Sivut

maanantai 24. tammikuuta 2022

Hirviö

Minulla on uusi, tarkemmin määrittelemätön suhde. Ja se ihminen on kauhea.

Jälkikäteen ajatellen on ärsyttävän ilmeistä että sekaannuin siihen. Silti, vaikka alun perin pidin sitä niin ylimielisenä kyrpänä, etten ikikuuna päivänä alistuisi sellaiselle. 

Ja sitten sen kädet olikin mun kurkulla. Kerrostalon pihalla, kuka tahansa olisi voinut nähdä. Se vangitsi seinää vasten kun löi nyrkillä mahaan, repi mekosta napit ja sanoi minun rintoja utareiksi rääkätessään niitä. Ajattelin että en ehkä ikinä ole kuullut mitään yhtä vastenmielistä, ja siinäkös silti huohotin halusta heikkona.

Se mies on yhtä aikaa väkivaltanen hullu ja täydellinen herrasmies (eihän herrasmiehuus ei ole milloinkaan estänyt misogyynisiä väkivaltafantasioita). Vaikka se ottaa syliin, silittelee ja pussaa, se ei todellakaan ole mikään nallekarhu. Suurpeto kyllä. Kun mietin minkä lempinimen sille antaisin blogissani, vastaus oli kolmessa sekunnissa selvä. Se ei yksinkertaisesti voisi olla mikään muu kuin hirviö. 

Dominoivuutta ja sadistisuutta kuvattaessahan käytetään paljon petotematiikkaa. Ajatusta, että top-ihmisissä on alkukantainen, vaarallinen puoli, joka raapii sisältä ja välillä päästetään vapaaksi, vaikkakin rajatulla alueella. Se mielletään erillisenä, salattuna ja suitsittuna osana itseä, tiettynä täydenkuun taikana ja poikkeuksena normaaliin. Useimmissa tapauksissa se kuvaakin loistavasti sitä muutosta, mikä tavallisesti ihan säyseässä ihmisessä tapahtuu, kun halu hallita ja satuttaa herää horroksestaan. 

Hirviö ei ole sellainen. Sen peto ei koskaan peräänny ja käy lepäämään. Se on se peto, koko ajan. Silloinkin kun se ei näennäisesti tee mitään raakalaismaista, se on todellisuudessa valmis hyökkäämään heti kun hetki on otollinen. Ja se satuttaa minua julmemmin kuin on ikinä ennen satutettu. Ennen kaikkea paljon kovempaa, mutta myös aivan uudenlaisilla tavoilla, jotka on niin ilkeitä että on vaikea käsittää miten se pystyy sellaiseen. 

Viimeksi kun nähtiin, se käytti hiirenloukkuja minuun. Vittu hiirenloukkuja. Pilluun totta kai, mutta myös kieleen. Kieleen. Lämmitteli käskemällä työntämään kielen ulos ja teippaamalla syömäpuikot puristamaan sitä, niin että minulta valui kuola lammikoksi lattialle. Ja se katseli sitä tyytyväisesti istuen vastapäätä, niin kuin tilanne olisi ollut täysin kasuaali. Sille varmaan olikin. 

Sain levätä hetken kun hirviö otti puikot pois. Kieltä jomotti, sitä oli pakko venytellä samoin kuin jalkoja on liikuteltava ja ravisteltava kun on istunut huonossa asennossa. Sitten se otti toisen pöydällä vaanineista hiirenloukuista ja olin puoliksi paniikissa, puoliksi varma että se pilailee. Vetäydyin ja nauroin kun se vei sitä lähemmäs suutani, kuin se olisi ollut leikkiä jossa pikkupoika uhkailee tyttöä sammakolla tai hämähäkillä. Sillä oli hiirenloukku, jonka vilpittömästi pelkäsin katkaisevan kieleni, ja kun tajusin että se oli tosissaan, siirryin rukoilemaan että ihan oikeasti ei. Hirviö kuitenkin vakuutti ettei siinä kävisi kuinkaan, eikä se tietenkään aikonut antaa sen räpsähtää kiinni vaan asettaa huolellisesti paikalleen. Tuntui siinä vaiheessa helvetin laihalta lohdulta yhtä kaikki.

Mutta minä työnsin kieleni ulos, vastoin kaikkia vaistojani. Kun loukku likistyi paikalleen, kipu oli välittömästi niin kova että hätäännyin. Mutta juttu on niin, ettei minun hätäni häiritse hirviötä tippaakaan. Ei se kidutus kauaa kestänyt, mutta ihan riittävän pitkään silti. Pahinta oli loukun irrottaminen, pelkäsin että se menisi jotenkin pieleen. Mutta kuten hirviö oli luvannut, mitään pahaa ei tapahtunut. Sain pitää kieleni, ainakin tällä kertaa. 

Niin. Se hätä. CNC ei ole minulle mikään uusi juttu, mutta sen vieminen näin pitkälle on. Olen tottunut siihen, että se on tietynlaista tanssia rajojen yli ja takaisin. Sinnittelen oman aikani äärirajoilla, lopulta lyyhistyn ja tahdon jo lopettaa, koska tuntuu etten kestä. Mutta se joka minua satuttaa tietää että oikeasti kestän, ja antaa pudota ohuelta nuoraltani. Kuitenkin aina vain vähän matkaa ennen kuin koppaa kiinni. 

Hirviö puolestaan... siinä pisteessä se vasta toden teolla innostuu. Sen silmät laajenevat raivokkaasta riemusta, ja se näyttää oikeasti seinähullulta kun jatkaa lyömistä. Ei todellakaan ole kyse mistään hullunkiillosta silmissä, se ilmaus mitä haetaan on batshit crazy. Enkä minä enää nyyhkytä vaan hyperventiloin ja huutoitken, en pelkää vaan olen pakokauhun vallassa. Rukoilen primitiivisen vaiston varassa sitä nimeltä kuin yrittääkseni saada siitä jotain humaaniutta esiin, eikä se toimi. Jos yritän peittää itseäni käsilläni, se lyö käsiin. Ei anna milliäkään armoa, vaan sitä jatkuu tasan niin kauan kuin se haluaa. Koska en silloinkaan sano turvasanaa, vaikka meillä teoriassa sellainen on. En oikeastaan pidä sitä todellisena vaihtoehtona, se ei käy mielessäkään vaikka kuinka kärsin tavalla, joka ei ole enää hyvään aikaan ollut nautinnollista. 

Miksi? Siksi etten voi olla sen enempää turvassa kuin ollessani sellaisessa vaarassa. Ylipäätään alistumisessa mulle on keskeinen osa tyydytystä se, miten koen että minusta pidetään huolta. Eikö se nyt ole aika äärimmäistä huolenpitoa, että toinen on valmis ottamaan vastuun hyvinvoinnistani sellaisessa koettelemuksessa? Ettei mikään minussa hajoa henkisesti tai fyysisesti. Valmis ottamaan vastuun jopa hengestäni, jos tarpeeksi pitkälle mennään. 

En ihan hevillä unohda miten se hakkasi minut ensimmäisen kerran tosissaan. Olin jo entisistä lyönneistä violetti koko ylävartalostani ja reisistäni kun se vasta varsinaisesti aloitti esityksensä. Aiemmin olin nähnyt sen lelujen joukossa paksun, kovaa nahkaa olevan läpyskän, ja tuumannut mielessäni ykskantaan, että tuolla se ei minua muuten lyö. Loppuratkaisu ei yllätä ketään. 

Se hakkasi käsiä ja yläselkää voimiensa takaa. Kun yritin suojata niitä ja vetäytyä, se alkoi lyödä jalkoihin. Niinpä sitten vain käperryin sen syliin kuin turvaan, mytyksi jalkojen juureen niitä halaten, samaan aikaan kun se minun turvani jatkoi murjomistani täyttä häkää. Hirviö on kertonut sen olleen sille aivan erityinen hetki: miten hain turvaa ryömimällä kohti kättä joka minua löi. Jossain vaiheessa minun on täytynyt kuitenkin yrittää pakoon, koska muistan maanneeni selälläni ja katsoneeni sitä itkien lohduttomasti. En jaksanut enää tapella vastaan vaikka sattui niin käsittämättömän paljon, makasin siinä velttona ja katsoin ja itkin. Kun hirviö seisoi siinä yläpuolellani ja löi aina vain, puristin silmäni kiinni ja näin yhä sen siluetin kuin kirkkaaseen valoon katsoneena. Mutta se huone oli hämärä. 


Kun hirviö työntää kätensä minuun, se tekee asioita jotka tuntuvat aivan järjettömän hyvältä, saavat sätkimään sähköstä jota sen sormista virtaa. Ja sitten, seuraavassa hetkessä, se saattaa painaa kynnellään minun klitorista. Käsitättekö te ollenkaan miten paljon se sattuu? Tai kun nipistää ikuisia aikoja ihoa aivan siinä lähellä, antaa välillä hetken hengähtää kun sattuu vain paljon, ja sitten nipistää kovemmin ja repii, oikeasti repii pilluani, ja tuntuu että aivan pian lihasta irtoaa palanen. Silloin huudan, vollotan ja vingun, en saa suusta muuta kuin sata ei:tä, puristan sen rannetta, puristan silmiäni kiinni. Huudan niin lujaa, että niissä väleissä kun päähän pakenee edes joitain ajatuksia, pelkään poliisien tulevan hetkenä minä hyvänsä, koska jonkun naapureista on täytynyt jo soittaa apua. Välillä pelkään että puhkaisen hirviön tärykalvot kun huudan silloinkin kun painaudun sen olkaa vasten. Huudan sen suuhun, kun se painaa omansa sitä vasten ja ahmii minun tuskaani, parahduksia ja parkaisuja joita minusta pääsee.

Hirviö on turvallisesti mutta oikeasti vaarallinen. Pidän täysin mahdollisena, melkein jopa aika todennäköisenä että se jonkun kerran vielä murtaa minulta sormet tai kylkiluun, taikka aiheuttaa aivotärähdyksen, kun pyrin kaikin keinoin pakoon eikä se hellitä. Jotain vikaa mulla täytyy päässä olla, koska se ajatus tuottaa paitsi kiihottumista, myös suoranaista kaipausta sitä kohtaan. Kenties lievä Münchhausenin tapainen, olen pienestä pitäen rakastanut olla tavalla tai toisella niin kipeä että on pitänyt käydä lääkärissä. Asia palautui tietoisuuteen, kun keväällä sattui pieni tapaturma ja jouduin tikattavaksi. Toimenpiteen aikana paitsi kiihotuin, koin myös uskomatonta rauhaa ja tyynnytystä, ja muistelin sitä vielä kauan mielihyvää tulvillani. Sitä hetkeä kun minua parsittiin umpeen ja sain vain maata paikallani kun joku hoiti minua. Sitähän hirviökin tekee kun on ensin tehnyt minusta muusia, ottaa lähelle ja pitää huolta. Repii ja parsii.

Hirviö itse asiassa sai minut ensimmäisen kerran itkemään aivan muulla tavalla kuin satuttamalla, vaikka olikin siinä vaiheessa jo rääkännytkin. Makasin selälläni huohottaen ja se oli taas yläpuolellani sillä tavalla kuin olisi koko maailma ja minä jotain olemattoman pientä. Olin tainnut vedota siihen sanomalla etten enää kestä, koska se vastasi ettei minun tarvitsekaan kestää. Ja sitten se sanoi sen. Tänään sinun ei tarvitse pärjätä. Se oli neula johonkin valtavaan vesi-ilmapalloon minussa, elämän mittainen määrä asioita jotka alkoivat valua itkuna poskille. Pärjäämisen pakko kun on jotain mihin olen kasvanut, omaksunut suoranaisen maailmankuvan jossa elämä on pohjimmiltaan sitä että jotenkin pärjää, kaikista vastuksista huolimatta. 

- - - 

Yllä olevan tekstin luonnostelusta on jo pieni ajanlasku aikaa, ja asiat ovat muuttuneet monella tavalla. Ensinnäkin siten, että hirviö on poissa, konkreettisesti. Palaa joskus kevään ensimmäisenä päivänä niin kuin joku pahuksen kieroutunut Nuuskamuikkunen. 

Sitä ennen väkivalta sen kanssa ehti saada piirteitä joista osan osasin arvata, osaa todellakaan en. Useammin kuin kerran olen saanut miettiä luovia tapoja peitellä kasvoissani olevia mustelmia, ja toisena hetkenä taas kantaa niitä kuin mitäkin mitalia. Pestä meikit pois ennen kauppaan menoa kotikotona ja toivoa jonkun vanhan tutun tulevan vastaan. Että se näkisi, muttei tietenkään kehtaisi sanoa mitään. 

Sen turvasanankin minä sanoin. Sinä iltana kipu oli yksinkertaisesti vain liikaa, ja se repi taas minun rinnoista ja vatsasta kimpaleita, tai siltä se ainakin tuntui. Katse hirviön silmissä silloin tulee olemaan elämäni kiihottavimpia muistoja. Miten se hetkeksi pysähtyi, käsivarsi kaulaani painaen. Ei mistään käskystä saati huolesta tilanteen suhteen vaikka sen tarkistikin, vaan pohjattoman mielissään. Aivan kuin leijona, jonka nenän eteen joku onneton hiirenpoikanen jostain heinikosta olisi pelmahtanut kuin tarjottimelle. En muista nyökänneeni, mutta niin kuulemma tein. Se ei ollut lupa jatkaa - se oli vain ja ainoastaan minä hyväksymässä sen tosiasian jonka hirviön silmistä näin. Että se aikoisi siitä eteenpäin jatkaa ilman minun lupaani. 

Ja niin se myös teki. Jatkoi lihani repimistä. Heitteli minua hiuksista vetäen pitkin huoneistoa, ei siis tukistamalla ohjannut vaan todella hiuksista veti ja paiskoi. Potki kun makasin lattialla ja itkin. 

Aiemmin minua olisi varmaankin hävettänyt kirjoittaa tästä. Onhan se nyt aivan pervoilun peruspilareita, että turvasanaa on kunnioitettava, kaiken on loputtava sen siliän tien kun se sanotaan. Että joka ei näin toimi, ei mikään kinky olekaan, vaan väkivaltarikollinen. En ole sitä mieltä että hirviö on, siitä huolimatta että siinä otuksessa on paljonkin sellaista, mikä ei varmasti monenkaan mielestä kestäisi päivänvaloa. Miten se fantasioi minun huoraavan joillekin tissibaarissa kuolaaville äijille, niin että saisi herkutella häpeällä jota tunnen. Tai hirttävänsä minut tajuttomaksi, ja naivansa pari astetta jo kylmennyttä kehoani. Enkä tiedä miten päin olisin, koska sen tapa himoita niitä asioita pelottaa minua. Silti monet niistä ovat tismalleen samoja fantasioita kuin minullakin on ollut, osa taas sellaisia jotka ovat alkaneet kiihottaa hirviön myötä.

Ja minä todellakin tiedän miten tämä teksti tulkitaan. Että olen rakastunut ja menettänyt arvostelukykyni, ja nyt minua hyväksikäytetään oikein olan takaa. Tai että olen menettänyt järkeni ja ajautunut toimintaan, joka mitä suurimmassa määrin on uhka itselleni, mennyt yksinkertaisesti liian pitkälle. Ja tiiättäkö, minua naurattaa aivan poskettomasti. Ei, en missään tapauksessa kehota ketään ottamaan tästä hommasta mallia, mutta voin vakuuttaa että tämä on mitä konsensuaalisinta kinkyilyä, joka on viime kuukausina tehnyt elämästäni huomattavasti mielekkäämmän tuntuista kuin pitkään aikaan. Tuonut ennen kaikkea valoa ja lämpöä. 

Minä todella halusin että se lopettaa kun sanoin sen turvasanan. Halusin että me lopetamme. En enää oman kokemukseni mukaan olisi kestänyt enempää, ja olin tullut siihen pisteeseen etten halunnut olla kestämättäkään, vaan minulle riitti. Kyse on vain siitä, ettei hirviölle vielä riittänyt. Aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin tällaisissa rajallatanssimisissa, se teki tilannearvion että todellisuudessa kestäisin, vaikka olinkin eri mieltä. (Itse asiassa, en tiedä onko olemassakaan sellaista hetkellistä kipua jota ihminen ei kestäisi. Mitä se edes käytännössä tarkoittaa ettei kestä?) Jos sillä olisi ollut syytä uskoa että minulla oikeasti on joku hätänä, joku paikka pahasti rikki tai traumaperäinen paniikkikohtaus tms., tilanne olisi tietysti ollut toinen. 

Mulle ei jäänyt pätkääkään turvaton olo. Ei pienintäkään epäilystä antaa sen satuttaa uudestaan, ainuttakaan syytä arvioida uudelleen luottamustani siihen. 

Koska minä todella luotan siihen ihmiseen. Kunnioitan ja arvostan poikkeuksellisella tavalla. Se on varsinainen skenesaurus ja tehnyt valtavasti töitä jokaisen meidän kinkyn oikeuksien eteen. Olisi aivan järkeenkäypiä syitä glorifioida sitä, mutta siitä ei ole kyse, vaikka pidänkin hirviötä eräänlaisena vapaustaistelijana. Kyse on paljon hiljaisemmasta, syvemmästä arvossa pitämisestä, ei todellakaan mistään kirkuvasta fanityttöilystä. 

Hyvin epätavanomainen tilanne tämä meidän suhteemme joka tapauksessa on. En yksinkertaisesti tiedä mitä tunnen, ja se jos jokin on minulle kummallinen tilanne, koska tavallisesti mun tunteet on suuria ja selkeitä kuin Hollywood Hills.

Tiedän sen, että olen hirviöön valtavan kiintynyt, ja minun rintaa puristi kun se lähti. Puristi tänään, kun muistelin kaikkia hetkiä, ja tiesin ettei niitä tule pitkään aikaan - tai ehkä koskaan jos jokin liian iso asia ehtii muuttua. Yhtä aikaa sattuu, hymyilyttää ja itkettää, kun näen jossain silmieni takana miten se liikkuu, millaiseksi tila muuttuu kun se on läsnä, ja miten se kaikki vaihtelee syistä joita ehdin alkaa oppia tuntemaan. Tiedän, miten polttavasti punastuin kun äiti kujeillen kertoi kuulleensa siskolta, että minulla on joku uus kaveri. Ja miten yhtäkkiä halusin kertoa kaiken siitä millainen mies hirviössä on sisällä, mitä se tekee työkseen ja mistä se on kotoisin. Miten sillä on kauneimmat hiukset jotka olen koskaan nähnyt. Enkä silti sanoisi olevani rakastunut siihen. Jos olenkin, rakastuminen on ennen tuntunut ihan eriltä. Mulla ei myöskään ole minkäänlaisia odotuksia sen suhteen. 

Ei mitään muuta kuin se, etten tahdo menettää sitä.


// edit.

Ajattelin tekstin kirvoittavan pikemminkin paheksuntaa ja paremmintietämistä kuin pahaa oloa ja huolta. Se ei ollut tarkoitus, enkä minä sille todellakaan hekottele jos niin on käynyt.

Kirjoituksessa korostan hirviön julmuutta ja sen vääjäämättömyyttä, sitä etten pääse sitä pakoon tässä ääriesimerkissä edes turvasanalla. Näin siksi, että se todella on keskeinen osa sitä, miksi suhde hirviöön on mulle erityislaatuinen.

Hirviössä ja meidän suhteessa on kuitenkin myös toinen puoli joka ei tässä niin noussut esiin. Hirviö on älykäs, täyspäinen ja huomaavainen. Se on huolehtinut että mulla on töissä mukana kunnolliset eväät, ja on aina valmiina tukemaan kun mulla on hankala paikka. Välillä me vietetään tuntikaupalla katsoen telkkaria minun hieroessa ja silitellessä sitä. 

Ihan normaali, kahden ihmisen yhteisymmärrykseen perustuva suhde siis, vaikka melkoista väkivaltaseksiä sisältääkin 🙂