Epilogi.

Lyhyestä itkuvirsi kaunis: minun ja setän taru on nyt luettu. Loppuratkaisu oli pettymys. Minä aina ajattelin, että me pystyttäisiin päättämään tämä tarina tyylikkäästi, mutta latteaksi draamaksihan se sitten meni. Setä teki mielestäni törkeän tempun, minkä seurauksena minä sain tyylipuhtaan paskahalvauksen.

Mutta ei tästä sentään tragediaa tainnut tulla. Sovimme asian, ja aikomuksena on sopia myös saman katon ja peitonkin alle vielä ainakin viikon, yhteisellä reissulla kun ollaan. Eikä minun mielipide setästä ihmisenä ja sen merkityksestä mulle ole muuttunut miksikään. Uskon yhä, että sakeimman mentaalimyrskyn laannuttua en enää itke että meidän juttu on ohi, vaan hymyilen, koska se tapahtui.

Tässä koko farssissa vain on yksi asia, joka kalvaa minua aika vitusti. Freaks me out, kerta kaikkiaan. Setän töppäys loukkaa minua henkisesti niin syvästi että voin fyysisesti pahoin, mutta ette helvetissä arvaa mitä muuta. Se kiihottaa minua.

Pistää epäilemään minun mielenterveyttä. Jollei minussa jotain ole pielessä jotta että ylipäätään reagoin näin, ei ainakaan voi hirveän kauan jatkua tähän malliin ilman että sulake palaa. Näin korkkiruuvinkieroa kinkyä minä en kestä.

Tämän takia olen pirun onnellinen, että setä on minun kanssa nyt. Tällaisessa pyörteessä tarvitsen jälkihoitoa enemmän kuin koskaan, syliä ja suukkoja jotka kuiskii, että kaikki on hyvin, vaikka se olisikin vale. Sekaisin tässä ollaan, kaikki ja minä.

Kun palaamme kotiin, minä ajan viimeisen kerran pois setän pihasta, eikä meillä sen jälkeen ole enää mitään muuta kuin mennyttä. Se tuntuu epäreilulta. Ihan kuin tästä tarinasta olisi revitty sivuja välistä, enkä koskaan saisi tietää, olisiko juuri niillä riveillä tapahtunut jotain ratkaisevan tärkeää. Eikä sille vain mahda mitään. 

Ei voi muuta kuin koittaa nauttia siitä, mitä jäljellä on.