutta silloinkaan se ei lopeta koskemasta, ja minun ylitseni huuhtoo vielä monta aaltoa jotka saavat koko kehoni kramppaamaan.

Meidän kohtaamisemme on siinä mielessä mielenkiintoinen, että miollakin on omalla tahollaan hallitsijansa. Sinäkin iltana kun tapasimme ensimmäisen kerran, se oli orjan osassa. Että se nyt sitten ikihyviksi niistä ennakko-oletuksista, ettei alistuva mies voisi vetää minua puoleensa. En minä itse sitä alistaa tahdo, mutta silti sen alistuminen kiihottaa minua. Sillä ei esimerkiksi ole aina lupaa laueta minun kanssani, ja niin turhauttavaa kuin se toisinaan on minullekin, se myös saa minut haluamaan kurittomuuteen asti että se tulisi sittenkin... tai että se ainakin joutuu tosissaan taistelemaan sitä vastaan. Tietyllä tavalla minä myös saan itsekin alistua jonkin minua vahvemman edessä, koska minulla ei ole minkäänlaisia valtuuksia sallia sen tulla minusta. Vaikka kumpikaan ei rikkoisi mitään määräyksiä, tuntuu silti että me olemme jollain yhteisellä karkumatkalla.

Mio ei kuitenkaan ole minulle vain hellä, se käsittelee minua kovasti myös. Lyö, käyttää ja käskyttää. Silloinkaan minä en koe, että se varsinaisesti alistaisi minua. Ehkä kyse ei olekaan alistumisesta ja alistamisesta meidän tapauksessamme, me vain antaudumme toisillemme täysin. Otamme toisemme, mutta emme siitä nautinnosta että olisi valta, vaan yksinkertaisesti pakko saada se tehdä. Minusta koko asetelma on käsittämättömän kiehtova, jotenkin aivan erityinen uusi ekosysteeminsä, jonka kehittymistä on äärimmäisen antoisaa seurata.

Niin onnellista kuin mioon sukeltaminen tällaisella intensiteetillä onkin, siihen liittyy oma haikeutensa. Tänä kesänä olen opetellut töissä käyväksi yh-äidiksi, ja jos joku ei sitä itse arvaa, niin voin kertoa että se on raskasta. Totta puhuen olen jo monta viikkoa keikkunut jaksamiseni äärirajoilla. Vapaa-aika on aiempaakin tiukemmin kortilla, ja silloin kun sitä liikenee, siitä riitelevät repien lauma tarpeita, tahtoja ja toiveita. Minusta tuntuu jatkuvasti, etten ehdi enkä jaksa juuri mitään. Ja minulla on koko ajan ikävä. Ikävä kuningatarta, ikävä mioa, ikävä itseäni. Ikävä aikaa, törmään siihen nykyään enää ohimennen. On pakko luopua niin paljosta mitä tahtoisin tehdä, tanssia ja kirjoittaa ja päästä lähemmäs niitä joista pidän.

Niin kuin enosta ja enkelistä. Juuri kun minä aloin ajatella, ettei meistä kolmesta mitään tule ja astuin jo askelen taemmas, jokin meissä liikahtikin yhdessä eteenpäin. Yhtenä iltana enkelin kynnet painautuivat minun ihooni ja eno painautui minuun. Kipueuforiaa: ne satuttivat minua kamalan kovaa, minä todella pelkäsin. Ja nautin, nautin itseni pelkäksi kaikuna kohisevaksi vereksi. Siitä illasta on jo jokunen vuosi, luulen. Ei ole tullut toisia tilaisuuksia olla kolmisin, ja nyt kun minulla on kuningattaren lisäksi mio jolle haluan aikaani antaa, tuntuu melko toivottomalta että niitä lähiaikoina tulisikaan. Se on sääli, aivan todella on. Mutta asiat menevät niin kuin niiden on tarkoituskin mennä, enkä kaikkea voi saada minäkään, vaikka onni tällä tavalla onkin alkanut minua potkimaan.

Kuningatar on minun satamani kaikessa tässä. Niin täynnä yllätyksiä kuin hän edelleen onkin, minulle meidän suhteemme tuntuu turvallisella tavalla vakiintuneelta. Toista ei tietenkään koskaan saa pitää itsestäänselvyytenä, ja aina välillä sittenkin pelkään, että jokin minussa ajaa kuningattaren pois. Silti koen olevani hänen omansa tavalla, jolla en ole aiemmin kenellekään kuulunut. En enää niin kuin olen aiemmin paiskautunut toisen jalkoihin omien liekkieni ajamana, täristen siitä pelosta ettei minua huolitakaan kokonaan. Minun omistautumiseni on vakaampaa ja määrätietoisempaa kuin koskaan.

Kuningatar pitää minusta huolta ja pitelee pahoin. Tekee pienistä naarmuista kirjaimia ja kirjoittaa mattoveitsen kärjellä kevyesti nimeään ihooni. Pesee minun hiukseni kiskoen niin että pelkään niiden irtoavan yhtenä tuppona hänen nyrkkiinsä. Työntää kaikki sormensa minuun ja laittaa minut laukeamaan niistä vaikka minä olen ollut sitä mieltä etten pysty. Ja kun olen saanut nukahtaa hänen sylissään, hän näyttää aamulla yöpaidassaan niin kauniilta että minua itkettää vähän. Joskus kun minä olen liian väsynyt ja itken enemmän keuhkoillani kuin silmilläni, hän pitelee minua ja nuolee kyyneleitä kasvoiltani kunnes rintakehä lakkaa tuntumasta liian ahtaalta olla.

Minä olen ääriäni myöten täynnä rakkautta ja halua kaikkiin suuntiini.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Suhteestani sitomiseen

Tulin huomanneeksi, että blogiani oli Linda leikkii -nimisellä sivustolla suositeltu sidonnasta kiinnostuneille. Kiitos Lindalle linkkaamisesta! Olen iloisesti imarreltu. Täytyy tosin tunnustaa, että vähän hämmentynyt olin ensin myös. En ole nimittäin itse tullut ajatelleeksi, että sitominen olisi jotenkin keskeinen elementti minun teksteissäni saati seksielämässäni. Olen muistaakseni aiemminkin sivunnut suhtautumistani sitomiseen, mutta nyt kun näin mehevä mahdollisuus tarjoutui, niin tartuttakoon aiheeseen kunnolla.

No, minä pidän siitä. Sidotuksi tulemisesta. Tuntuu hyvältä ja kiihottavalta. Siinä kaikki.

Monille sidottavana oleminen on jokseenkin meditatiivinen kokemus, johon ei edes tarvitse liittyä seksuaalista aktia. Pelkästään liikkumisen rajoittaminen tietyllä tavalla tuo turvallisen, tuudittavan tunteen, jossa voi leijua omiin syövereihinsä.

Minua alkaa aina vain panettaa. Heti, kun ensimmäinen köysi koskettaa minun ihoani. Minua ei varsinkaan siinä vaiheessa, eikä totta puhuakseni muutenkaan erikoisemmin kiinnosta, millainen historiallinen, henkinen ja kulttuurinen kehys sidontataiteeseen liittyy. Pillu alkaa vuotaa ja se on siinä sitten. Eikä se edes liity mitenkään maagisella tavalla juuri juuttiin. Satun olemaan sitä sorttia, että minua voisi menestyksekkäästi hivellä vaikka päältäajettavalla ruohonleikkurilla, jos kerran olen niikseen ollakseni.


En myöskään ymmärrä hölkäsen pöläystä sitomiseen liittyvästä valokuvauskultista. Toki aina toisinaan näkee upeita kuvia, joissa joko kokonaisuus köysineen tai solmuihin punottu taidokas yksityiskohtien kauneus tekee vaikutuksen. 99% BDSM-baarissa julkaistuista sidontakuvista (muualta en niitä viitsikään katsoa) ei kuitenkaan ole minun silmääni mitään muuta kuin se yksi ja sama kuva uudelleen ja uudelleen: hyvännäkönen akka köysiä päällä. Ei jaksa innostaa minua.

Sikäli olen siis sangen huono esimerkki sitomisen suhteen. En omista lähtökohdistani yksinkertaisesti käsitä, miten se voi olla joillekin niin iso juttu. Toiset eivät sen enempää koko BDSM-maailmasta kaipaakaan. Minulle köydet taas ovat seksileluja, eivät sen enempää. Itse asiassa nahkaiset kahleet toimittavat minulle sitäkin virkaa paremmin, niistä kun saan jo jonkinasteisia fetisistisiä kiksejäkin. 

Ainoastaan silloin, kun saan yhdistää sitomiseen mieleni tarpeita vastaavan musiikin, on kokemus jokseenkin hypnoottinen. Silloinkin puhutaan oikeastaan minun fetissistäni tunteita ja niiden sanoituksia, ei niinkään solmimista kohtaan. Riiputussidontaa huomaan kyllä toisinaan himoitsevani. Sekään mielihalu ei vain kohdistu varsinaisesti sitomiseen, koskapa tuon tarpeen minussa tyydyttää varsin hyvin myös hämähäkkikeinuun kellahtaminen. 

Toisaalta en tiedä, ovatko köydet ja solmiminen itsessään monellekaan sitomiseen hurahtaneelle Se Juttu. Ehkä usein onkin kyse enemmän niistä elementeistä, joita köysin voidaan saavuttaa, olivatpa ne sitten esteettisiä, valta-asetelmaan liittyviä tai yksityisiä henkisen helpotuksen kokemuksia. 

Itse koen köysien konkretisoivan kiihottavalla tavalla riistetyn vapauteni. Joka tapauksessa ne ovat vain yksi väline muiden joukossa niiden nautintojen saavuttamiseksi, jotka ovat minulle niin tavattoman tärkeitä.