Sivut

tiistai 26. marraskuuta 2019

Kohti ääriä ja niiden yli

Olin viikonloppuna junon luona. 

Se ruokki minut ensin, juteltiin niitä näitä ja ihan muita. Pidän valtavasti junon kanssa keskustelemisesta. Se on hurjan analyyttinen ja tarkkanäköinen, todella ajattelee mitä sanoo, siinä missä minä vasta ajattelen sanomalla ja nähtäväksi jää onko siinä päätä häntää ensinkään. Välillä se pysähtyy hetkeksi miettimään vielä kesken lauseen, kulmat keskittyneesti kurtussa, ja silloin minä olen vähällä pakahtua siihen miten suloiselta se näyttää. Ihan totta melkein näen, miten hammasrattaat pyörivät sen ajatuskuplassa, ja saan hyvän tekosyyn tapittaa sen otsaa. Ehkä perversseintä mitä olen kenenkään ulkonäöstä koskaan sanonut, mutta junon otsassa on hullun kaunis kohta siinä missä otsatukan reuna laskeutuu ja kulmakarvat alkavat. 

Kun olimme syöneet, juno ojensi minulle jonkinlaisen vaatteen, kehotti menemään vessaan riisumaan omani ja pukemaan sen ylleni. Vielä en ollut se toisenlainen minä, minun pääni oli yhä siinä asennossa jossa minä ja juno vain vietämme aikaamme. Siksi minua nolotti kun puin sen antaman tunikan ylleni, ja tajusin että se jättää minun takapuoleni lähes paljaaksi. Tunsin hetken itseni naurettavaksi ja mietin, etten minä nyt sen näköisenä voi tepastella vessasta ulos vieraassa talossa. Lopulta päätin tukeutua siihen että juno oli nimenomaan käskenyt, ja astuin käytävään. 

Juno odotti minua siellä. En osaa selittää sitä, mutta meidän dynamiikkamme muuttui siinä silmänräpäyksessä kun se otti minut syliinsä. Ihan kuin olisin riisunut omien vaatteideni mukana jotain sellaista itsestäni jota en aina jaksaisi kantaa, kokonaista kerrastoa arkea ja pakkoa pysyä lujana, pitää pienuutensa piilossa. Yhtäkkiä olin siinä, turvassa junon otteessa eikä minulla ollut ajatuksia enää. Oli vain välitön, väkevä halu ja samalla hauras olo, pää täynnä heikkoja ynähdyksiä sanojen sijaan.


Seuraavat tunnit minä vietin pipo silmilläni kiusallaan kidutettavana ja kelmuttuna kiinni rahiin. Ja minä olin läpikotaisin onnellinen, yhtä aikaa täynnä rätiseviä ilotulituksia ja rauhoittavaa takkatulta. 

Se kelmu kauhistutti minua ensin. Juno kietoi sillä ensin käteni, ja minulla oli vähällä iskeä paniikkireaktio päälle. Sinänsä hassua, koska ei mikään sitominen tai kietominen ole sellaista ennen aiheuttanut, mutta kelmua en olekaan aiemmin kokenut. Se on erilaista, tukahduttavaa. En pidä siitä, se ei tunnu turvalta siten miten köydet tai nahka, vaan pelkältä kylmältä kiinnipidolta. Mikä tietysti tekee siitä omalla tavallaan kiihottavaa, kaikessa inhottavuudessaan. Vähän aikaa tunnusteltuani totesinkin pärjääväni, ja aika pian unohdin koko kelmun, jolla juno sitoi minun jalkani myös, kiinni rahiin ja lähelle toisiaan. 

Juno satutti minua, totta kai. Löi lopulta sietokykyni rajoille asti ainakin parilla eri välineellä: jollain liuskamaisella, tylppää kipua ja silti kirvellystä aiheuttavalla, sekä samalla ilkeällä hapsupiiskalla kuin viimeksi. Silitteli sillä minua myös, minun ihoani ja häpyäni piinaavalla keveydellä. Pudotti minuun sitten kylmiä pisaroita, hyväili ja läimäytteli kämmenellään pilluani. Ehkei se ollut pelkkää liukkaria vaan jotain stimuloivaa, koska iskut resonoivat kuin väreet vedessä, voimistuen lämpiminä sähköisinä renkaina. 

Kun ei näe, ihollakin on suljetut silmät. Junon suihkutettua iholleni jotain nestettä en vielä ymmärtänyt yhtään mitä se aikoi tehdä. Ymmärsin vasta kun se pyyhki suihkuttamaansa ihoa. Se aikoi laittaa neuloja. 

Jokainen neula oli kuin välitön humala. Kun neulanterä lävistää ihoni, mulla lähtee niskasta asti liikkeelle huumaava mielihyvähormoniryöppy. Sen tuntee fyysisesti, ikään kuin hyvinä kuplina veressä. Jonain mikä katkaisee kaiken kireyden ja tuo tilalle silkkaa euforiaa pienenpieninä palkkeina joiden latautumisen tuntee suonissaan. Jos en tietäisi, olisin varma että näissäkin neuloissa oli jotain rikollista sisällä. 

Entä sitten se, miten juno vastasi minun reaktioihini kun se lävisti minut. Se kehui ja ihasteli, miten reippaasti ja kiltisti olin antanut sen minua pistää, sanoi olevansa ylpeä minusta. Kai siinä jollain tasolla taantuu kun sellaiset sanat tuntuvat läpikotaisin tyydyttäviltä ja oikeilta. Uskon ilman pienintäkään vastarintaa että minua kelpaakin ihastella, olen ollut tarpeeksi hyvä ja se on huomattu. Eikä siinä ole mitään kipeää, se on yhtä puhdasta ja jotenkin ilmeistä kuin lapsena. Aivan kuin silloin kun hypähteli keskelle olohuonetta vain näyttääkseen, miten hienosti osaa pyörähtää  leveähelmaisessa prinsessamekossa. Ja kun yleisö huokasi ihastuneena että oi miten upeaa, sitä ajatteli vain että niinpä. Minä olen upea.


Juno jatkoi leikittelyään minulla kaikessa rauhassa. Nuoli, näykki, silitti ja satutti ihoani rytmissä jota en oppinut, aloin säpsähdellä ja säikkyä silloinkin kun se vain liikahti eikä aikonutkaan lyödä, ja se nauratti sitä. Se sylki suulleni ja hävylleni, ja kun se jossain vaiheessa käski minun avata suuni, en tiedä mitä odotin mutten ainakaan sitä että se työntäisi sinne tikkarin. Se on aivan mahdoton.

Ja sitten se keksi tehdä jotain hirveää. Jotain niin julmaa etten pysty käsittelemään sitä yhtään, vaan minuun iskee välittömästi lähes primitiivinen pakoreaktio. Tappelin vastaan, nyyhkytin, huusin ja ulisin kontrolloimattomasti. Luojan kiitos ei oltu kerrostaloasunnossa, olisi pian ollut partio paikalla todistamassa miten SM-leikit ovat taas lipsahtaneet liian rajuiksi.

Koska juno työnsi kielensä minun korvaani.

Joopa joo, saattaa kuulostaa siltä että eiköhän tuon kestä jos itkun partaalle hakkaaminen ja neulojen työntäminen ihoon on fine. Mulle se vain jostain syystä on tähänastisen kokemukseni mukaan pahinta mitä voi tehdä. Se inhottava märkyys ja humina tekee minut hulluksi, ja tuntuu kuin toinen olisi oikeasti tunkeutumassa minun pään sisälle. Hyvin, hyvin vastenmielistä ja pelottavaa. Koska junolla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan lopettaa alkuunsa enkä kaikesta kauhusta huolimatta sitä halunnut pyytää, ehdin saada edes jonkinlaisen psykologisen otteen itsestäni ja lakkasin tempoilemasta. Alistuin ottamaan junolta vastaan senkin mitä en suurin surminkaan olisi halunnut.

Sitä voisi luulla, että noin karmiva kokemus tuntuisi jälkeenpäinkin ikävältä. En minä sitä  hetkeä varsinaisesti hyvällä muistelekaan, mutta ette arvaa miten hyvä olo mulla oli sen jälkeen. Olin elossa, minun aivojani ei oltukaan nuoltu ulos päästä, ja sain käpertyä junon pehmeään ja hyväntuoksuiseen syliin nauramaan viimeisetkin pelonpalaset pois. The frontier theory of mind. Mitä kesyttömämpiä kohtia minussa toinen saa valtaansa, sitä suuremman tyydytyksen ja tavallaan helpotuksen minä saan. Kun se kontrolloi jotain sellaista minusta mitä itse en osaa hallita, sille alueelle meneminen ei tunnukaan enää yhtä uhkaavalta. Taas piirretään minun karttani uudelleen.

Tuntuu hassulta, koska auki kirjoitettuna kaikki kuulostaa paljon rajummalta kuin mitä oikeastaan olikaan. Ei niin etteikö olisi tuntunut hurjalta ja eikö oltaisi ylitetty tiettyjä ääriä. Junon kanssa kaikki on vain silti samaan aikaan jotenkin kauttaaltaan pehmeää ja suloista. On suukkoja ja kikatuksia, jonkinlainen viattoman nukkeleikin tuntu. Vaikka minuun sattuu ja minä pelkään, tunnen koko ajan miten juno pitää minusta huolta kuin lempilelustaan.

Se saa minut tosiaan tuntemaan itseni prinsessaksi. 

perjantai 22. marraskuuta 2019

Paljon puhetta pillusta

Olen pohtinut paljon pillunnuolemista viime päivinä.

Kaikista kauniista kohtaamisista huolimatta olen päätynyt nuolemaan naista elämässäni yhden kerran, ja siitä on kuulkaas vuosikymmen. Jo vain se on kokemukseni mukaan edelleen hauskinta mitä yökerhon vessassa opiskelijahintaisen kaljan karaistamana voi tehdä..! En vaan voi varsinaisesti väittää kasvaneeni pitämään sitä minään luontevana asiaankuuluvuutena naistenvälisessä seksissä. Vähän valitettavaa tavallaan, koska aivan yhtä mielelläni olisin sitä toiselle tehnyt kuin miestenkin kanssa. Ei vain jostain syystä ole tullut tilanteita eteen. 

Myöskään suuseksin vastaanottajana en ole useimmissa seksisuhteissani pitemmän päälle viihtynyt.  Ei se minusta vastenmielistä ole, olen saanut sillä pelillä paljon upeita orgasmeja jopa. Silti, erinäisistä syistä se on ollut asia, jota en aktiivisesti toivo. Jo vuonna 2013 kirjoitin asiasta blogiini tällaisia tuumia:

Tajusin tässä päivänä muutamana, etten minä oikeastaan juuri pidä suuseksin vastaanottamisesta. Ei niin, ettenkö nauttisi siitä, teknisesti ottaen se on oikein miellyttävän tuntuista. Minusta koko touhu sinänsä ei vain ole mitenkään erityisen kiihottavaa.

 - -

Ensinnäkin tilanne on minulle jo puhtaasti sosiaalisesti vaivaannuttava. Mun tilannetaju ei riitä siihen, miten päin mun pitäisi siinä nyt sitten olla, kun toisen pää on minun reisien välissä. Mulle tulee sellainen hölmö tunne, kuin minun pitäisi jotenkin emännöidä. "Kaikki hyvin siellä alhaalla..? Otatko kahvia tai teetä?"

Ei mennyt minäni kokonaan kujalla ole, on noissa jotain minkä yhä nykyäänkin näen. Mutta onpa kiva huomata sekin, miten pitkälle olen joissain asioissa pötkinyt, pitkälti pervopolkujen läpi. Nautinnon (ja kivun) saaminen ollenkaan osakseni ei tunnu minusta enää samalla tavalla vaikealta. Voi veljet, ei laisinkaan.


On totta, ettei nuoleminen aktina ole ollut asia josta liiemmin erikseen fantasioisin. Mikään ei ole  esimerkiksi niin ikävystyttävää kuin pussy licking -porno. Paitsi cock sucking -porno, ja sekin on enemmän turhauttavaa kuin tylsää. Mitä helvettiä ne sitä suussa vatkaa kun voisivat työntää sen perseeseen..! Fokus, kaverit.

Mutta niin siis niistä fantasioista. En ehkä ikinä ole päiväunelmoidessani päätynyt saamaan suuseksiä sen enempää naisilta kuin miehiltäkään. En ikinä ennen kuin välillä nyt.

Aiemmin olen mieltänyt nuolemisen vahvasti vaniljamaailman jutuksi, ja kai siksi kokenut sen jollain tavalla vaivaannuttavanakin. Että toinen näkee valtavasti vaivaa vain jotta minä nauttisin. Jotenkin se kääntää koko minun seksuaalisen fotosynteesini väärään suuntaan. Pyyteetön pillunnuoleminen ei istu ollenkaan siihen minun perustavanlaatuiseen perversiooni, että toinen käyttää minua omaan nautintoonsa. Jos se nyt välillä laittaa minut kiemurtelemaan omassani, kiusallaan se senkin tekee.

Orgasmiin tähtäävä suuseksi on vähän too much, tiedättekö. Vähän liian iso efortti haaskata minuun. Ei sun mun takia tartte on ihan massiivisen kiusallinen olo seksin aikana tulla, ja jos vastaus on mutta minä haluan että sinä nautit niin mua alkaa oksettaa.

Tietysti asiaan liittyy muitakin kiusallisuuksia. Toisen pillu on pirun paljas paikka painaa päänsä, ettäs tiedätte. Minä en ainakaan ole koskaan päässyt yli siitä pelosta, että siellä on jotain pielessä juuri silloin kun toinen on paraatipaikalla pällistelemässä. Ihan varmaan sojottaa joku hajakarva taikka haisee ovulaatio tai orastava hiivatulehdus.

Ja sitten ne omat reaktiot. Siitä ei valitettavasti päästä mihinkään, että nuoleminen tuntuu minustakin fyysisesti hyvältä. Tuntuu itse asiassa tosi, tosi hyvältä, sillain kovaa ja rajusti. Mulle se aiheuttaa erilaisia kramppeja ja kouristuksia, mikä ei tunnu siinä tilanteessa yhtään sen sensuellimmalta kuin miltä kuulostaa. Mun reidet puristuu hiirenloukuksi ja teen tahattomia istumaannousuja kun vatsalihakset touhuavat omiaan. Tiedän toki, että useimmat dominoivat nauttivat voimakkaiden reaktioiden aiheuttamisesta, mutta jopa siinä sadistisessa richterissä taso "epilepsiakohtaus" lienee harvemman makuun.

Paljon häpeää siis, monessa eri muodossa. Nyt kun olen taas tullut miettineeksi sen tajunnasta tietoisuuteen, asia ei minusta ole ollenkaan hassummalla tolalla. Nöyryytetyksi tuleminenhan on silkkaa karkkia mulle. Enkä edes tajua, miksi olen pitänyt pillunnuolemista pyhänä palvontariittinä nimenomaan minun nautinnolleni. Voihan siihen tulla toisestakin kulmasta, toisen halusta. Ihan vain siitä, että se tahtoo leikkiä minulla ja kehollani vaikka minua ujostuttaisi, tai että se joko nauttii tai ei piittaa paskaakaan siitä, miten hankala tilanne minulle on: Joko silitellä se häpeä toisen palvelemiseksi antamalla oma kehoni sen vapaaseen käyttöön, tai suorastaan ruokkia sitä minua repiväksi riettaudeksi.

Eri hyviä ja kiihottavia vaihtoehtoja molemmat.

tiistai 5. marraskuuta 2019

Where the wild things are

Fantasioidessaan sitä tulee kuvitelleeksi kaikenlaista sairasta paskaa. On yksinkertaisesti aivan saatanan siistiä löytää ihminen, joka vilpittömästi haluaa tehdä niitä asioita sinun kanssa, oikeasti.  

Eikä se kuvitelmakätkö silloin enää olekaan mikään saastainen kellariluukku mielen perukoilla, vaan silkkaa kukkaniittyä ja linnunlaulua silmänkantamattomiin. Fiktiivinen maisema, johon voi astua sisään yhdessä, ja niinä hetkinä elää fantasiaa: ei ainoastaan toteuttaa leikin kautta tiettyjä toiveita vaan todella elää ja hengittää siinä mahdollisessa maailmassa. Where the wild things are. Sellainen tekee kovin onnelliseksi, sellainen on paljon enemmän kuin seksi. 

Minulla alkaa tulla kehtaamisen rajat vastaan jätistä kertoessa. Harmillista mutta ymmärrettävää. Häpeän funktio on estää ihmistä tulemasta potkituksi pois laumasta, eikä ihmislaumojen viestintäkulttuuriin lähtökohtaisesti kuulu kertoilla mitäpä minun taikka sinun persereiälle on hiljattain tapahtunut. Silti, vaikka ne tapahtumiset tuntuisivat miten tärkeiltä.

Että aika paljon anaalia oli viime kyläilyllä. Panemista totta munassa, mutta myös muuta puuhaa josta en ole näissä määrin aiemmin päässyt osalliseksi. Niin monta jätin suurta sormea sisällä että minuun todella sattui ja minä pelkäsin. Jätti käskemässä minua levittämään itseäni jotta se voi kusta sinne, ja sen jälkeen jatkamassa julmaa sormeiluaan. Minä pienenä likaisena myttynä tappi pepussani jätin jalkojen välissä, kun se antaa pesuvetensä roiskua minun päälleni sen sijaan että pesisi minut. Vyö kaulani ympärillä, ottamassa jätin kyrvän vuorotellen perseeseen ja suuhun, uudestaan ja uudestaan. Häpeissäni ja äärimmilleen kiihottuneena kun jätti raipaniskujen välissä pysähtyy katsomaan, sylkemään ja sormettamaan nahkaiset hansikkaat käsissään. Lopulta, minä valumassa voipuneena pitkin sänkyä kun olen lauennut sen naidessa rääkkäämäänsä reikää enkä vain jaksa enää. 

Minä en ymmärrä mitä ne naistenlehdet höpöttää. Anaaliseksin todellakin kuuluu sattua, ja parhaimmillaan se on silloin kun sattuu ainakin päivän sen jälkeen. Jos kakalla käyminen ei  seuraavan kerran anaalisession jälkeen jännitä yhtään niin silloin on jotain tehty väärin. 


Mutta perseilyt sikseen. Mulla oli jälleen kerran ja kokonaisvaltaisesti tosi ihanaa. Junassa minua aina alkaa jännittää, ei niinkään se mitä tuleman pitää vaan jätin näkeminen. Kun näen jätin, se alkaa unohtua. Kun se halaa minua ja laittaa kätensä kaulalleni niin luontevasti ettei kukaan voi kiinnittää siihen huomiota, tai tarttuukin kämmeneni sijasta ranteeseeni kun kävelemme, unohdan kokonaan että minua edes voisi jännittää. Ei me vieläkään tunneta toisiamme kovin hyvin, enkä ole sen kanssa yhtä välitön ja suulas kuin olen sitten kun minut tuntee, mutta se ei jaksa häiritä minua sillä tavalla kuin se on usein uusien ihmisten kanssa tehnyt. 

Pidän siitä miten helppo jätin kanssa on olla hiljaa. Hiljaa oleminen on ollut minulle aina helvetin hankalaa, tilanteesta riippuen joko siksi etten oikeasti halua olla mutten uskalla puhuakaan, tai sitten siksi etten vain osaa olla. Voin nimittäin kertoa että täältä sitä juttua tulee jahka suu on kertaalleen saatu auki, eikä ole mikään hirmu tiheä seula minkä läpi se tavara tuutataan. Jätin kanssa mulle ei tule sellaista "puhu nyt ja puhu vitun hyvin kanssa tahi vaikene iäksi" -paniikkia. Eikä kyllä tule junonkaan, ehkä minä olen kasvanut siitä pakokauhusta yli. Osaan olla tietyllä tavalla varautunut joutumatta varomaan, ujostella häpeämättä sitä ja kokematta mitään kohtuutonta epämukavuutta sen takia. Mulle se tuntuu supervoimalta. 

Olin myös lähimpänä kipuorgasmia koskaan. Jätti löi minua pitkään, ensin (nahkahanskaisin!) käsin ja sitten raipalla, aloittaen hyvin kevyesti ja koventaen sitten otteitaan. Olin pitkään pelkästä kivuntunteesta siinä pyörteessä, tiedättekö, jonkinlaisella kielekkeellä ennen kuin kroppa alkaa luisua orgasmiin. Kokonaan en siihen uponnut, koska jätti tosiaan räjäytti minun pään ja kaikki kiihokekeskukset toisin tavoin aina välillä, keskittymällä nöyryyttämään minua anaalisesti. Yhtä kaikki hyvin orgastinen kokemus siis.

Tämän tarinan opetus on täten selvä: Siellä missä on hassuja hurjia jättejä, siellä on myös hyvin onnellisia pieniä tyttöjä (joilla on kipeät pyllyt).