perjantai 27. syyskuuta 2019

Lost and found

En minä tiedä mitä tapahtuu.

Olin pää, sydän ja joka paikka ääriäni myöten täynnä jättiä, enkä todellakaan etsinyt, en edes aikonut etsiä yhtään mitään. Ja sitten tuli juno, yhtäkkiä.

Minä kiinnitin siihen huomion BDSM-baarissa, ja kävikin minulle täytenä yllätyksenä ilmi, että tiedetään toisemme tosielämästä. Muistan miten näin sen ensimmäisiä kertoja muutama vuosi sitten, eikä minun päähän meinannut mahtua miten kukaan voi olla niin kaunis. Nyt minun oli tavattoman vaikeaa käsittää, että se sama ihminen on sen kuvajaisen takana joka minua foorumilla ihastutti kirjoituksellaan. Ei niin ettei se olisi lopulta käynyt järkeen, minä en vain yhtään osannut odottaa sitä. Mulle ei ole sattunut tällaista törmäämistä ennen.

Olen hirveän onnellinen että sattui nyt. Pienen alkupaniikin (voi ei SE ei ikinä voi pitää mua viehättävänä!!!) ja tunnustelun jälkeen oli valtavan helppoa heittäytyä ihastukseensa, kun tiesi toisen jo ennalta hyväksi ja luotettavaksi tyypiksi. En tiedä olisiko minusta ollutkaan tähän väliin tutustumaan toiseen kokonaan alusta, siten että kaikki olisi ollut tuntematonta maata. Sellainen vie hirvittävän paljon aikaa ja energiaa. Nyt minulla on kartta kädessäni, ja voin lähteä tutkimaan tarkemmin pelkäämättä että eksyn.

TAFF oli ihana. Juno on. Se oli niin kaunis, taas ja aina vain. Sen mekon lateksi tuntui minun sormieni alla silkiltä eikä haissut ollenkaan ilmapallolta (inhoan ilmapalloja!). Tuntui kuin olisin painanut sormenpääni vasten veden pintaa.

Minua jännitti ja ujostutti, ja se tiesi sen, piti minusta huolta koko ajan. Piti kädestä, eikä antanut minun jäädä hetkeksikään yksin, koska olin kertonut että kestän sitä huonosti tuollaisissa tilanteissa. Jos se ei hetkeen ollut minun kanssani, se huolehti että mio oli.

Kun juno talutti minut sähköpisteelle olisin voinut hihkua riemusta. En ole tainnut aiemmin kirjoittaa siitä, mutta sähkö on suunnilleen eroottisin keksintö koskaan. Se oli myös vielä muutama vuosi sitten minun ehdottomasti ei -listani kärkikahinoissa. Ajatushan nyt vain on yksinkertaisesti inhottava. Minkä helkkarin takia kukaan kaheli haluaisi sellaista?

Kokeilkaa niin tiedätte. Se miten sähkö nipistelee, polttaa ja soi ihossa on kipuna huumaavan kiihottavaa. Olen kokeillut sitä parissa bileissä ja minun kroppa on ollut sitä mieltä, ettei niistä bileistä muuten sitten enää niin väliksikään. Voisin istua siinä tuolissa sähkötettävänä koko illan.

Nyt se oli vielä erityisen upeaa, koska juno sai kokeilla tehdä sitä minulle, ja tilanne olikin yhtäkkiä aidosti intiimi. Kahdenkeskinen, riippumatta siitä miten paljon ihmisiä ympärillä oli. Sain hengittää tihenevää ilmaa meidän välillämme ja juoda katsetta sen tummissa silmissä, kun se piteli sitä härveliä käsissään ja käski minun nostaa hameeni helmaa päästäkseen satuttamaan sisäreisiäni. Enkä olisi millään saanut siitä kaikesta kyllikseni. 

Minulle pelkät kasuaalit kipukokeilut ovatkin olleet hiukka hankalia aina, koska minun on käytännössä mahdotonta olla uppoamatta kivun lisäksi sen tuottajaan. Kun luotan siinä määrin että annan satuttaa itseäni, minä alistun. Ja kun minä alistun... No, minun on tosi vaikea pitää niin kokonaisvaltaista kokemusta itsestäni sellaisena, ettei se henkilöityisi siihen joka minut saa sillä tavalla tuntemaan. Jos alistuva minuuteni olisi satu, se kertoisi tytöstä joka kulkisi kantaen koko sieluaan pienenä lasipallona käsissään. Ei se anna kenen tahansa pidellä sitä, mutta jos antaa, se muuttaa hetkeksi koko maailman.

Junon käsiin minun on helppo antaa itseni. Se on valtavan sydämellinen, suloinen ja huolehtiva, ja saa minun rintakehän täyttymään lohdullisesta lämmöstä samanaikaisesti kuin koko ihoni kauttaaltaan kihelmöimään kärsimättömästä halusta. Juno on jollain kovin kierosti kiihottavalla tavalla minulle kuin isosisko. Meidän dynamiikkamme on viattoman uteliasta leikittelyä kontrollilla, kivulla ja kosketuksella, ja se on koko ajan juno joka päättäväisenä ja vahvana vie minut sinne minne en yksin uskaltaisi tai edes pääsisi. 

Paikkoihin, joissa se painaa minut vasten parven kaidetta ja puree minusta musiikkiin hukkuvia vinkaisuja. Pitelee minua kainalossaan ja näykkii kasvojani, tai antaa minun upota vasten sen pehmeää rintaa kun en uskalla katsoa silmiin. Kiinnittää minut häpeäpaaluun ja lyö niin lujaa etten melkein usko että ne ovat vain sen kädet, ei mitään kovempaa. Levittää meikkiä luomilleni ja huuliini, ja sanoo ääneen sen sanan joka on jo tuntunut sisälläni ja silittänyt jostain todella syvältä: nukke.

Ja kun aamulla herään, tuoksun junolta joka puolelta.

***

Viime viikot ovat olleet minun elämässäni äärimmäisen intensiivisiä. Mannerlaattojen liikettä, purkauksia jotka paljastavat kohdat joissa muutosta on kaiken alla tapahtunut jo kauan, niin hitaasti etten ole pystynyt sitä huomaamaan. Samaan aikaan elämän sattumanvaraisuus on järjestänyt sellaisia provokatiivisia performansseja nenäni edessä, että olisin kiveä jollei se vaikuttaisi minuun millään lailla. Se on ehkä vienyt unet öistäni, mutta muistanpa taas mitä on olla valveilla. Mitä on olla minä, ja millaiseksi olen aina halunnut tulla. 

Oma hyvä oloni ei valitettavasti koskaan ole ollut minulle riittävä motivaattori pyrkiä sitä kohti. Pärjäänhän minä nyt hyvänen aika vähän vähemmälläkin hapella. Laiska, tyhmä ja saamaton minussa ottaa mielellään vastaan mahdollisuuden mennä mistä aita on matalin, mikäli siinä tuoksinassa tulen mudanneeksi lähinnä oman napani. Jotta olisin valmis ponnistelemaan ollakseni paras mahdollinen minä, tarvitsen ulkoisen kannustimen, jonkun toisen jota varten nähdä ylimääräistä vaivaa. Niin se vain on, ilman sen suurempaa draamaa, ei enää mikään itsetunto- vaan persoonallisuuskysymys.

Mutta itsetuntoasiahan siitä tulee, siinä vaiheessa jos olen tullut taas heittäneeksi pyyhkeen kehään. Se inho ja häpeä jota olen itsestäni vuoden pari tuntenut on melko raakaa peliä. Olen päästänyt itseni  nahistumaan ihmiseksi, jonka ei juurikaan voi sanoa miellyttävän minua. 

Minua on aina rienannut sellainen pieni kirous siunauksen vaatteissa, että minä suoriudun kaikesta minimaalisella vaivalla yllättävän hyvin. Mulle ei oikein tule sellaisia omaan pystyvyyteeni liittyviä rock bottomeita vastaan, lukuun ottamatta niitä tilanteita kun mielenterveys prakaa. Menestyn töissä ja ihmissuhteissa oikein kivasti vaikken laittaisi tikkua ristiin kehittyäkseni. Se on siitä petollinen armo, että silloin on syntisen helppoa jumittua niille sijoilleen.

Olenhan minä pohjamudistani välillä kurkistellut, näkee sen näistä blogiteksteistäkin. Aina silloin tällöin havahtunut hereille, että ei vittu mitä paskaa, nyt tyttö skarppaat vähän. Jotenkin siinä on vaan päässyt käymään niin, että olen nostanut pääni vain kääntääkseni kylkeäni.

Mutta! Koskaan ei ole myöhäistä sille hetkelle, kun itseään pettänyt sankari avaa viimein silmänsä, lurauttaa voimallisen balladin ja lähtee kohtaamaan taistelunsa. Minä aattelin läksiä nyt. Melko pitkän matkan joudun kirimään itseäni kiinni, mutta en ole pätkääkään huolissani ettenkö pystyisi siihen. Tiedän miten vahva olen. Tiedän myös että olen tarpeeksi hyvä näinkin, ei minun muille kelvatakseni tarvitse muuttaa mitään. Minulla sattuu vain olemaan sisäpiirin tietoa siitä, että tämä tyttö osaa halutessaan olla vielä paljon ihastuttavampikin, kaikin puolin. Ja se haluaa nyt. 

Vaikka ajat ovatkin kätkeneet paljon siitä mistä minussa pidän, ne eivät ole onnistuneet viemään uskoani itseeni. On yhä helpompi ymmärtää se ennen niin käsittämätön, että joku todella saattaa rakastaa minua. Just to love and be loved in return. 

Maailman helpoin asia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti