Sivut

torstai 16. kesäkuuta 2022

Kaulaorkkuja ja kova raja

Ollaan hirviön kanssa soudettu ja huovattu hiestä märkänä. 

Se tuli yhdestä reissusta ja lähti seuraavaan, eivätkä pari yhteistä viikkoa siinä välissä varsinaisesti olleet mikään Pariisin loma. Hirviön yllättävän äkkinäisen uudelleen lähtemisen lisäksi mulla on elämässäni muita hyvin kuormittavia asioita meneillään, ja olen sitä sorttia joka läppäsee silloin luukut kiinni. En halua enkä yksinkertaisesti edes pysty ottamaan ketään lähelle silloin. Olin paskamaisen torjuva ja välinpitämätön, mihin hirviö reagoi ymmärrettävästi melko huonosti. Seurauksena kohtaamisista ei jäänyt juurikaan kirjattavaa, mutta yksi kiehtova fysiologinen ilmiö kuitenkin.


Köllöteltiin sängyllä, ja hirviö alkoi kosketella kasvojani eri tavoin. Tarttui leukaan, hieroi kättään naamaani, silitteli - ehkä leipominen olisi sitten kuvaavin sana. Vähä vähältä hirviön kosketus alkoi keskittyä leuan ja kaulan rajalle, ja siinä vaiheessa homma heilahti hetkessä hellittelystä hekumaksi. Niinpä kun hirviö kiersi kätensä kaulani ympärille, eikä edes kuristanut vaan painoi niin kevyesti ettei se rajoittanut hengitystäni, sain orgasmin kuin giljotiinilla leikaten. Oikeasti. Pam sano jänis kun ase laukes, aivan yhtäkkiä tajusin tulevani täristen, koko kehon syvyydeltä. 

Pelkästä fyysisestä stimulaatiosta tuleminen on mulle edelleen hyvin harvinaista, enkä ole todellakaan ollut tietoinen että kroppani saattaisi reagoida tuolla tavalla mihinkään. Temppu oli sitä paitsi toistettavissa. Olen lauennut kaulastani kolmesti, ja ainoastaan yhdellä kerralla mukana oli muualle kohdennettua kosketusta. Silloinkin vain jalka vasten häpyäni, täysissä vaatteissa. 

Koska aiempi pari viikkoa meni niin sanotusti itte omasta eestänsä, kokonaisvaltaisten kehityskeskustelujen jälkeen hirviö järjesti itselleen parin päivän reissun takaisin. Tällä kertaa satsasin aivan tietoisesti siihen että todella ottaisin hirviön vastaan sekä henkisesti että fyysisesti: sheivasin ja meikkasin sitä varten, minkä vertaa en edellisellä kerralla ollut viitsinyt tehdä. 

Erinäisistä syistä treffipäivä ei silti alkanut auvoisimmin, kaikenlaista paskaa ja sotkua. Päästiin yhtä kaikki aika hyvään nousuun, ja vietettiin oikein esimerkillinen parisuhdepäivä lounaineen, kahviloineen ja teattereineen, ja illalla hirviö hakkasikin minua vähän. Siitä oli seuraamaisillaan suorastaan seksiä, kunnes tapahtui tahaton mutta yhtä kaikki kammottava ylilyönti, joka rikkoi ensimmäistä kertaa kinkypolkuni varrella kovia rajojani vastaan - niitä jotka olin hirviöllekin sanoittanut. Se meni vain kerta kaikkiaan liian pitkälle. 

Senkin läski pikku porsas. 

Minä aivan täysin ymmärrän sen kinkin jota hirviö haki. Lihavan naisen paneminen pilkaten sitä lihavaksi ja vastenmieliseksi on tabupornon klassikkogenrejä, joista olen itsekin nauttinut, kiihottavalla tavalla väärin. En kuitenkaan kiihotu pätkääkään ajatuksesta että minä olisin se läski. Mulle on ollut äärimmäisen kipeä asia miten painoni on noussut, enkä yrityksistä huolimatta ole saanut sitä laskemaan. En koe kroppaani pientä vähää omakseni, vaan juurikin vastenmieliseksi ja vääränlaiseksi. Jos itsetuntoni on siis ollutkin siltä osin helvetin huteralla pohjalla, tuntui siltä kuin hirviö olisi sillä hetkellä pistänyt sen epätoivoisen viritelmän kertalaakilla kokonaan palasiksi. 

Menin täydelliseen shokkiin, turvasanat eivät käyneet mielessäkään. Et sinä voi sanoa noin et sinä voi sanoa noin et sinä voi sanoa noin. Hirviö ei huomannut hätätilaa heti, mutta onneksi hyvin pian. En suoraan sanottuna usko, että olisin pystynyt siinä mielentilassa tilannetta pysäyttämään.

Se yö oli helvetillinen. Hirviö oli hirveän pahoillaan, pyyteli anteeksi ja toisti miten haluttava olen, mutten voinut karkottaa järkytystä siitä, että senkö takia sitten. Senkö takia hirviö kiihottuukin kehostani, että se on riettaalla tavalla ruma ja halveksuttava, sitenkö se minut näkee. En kerta kaikkiaan voinut nähdä mahdolliseksi, että enää koskaan kehtaisin paljastaa itseäni sille. Halusin kotiin mutta ei ollut voimia lähteä, jäin sen sänkyyn itkemään yksin vaikka se oli vieressä. En antanut sen koskea enää. 

Kun heräsin, mulla oli yhä infernaalisen paha olla, mutta halusin hirviön lähelle. En ollut sille vihainen, ainoastaan surullinen meidän vuoksemme. Siitä että tilanne oli mennyt niin kauhealla tavalla pieleen, sekä siitä, etten oikeasti tiedä miten se vaikuttaa jatkossa. Pystynkö luottamaan, olemaan hirviön kanssa seksuaalisesti muistamatta joka kerta ne sanat. Joka tapauksessa minulla oli voimakas tunne, että me yhdessä olimme menettäneet jotakin suurta, jotakin sellaista mitä emme voi saada takaisin. 

Alakulosta huolimatta siitä päivästä tuli jotain erityisen kaunista. Hirviö oli todella pahoillaan, ja teki kaikkensa että mulle tulisi parempi mieli. Oli aivan taivaallista sovintoseksiä. Hirviö tutki kehoani eri tavalla kuin ennen, pelkästään tuottaakseen nautintoa: silitteli ja nipisteli rintojani, ja sormetti ja hyväili intensiteettiä vaihdellen vaikka kuinka kauan. Sain nauttia itseni maitohapoille. Välillä hirviö käsitteli minua väkivaltaisemmin, solmi kravatin kaulaani ja kuristi sillä, riuhtoi ottamaan siltä suihin ja sinänsä sinnikkäästi yritti panna peppunkin. Siitä ei vain tullut juuri mitään, se ei yksinkertaisesti sopinut sillä kertaa kuin hetkeksi, ja sattui aivan saatanasti. Onneksi olen sikäli sekopää, että saan sellaisista kokemuksista jälkeenpäin oivallista runkkumatskua. 


Sinä päivänä rakastuin hirviöön. Mutta minuun sattui yhä, joten kärvistelin täysin päinvastaisten tunteiden ristitulessa. Siksi oli aivan hyvä tähän väliin, että se meni pois. Tilanne on jokseenkin neutralisoitunut, vaikka kyllä minua alkaa itkettää kun tähän tekstiin ja tapahtuneeseen palaan näin parin viikon jälkeen. Tällä kertaa en pysty puolustelemaan sitä millään tavalla vaikka olenkin antanut anteeksi. Mitä se sanoi sinä yönä oli yksiselitteisesti väärin. 

Että en yhtään tiedä mitä tulee, vai tuleeko yhtään mitään. Kai sitä katsotaan sitten syksyn saavuttua, kun se tulee, jos se tulee eikä taas heti lähde. Kuvio kuulostaa kieltämättä kuluttavalta, mutten jostain syystä koe sitä niin. Ehkä en vain jaksa, koska tässä keväässä ja alkukesässä on ollut paljon raskaampiakin elementtejä. 

Mutta kyllä minä pelkään, onko vääjäämätöntä että tapahtuu uudelleen jotain pahaa. 

maanantai 24. tammikuuta 2022

Hirviö

Minulla on uusi, tarkemmin määrittelemätön suhde. Ja se ihminen on kauhea.

Jälkikäteen ajatellen on ärsyttävän ilmeistä että sekaannuin siihen. Silti, vaikka alun perin pidin sitä niin ylimielisenä kyrpänä, etten ikikuuna päivänä alistuisi sellaiselle. 

Ja sitten sen kädet olikin mun kurkulla. Kerrostalon pihalla, kuka tahansa olisi voinut nähdä. Se vangitsi seinää vasten kun löi nyrkillä mahaan, repi mekosta napit ja sanoi minun rintoja utareiksi rääkätessään niitä. Ajattelin että en ehkä ikinä ole kuullut mitään yhtä vastenmielistä, ja siinäkös silti huohotin halusta heikkona.

Se mies on yhtä aikaa väkivaltanen hullu ja täydellinen herrasmies (eihän herrasmiehuus ei ole milloinkaan estänyt misogyynisiä väkivaltafantasioita). Vaikka se ottaa syliin, silittelee ja pussaa, se ei todellakaan ole mikään nallekarhu. Suurpeto kyllä. Kun mietin minkä lempinimen sille antaisin blogissani, vastaus oli kolmessa sekunnissa selvä. Se ei yksinkertaisesti voisi olla mikään muu kuin hirviö. 

Dominoivuutta ja sadistisuutta kuvattaessahan käytetään paljon petotematiikkaa. Ajatusta, että top-ihmisissä on alkukantainen, vaarallinen puoli, joka raapii sisältä ja välillä päästetään vapaaksi, vaikkakin rajatulla alueella. Se mielletään erillisenä, salattuna ja suitsittuna osana itseä, tiettynä täydenkuun taikana ja poikkeuksena normaaliin. Useimmissa tapauksissa se kuvaakin loistavasti sitä muutosta, mikä tavallisesti ihan säyseässä ihmisessä tapahtuu, kun halu hallita ja satuttaa herää horroksestaan. 

Hirviö ei ole sellainen. Sen peto ei koskaan peräänny ja käy lepäämään. Se on se peto, koko ajan. Silloinkin kun se ei näennäisesti tee mitään raakalaismaista, se on todellisuudessa valmis hyökkäämään heti kun hetki on otollinen. Ja se satuttaa minua julmemmin kuin on ikinä ennen satutettu. Ennen kaikkea paljon kovempaa, mutta myös aivan uudenlaisilla tavoilla, jotka on niin ilkeitä että on vaikea käsittää miten se pystyy sellaiseen. 

Viimeksi kun nähtiin, se käytti hiirenloukkuja minuun. Vittu hiirenloukkuja. Pilluun totta kai, mutta myös kieleen. Kieleen. Lämmitteli käskemällä työntämään kielen ulos ja teippaamalla syömäpuikot puristamaan sitä, niin että minulta valui kuola lammikoksi lattialle. Ja se katseli sitä tyytyväisesti istuen vastapäätä, niin kuin tilanne olisi ollut täysin kasuaali. Sille varmaan olikin. 

Sain levätä hetken kun hirviö otti puikot pois. Kieltä jomotti, sitä oli pakko venytellä samoin kuin jalkoja on liikuteltava ja ravisteltava kun on istunut huonossa asennossa. Sitten se otti toisen pöydällä vaanineista hiirenloukuista ja olin puoliksi paniikissa, puoliksi varma että se pilailee. Vetäydyin ja nauroin kun se vei sitä lähemmäs suutani, kuin se olisi ollut leikkiä jossa pikkupoika uhkailee tyttöä sammakolla tai hämähäkillä. Sillä oli hiirenloukku, jonka vilpittömästi pelkäsin katkaisevan kieleni, ja kun tajusin että se oli tosissaan, siirryin rukoilemaan että ihan oikeasti ei. Hirviö kuitenkin vakuutti ettei siinä kävisi kuinkaan, eikä se tietenkään aikonut antaa sen räpsähtää kiinni vaan asettaa huolellisesti paikalleen. Tuntui siinä vaiheessa helvetin laihalta lohdulta yhtä kaikki.

Mutta minä työnsin kieleni ulos, vastoin kaikkia vaistojani. Kun loukku likistyi paikalleen, kipu oli välittömästi niin kova että hätäännyin. Mutta juttu on niin, ettei minun hätäni häiritse hirviötä tippaakaan. Ei se kidutus kauaa kestänyt, mutta ihan riittävän pitkään silti. Pahinta oli loukun irrottaminen, pelkäsin että se menisi jotenkin pieleen. Mutta kuten hirviö oli luvannut, mitään pahaa ei tapahtunut. Sain pitää kieleni, ainakin tällä kertaa. 

Niin. Se hätä. CNC ei ole minulle mikään uusi juttu, mutta sen vieminen näin pitkälle on. Olen tottunut siihen, että se on tietynlaista tanssia rajojen yli ja takaisin. Sinnittelen oman aikani äärirajoilla, lopulta lyyhistyn ja tahdon jo lopettaa, koska tuntuu etten kestä. Mutta se joka minua satuttaa tietää että oikeasti kestän, ja antaa pudota ohuelta nuoraltani. Kuitenkin aina vain vähän matkaa ennen kuin koppaa kiinni. 

Hirviö puolestaan... siinä pisteessä se vasta toden teolla innostuu. Sen silmät laajenevat raivokkaasta riemusta, ja se näyttää oikeasti seinähullulta kun jatkaa lyömistä. Ei todellakaan ole kyse mistään hullunkiillosta silmissä, se ilmaus mitä haetaan on batshit crazy. Enkä minä enää nyyhkytä vaan hyperventiloin ja huutoitken, en pelkää vaan olen pakokauhun vallassa. Rukoilen primitiivisen vaiston varassa sitä nimeltä kuin yrittääkseni saada siitä jotain humaaniutta esiin, eikä se toimi. Jos yritän peittää itseäni käsilläni, se lyö käsiin. Ei anna milliäkään armoa, vaan sitä jatkuu tasan niin kauan kuin se haluaa. Koska en silloinkaan sano turvasanaa, vaikka meillä teoriassa sellainen on. En oikeastaan pidä sitä todellisena vaihtoehtona, se ei käy mielessäkään vaikka kuinka kärsin tavalla, joka ei ole enää hyvään aikaan ollut nautinnollista. 

Miksi? Siksi etten voi olla sen enempää turvassa kuin ollessani sellaisessa vaarassa. Ylipäätään alistumisessa mulle on keskeinen osa tyydytystä se, miten koen että minusta pidetään huolta. Eikö se nyt ole aika äärimmäistä huolenpitoa, että toinen on valmis ottamaan vastuun hyvinvoinnistani sellaisessa koettelemuksessa? Ettei mikään minussa hajoa henkisesti tai fyysisesti. Valmis ottamaan vastuun jopa hengestäni, jos tarpeeksi pitkälle mennään. 

En ihan hevillä unohda miten se hakkasi minut ensimmäisen kerran tosissaan. Olin jo entisistä lyönneistä violetti koko ylävartalostani ja reisistäni kun se vasta varsinaisesti aloitti esityksensä. Aiemmin olin nähnyt sen lelujen joukossa paksun, kovaa nahkaa olevan läpyskän, ja tuumannut mielessäni ykskantaan, että tuolla se ei minua muuten lyö. Loppuratkaisu ei yllätä ketään. 

Se hakkasi käsiä ja yläselkää voimiensa takaa. Kun yritin suojata niitä ja vetäytyä, se alkoi lyödä jalkoihin. Niinpä sitten vain käperryin sen syliin kuin turvaan, mytyksi jalkojen juureen niitä halaten, samaan aikaan kun se minun turvani jatkoi murjomistani täyttä häkää. Hirviö on kertonut sen olleen sille aivan erityinen hetki: miten hain turvaa ryömimällä kohti kättä joka minua löi. Jossain vaiheessa minun on täytynyt kuitenkin yrittää pakoon, koska muistan maanneeni selälläni ja katsoneeni sitä itkien lohduttomasti. En jaksanut enää tapella vastaan vaikka sattui niin käsittämättömän paljon, makasin siinä velttona ja katsoin ja itkin. Kun hirviö seisoi siinä yläpuolellani ja löi aina vain, puristin silmäni kiinni ja näin yhä sen siluetin kuin kirkkaaseen valoon katsoneena. Mutta se huone oli hämärä. 


Kun hirviö työntää kätensä minuun, se tekee asioita jotka tuntuvat aivan järjettömän hyvältä, saavat sätkimään sähköstä jota sen sormista virtaa. Ja sitten, seuraavassa hetkessä, se saattaa painaa kynnellään minun klitorista. Käsitättekö te ollenkaan miten paljon se sattuu? Tai kun nipistää ikuisia aikoja ihoa aivan siinä lähellä, antaa välillä hetken hengähtää kun sattuu vain paljon, ja sitten nipistää kovemmin ja repii, oikeasti repii pilluani, ja tuntuu että aivan pian lihasta irtoaa palanen. Silloin huudan, vollotan ja vingun, en saa suusta muuta kuin sata ei:tä, puristan sen rannetta, puristan silmiäni kiinni. Huudan niin lujaa, että niissä väleissä kun päähän pakenee edes joitain ajatuksia, pelkään poliisien tulevan hetkenä minä hyvänsä, koska jonkun naapureista on täytynyt jo soittaa apua. Välillä pelkään että puhkaisen hirviön tärykalvot kun huudan silloinkin kun painaudun sen olkaa vasten. Huudan sen suuhun, kun se painaa omansa sitä vasten ja ahmii minun tuskaani, parahduksia ja parkaisuja joita minusta pääsee.

Hirviö on turvallisesti mutta oikeasti vaarallinen. Pidän täysin mahdollisena, melkein jopa aika todennäköisenä että se jonkun kerran vielä murtaa minulta sormet tai kylkiluun, taikka aiheuttaa aivotärähdyksen, kun pyrin kaikin keinoin pakoon eikä se hellitä. Jotain vikaa mulla täytyy päässä olla, koska se ajatus tuottaa paitsi kiihottumista, myös suoranaista kaipausta sitä kohtaan. Kenties lievä Münchhausenin tapainen, olen pienestä pitäen rakastanut olla tavalla tai toisella niin kipeä että on pitänyt käydä lääkärissä. Asia palautui tietoisuuteen, kun keväällä sattui pieni tapaturma ja jouduin tikattavaksi. Toimenpiteen aikana paitsi kiihotuin, koin myös uskomatonta rauhaa ja tyynnytystä, ja muistelin sitä vielä kauan mielihyvää tulvillani. Sitä hetkeä kun minua parsittiin umpeen ja sain vain maata paikallani kun joku hoiti minua. Sitähän hirviökin tekee kun on ensin tehnyt minusta muusia, ottaa lähelle ja pitää huolta. Repii ja parsii.

Hirviö itse asiassa sai minut ensimmäisen kerran itkemään aivan muulla tavalla kuin satuttamalla, vaikka olikin siinä vaiheessa jo rääkännytkin. Makasin selälläni huohottaen ja se oli taas yläpuolellani sillä tavalla kuin olisi koko maailma ja minä jotain olemattoman pientä. Olin tainnut vedota siihen sanomalla etten enää kestä, koska se vastasi ettei minun tarvitsekaan kestää. Ja sitten se sanoi sen. Tänään sinun ei tarvitse pärjätä. Se oli neula johonkin valtavaan vesi-ilmapalloon minussa, elämän mittainen määrä asioita jotka alkoivat valua itkuna poskille. Pärjäämisen pakko kun on jotain mihin olen kasvanut, omaksunut suoranaisen maailmankuvan jossa elämä on pohjimmiltaan sitä että jotenkin pärjää, kaikista vastuksista huolimatta. 

- - - 

Yllä olevan tekstin luonnostelusta on jo pieni ajanlasku aikaa, ja asiat ovat muuttuneet monella tavalla. Ensinnäkin siten, että hirviö on poissa, konkreettisesti. Palaa joskus kevään ensimmäisenä päivänä niin kuin joku pahuksen kieroutunut Nuuskamuikkunen. 

Sitä ennen väkivalta sen kanssa ehti saada piirteitä joista osan osasin arvata, osaa todellakaan en. Useammin kuin kerran olen saanut miettiä luovia tapoja peitellä kasvoissani olevia mustelmia, ja toisena hetkenä taas kantaa niitä kuin mitäkin mitalia. Pestä meikit pois ennen kauppaan menoa kotikotona ja toivoa jonkun vanhan tutun tulevan vastaan. Että se näkisi, muttei tietenkään kehtaisi sanoa mitään. 

Sen turvasanankin minä sanoin. Sinä iltana kipu oli yksinkertaisesti vain liikaa, ja se repi taas minun rinnoista ja vatsasta kimpaleita, tai siltä se ainakin tuntui. Katse hirviön silmissä silloin tulee olemaan elämäni kiihottavimpia muistoja. Miten se hetkeksi pysähtyi, käsivarsi kaulaani painaen. Ei mistään käskystä saati huolesta tilanteen suhteen vaikka sen tarkistikin, vaan pohjattoman mielissään. Aivan kuin leijona, jonka nenän eteen joku onneton hiirenpoikanen jostain heinikosta olisi pelmahtanut kuin tarjottimelle. En muista nyökänneeni, mutta niin kuulemma tein. Se ei ollut lupa jatkaa - se oli vain ja ainoastaan minä hyväksymässä sen tosiasian jonka hirviön silmistä näin. Että se aikoisi siitä eteenpäin jatkaa ilman minun lupaani. 

Ja niin se myös teki. Jatkoi lihani repimistä. Heitteli minua hiuksista vetäen pitkin huoneistoa, ei siis tukistamalla ohjannut vaan todella hiuksista veti ja paiskoi. Potki kun makasin lattialla ja itkin. 

Aiemmin minua olisi varmaankin hävettänyt kirjoittaa tästä. Onhan se nyt aivan pervoilun peruspilareita, että turvasanaa on kunnioitettava, kaiken on loputtava sen siliän tien kun se sanotaan. Että joka ei näin toimi, ei mikään kinky olekaan, vaan väkivaltarikollinen. En ole sitä mieltä että hirviö on, siitä huolimatta että siinä otuksessa on paljonkin sellaista, mikä ei varmasti monenkaan mielestä kestäisi päivänvaloa. Miten se fantasioi minun huoraavan joillekin tissibaarissa kuolaaville äijille, niin että saisi herkutella häpeällä jota tunnen. Tai hirttävänsä minut tajuttomaksi, ja naivansa pari astetta jo kylmennyttä kehoani. Enkä tiedä miten päin olisin, koska sen tapa himoita niitä asioita pelottaa minua. Silti monet niistä ovat tismalleen samoja fantasioita kuin minullakin on ollut, osa taas sellaisia jotka ovat alkaneet kiihottaa hirviön myötä.

Ja minä todellakin tiedän miten tämä teksti tulkitaan. Että olen rakastunut ja menettänyt arvostelukykyni, ja nyt minua hyväksikäytetään oikein olan takaa. Tai että olen menettänyt järkeni ja ajautunut toimintaan, joka mitä suurimmassa määrin on uhka itselleni, mennyt yksinkertaisesti liian pitkälle. Ja tiiättäkö, minua naurattaa aivan poskettomasti. Ei, en missään tapauksessa kehota ketään ottamaan tästä hommasta mallia, mutta voin vakuuttaa että tämä on mitä konsensuaalisinta kinkyilyä, joka on viime kuukausina tehnyt elämästäni huomattavasti mielekkäämmän tuntuista kuin pitkään aikaan. Tuonut ennen kaikkea valoa ja lämpöä. 

Minä todella halusin että se lopettaa kun sanoin sen turvasanan. Halusin että me lopetamme. En enää oman kokemukseni mukaan olisi kestänyt enempää, ja olin tullut siihen pisteeseen etten halunnut olla kestämättäkään, vaan minulle riitti. Kyse on vain siitä, ettei hirviölle vielä riittänyt. Aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin tällaisissa rajallatanssimisissa, se teki tilannearvion että todellisuudessa kestäisin, vaikka olinkin eri mieltä. (Itse asiassa, en tiedä onko olemassakaan sellaista hetkellistä kipua jota ihminen ei kestäisi. Mitä se edes käytännössä tarkoittaa ettei kestä?) Jos sillä olisi ollut syytä uskoa että minulla oikeasti on joku hätänä, joku paikka pahasti rikki tai traumaperäinen paniikkikohtaus tms., tilanne olisi tietysti ollut toinen. 

Mulle ei jäänyt pätkääkään turvaton olo. Ei pienintäkään epäilystä antaa sen satuttaa uudestaan, ainuttakaan syytä arvioida uudelleen luottamustani siihen. 

Koska minä todella luotan siihen ihmiseen. Kunnioitan ja arvostan poikkeuksellisella tavalla. Se on varsinainen skenesaurus ja tehnyt valtavasti töitä jokaisen meidän kinkyn oikeuksien eteen. Olisi aivan järkeenkäypiä syitä glorifioida sitä, mutta siitä ei ole kyse, vaikka pidänkin hirviötä eräänlaisena vapaustaistelijana. Kyse on paljon hiljaisemmasta, syvemmästä arvossa pitämisestä, ei todellakaan mistään kirkuvasta fanityttöilystä. 

Hyvin epätavanomainen tilanne tämä meidän suhteemme joka tapauksessa on. En yksinkertaisesti tiedä mitä tunnen, ja se jos jokin on minulle kummallinen tilanne, koska tavallisesti mun tunteet on suuria ja selkeitä kuin Hollywood Hills.

Tiedän sen, että olen hirviöön valtavan kiintynyt, ja minun rintaa puristi kun se lähti. Puristi tänään, kun muistelin kaikkia hetkiä, ja tiesin ettei niitä tule pitkään aikaan - tai ehkä koskaan jos jokin liian iso asia ehtii muuttua. Yhtä aikaa sattuu, hymyilyttää ja itkettää, kun näen jossain silmieni takana miten se liikkuu, millaiseksi tila muuttuu kun se on läsnä, ja miten se kaikki vaihtelee syistä joita ehdin alkaa oppia tuntemaan. Tiedän, miten polttavasti punastuin kun äiti kujeillen kertoi kuulleensa siskolta, että minulla on joku uus kaveri. Ja miten yhtäkkiä halusin kertoa kaiken siitä millainen mies hirviössä on sisällä, mitä se tekee työkseen ja mistä se on kotoisin. Miten sillä on kauneimmat hiukset jotka olen koskaan nähnyt. Enkä silti sanoisi olevani rakastunut siihen. Jos olenkin, rakastuminen on ennen tuntunut ihan eriltä. Mulla ei myöskään ole minkäänlaisia odotuksia sen suhteen. 

Ei mitään muuta kuin se, etten tahdo menettää sitä.


// edit.

Ajattelin tekstin kirvoittavan pikemminkin paheksuntaa ja paremmintietämistä kuin pahaa oloa ja huolta. Se ei ollut tarkoitus, enkä minä sille todellakaan hekottele jos niin on käynyt.

Kirjoituksessa korostan hirviön julmuutta ja sen vääjäämättömyyttä, sitä etten pääse sitä pakoon tässä ääriesimerkissä edes turvasanalla. Näin siksi, että se todella on keskeinen osa sitä, miksi suhde hirviöön on mulle erityislaatuinen.

Hirviössä ja meidän suhteessa on kuitenkin myös toinen puoli joka ei tässä niin noussut esiin. Hirviö on älykäs, täyspäinen ja huomaavainen. Se on huolehtinut että mulla on töissä mukana kunnolliset eväät, ja on aina valmiina tukemaan kun mulla on hankala paikka. Välillä me vietetään tuntikaupalla katsoen telkkaria minun hieroessa ja silitellessä sitä. 

Ihan normaali, kahden ihmisen yhteisymmärrykseen perustuva suhde siis, vaikka melkoista väkivaltaseksiä sisältääkin 🙂

tiistai 3. elokuuta 2021

Pikkusisko ja sen veli

Sisältövaroitus: tässä merkinnässä kerrotaan insestisistä fantasioista ja ikäleikeistä. Pakolliset disclaimerit voit lukea laajemmin täältä, mutta lyhkäisyydessään, todellisen hyväksikäytön kanssa millään tällä ei ole yhtään mitään tekemistä. 

Minun nimimerkkini ei liity insesti-fantasioihin. Liittyy Billy Idoliin ja identiteettiini kuopuksena, sekä pikkuisuuteeni, vaikka en vielä nikkiä valitessani varsinaisesti ollutkaan siitä tietoinen. Yhtä kaikki, ei minulla missään tapauksessa ole mitään sisarusfantasioita vastaan. 

Näin jättiä viime viikolla. En ollut edes tajunnut miten kova ikävä minun sitä oli. Totta puhuakseni, en ollut tainnut tajuta miten kova ikävä mulla oli ylipäätään. Kuten jätille nauroinkin, mä en käsitä mihin multa kaikki ihmiset meni. Ihan vasta niitä oli vaikka kuin paljon, ja yhtäkkiä ei ole käytännössä ketään. Periaatteessa on, muttei periaatteet silitä sua (eikä pure). Tyypillisesti se ei haittaa minua, enkä tunnista itsessäni ihon ikävää. Sen perusteella miten hyvin resepti tepsi, olisin silti valmis antamaan diagnoosin että läheisyydenkaipuupa hyvinkin. 

Tyypillisesti olen myöskin enempi sitä sorttia että pannaan ensin ja rupatellaan sitten. Vaikken enää olekaan sellainen sosiopatti kuin ennen, en edelleenkään ole sangen sulava kuulumistenvaihtaja. Seksuaalinen kontakti on mulle paljon luontevampaa ottaa, eikä sen jälkeen tunnukaan luonnottomalta jutella niitä näitä. Tällä kertaa sekin meni erillain. Ujostutti, mutta tosissani tarvitsin sitä että silti jonkin aikaa vain puhuttiin ja oltiin, ennen kuin mitkään seksuaalis-spatiaaliset partikkelit päästettiin pörräämään. 

Eikä minun tarvinnut pyytää. Se oli sula itsestäänselvyys, vaikkei se tarkemmin ottaen ollenkaan ole. Ei vaikka olin viestitellessä tehnyt selväksi, miten uupuneessa ja turhautuneessa mielentilassa satuin olemaan. Joku toinen olisi tuumannut, että tukistetaanpa tuo tuittuilu pois heti alkuunsa. Joku toinen kerta se olisi toiminutkin. Mutta jätti ymmärsi ettei nyt, ja ihan yhtä lailla se näki kun taas oli nyt. Kun päivitys oli latautunut ja olin uudelleenkäynnistämistä vailla valmis. Se istui sängyn laidalla ja otti minut halaukseen, polvilleni jalkojensa väliin, ja sitten alkoi sinkoilla. 

Jätistä pääsi matalaa murinaa, minusta pieniä ynähdyksiä. Olin jo siinä kiinni, mutta painauduin vielä lähemmäs. Se ei satuttanut vaan piteli yhä pehmeästi, kuitenkin paljon lujemmin. Minä kutistuin pisaroiksi ja jätti kasvoi valtamereksi. 

Se kertoi ajatelleensa, että voitaisiin leikkiä pientä roolileikkiä. Jotain insestistä. Sitten jätti kysyi, kuka niitä pahoja asioita tekisi. Automaattinen vastaus oli isi, mutta se tuntui heti väärältä. Painoin kasvoni jätin vatsaa vasten ja tunnustelin millainen se mulle on, millaista yhteenkuuluvuutta siihen koen, ja se sana oli siinä heti. Mutta en minä kehdannut sitä sanoa. Mikä onni että jätin ensimmäinen arvaus osui oikeaan.

"Olisko se isoveli?"

Jätti teki aika arvostettavan peliliikkeen ja varmisti, ettei mulle oikeasti ole tapahtunut sellaisia asioita, koska se nyt olisi edellyttänyt aika paljon enemmän esipesua. Sen jälkeen pohjustus olikin helppo ja lyhyt. Pikkusisko olisi menossa nukkumaan kun vanhemmat ovat poissa, ja isoveli tulisi tekemään mitä on halunnut tehdä. Se tietäisi, että siskolla on tänään alkaneet ensimmäiset kuukautiset ja se olisi iso tyttö nyt. 

Koko tämä "kokeiltaisko roolileikkiä ja miten se tehdään" -keskustelu käytiin parissa minuutissa. Se ei tuntunut hetkeäkään miltään irralliselta kartanpiirtämiseltä, vaan se oli ikään kuin jo sisällä siinä mitä meillä ennestään on ollut, uusi tulokulma vain. Siksi se ei tuntunut pätkääkään päälleliimatulta eikä näyttelemiseltä. Se oli leikkiä.  Eikä itse asiassa ole olemassakaan mitään niin totta kuin leikki on, koska se tekee todellisuutta mistä ikinä hyvänsä. 

Käperryin peiton alle kuin nukkuisin. Kuulin jätin tulevan huoneeseen, ja se asettui makuulle taakseni ihan lähelle. Kosketti takapuoltani, painoi suunsa korvaani vasten ja alkoi tiputella sinne rumia sanoja. Havahduin mutten täysin herännyt, yritin vetäytyä kauemmas. Rooli oli äärimmäisen luonteva ja helppo, melkein kuin minä muutenkin, mutta se antoi silti erilaista liikkumavaraa. Oli järjettömän kiihottavaa ja vapauttavaa saada tapella vastaan. Pehmeästi, ei mitään primal playta, mutta kuitenkin pyristellä pois, yrittää estää toista koskemasta, kieltää... ja lopulta luovuttaa. 


Aika hauskaa miten erillä tavalla kiihottavaa pienistäkin asioista tuli. Niin kuin suuteleminen. Jätti kiristi pyytämään että se suutelisi minua, ja sai jestas sentään pussaamisen tuntumaan aivan sikamaisen perverssiltä ajatukselta. Niin hurjalta, että "vai otatko ennemmin isoveljen kyrvän perseeseen" oli oikeasti aika brainer. Samalla tavalla se painosti ottamaan sen suuhunsa... ja raiskasi minun perseen lopulta silti ("mutta sä lupasit...!" ei auttanu yhtään). Vaikka olin arka ja aika peloissani, se työnsi vielä sen jälkeen peppuni täyteen valtavia jätinsormiaan. Neljä, miten se voi saada sinne neljä, uhkasi jonain päivänä laittavansa koko nyrkin. Komensi laukeamaan. Orgasmi tuli pitkän tauon jälkeen yllättävän nopeasti, varsinkin kun makasin selälläni kasvot jättiin päin enkä päässyt piiloon. 

Heti kun olin lauennut mielestäni kerralla tyhjiin, jätti käski tulla uudestaan. Ensireaktioni oli, että sen on täytynyt tulla hulluksi, en missään tapauksessa pystyisi enkä kestäisi. Mutta se ei jättänyt hirveästi vaihtoehtoja vaan oli täysin varma asiastaan, että juttu oli yksinkertaisesti sillä tavalla että tulisin koska se sanoo niin. Ja sillä tavalla se oli, eikä se loppujen lopuksi ollut edes hankalaa. Tulinkin sitten sillä mielin, että lähti toisesta korvasta hetkeksi kuulo. 

Oli ihan sairaan kivaa! Mennään heti uudestaan -tavalla kivaa. Ja tosi erilaista, käytiin kokonaan uusissa pimeyksissä. Otettiin leikkiimme eri ei kun ennen, ja siinä samalla uusi tunne: inho. Tietysti isoveljen nussimaksi tuleminen on sairasta ja väärin, mikä sinänsä ei ole mitään uutta meille. Mutta se on myös ja ensisijaisesti ällöä. Pikkusisko ei halua että isoveli koskee siihen, koska se on inhottavaa

Luulen, että siksi molemmille tuli myös tarve selkeästi sulkea asia jo leikin sisällä, mitä ei ennen ole tapahtunut. On riittänyt että kumpikin tietää, ettei mikään niistä kauheuksista päde session ulkopuolella. Nyt mulle itsellenikin tuli olo, että jos tämä menee yhtään pitemmälle, se ei ole enää hauskaa. Tismalleen samaan aikaan jätti alkoi ohjata tilannetta siihen suuntaan, että pikkusiskokin alkaisi kuitenkin haluta ja nauttia, vaikka se kauhistuttaisi ja hävettäisi sitä. Ja tadaa, kun isoveli vei minulta neitsyyden pillustakin, tuntui ennennäkemättömän hyvältä vain tuntea sen kyrpä sisälläni. Toki siinä suunnanvaihdoksessa olikin oma aspektinsa myös turmeltumisella: onhan se vain aivan superkiihottavaa että isoveli saa pienen siskonsa haluamaan sitä. 

Huomaa että leikki meni mieleen melkoisella voimalla, koska näin todella intensiivisiä unia. Ensin uneksin jätin kosketuksesta ja havahduin orgasmiin, sitten näin painajaista jossa pahoitin sen mielen ja heräsin kyynelissä. 


Aamulla jätti vielä pieksi minut. Oli ihan kamalaa, sattu tosi paljon. Rakastan sitä kun se ei lopeta vaikka haluan ja rukoilen. Käskee vain hengittää ja jatkaa, koska tietää että kestän vielä. Ja minä kestän, koska luotan siihen että se tietää. 

En varmaan ikinä lakkaa ällistelemästä miten on edes mahdollista löytää joku, jonka kanssa jakaa ja toteuttaa näin kieroutuneita fantasioita. Ja että se tuntuu vieläpä maailman helpoimmalta asialta. Jätti osaa lukea minua täydellisesti, erottaa vikinät ja ynähtelyt toisistaan, eikä mun puolestani tarvi ikinä ihmetellä mitä se multa haluaa. Me yksinkertaisesti tajutaan toisiamme. Tällasenki leikin vois toteuttaa hirmu monella eri tavalla, mutta me oltiin heti samalla sivulla. Kun jätti puhui kauheitaan, se sanoi prikulleen niitä asioita jotka kiihottivat minuakin eniten koko skenaariossa. Hirvittäviä juttuja, sitä kaveria ei kuulkaa paljon ujostuta. 

Olen käsittämättömän onnellinen, että ollaan tällasia paatuneita pervoja molemmat. Jätin kanssa voi oikeasti tapahtua mitä tahansa, ja olen silti turvassa aina. 

Isoveli pitää susta huolta. 

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Tuntematon maa: näkökulmia kinkyyteen

Tättärää! Täältä tulee jotain, mistä olen lapsellisen innoissani: uudistunut Tuntematon maa, verkkolehti kinkystä elämäntavasta. 


Tätähän on puuhasteltu jo viime vuoden lopulta, mutta erinäisistä, enimmäkseen saamattomuuteen liittyvistä syistä aikaansaannos näkee päivänvalon vasta nyt. Älkäämme surko sitä, keskittykäämme siihen miten mahtihomma tästä vielä voikaan lähteä lentoon!

Mutta se ei onnistu ilman teitä muita. Jotta lehdestä tulisi juuri niin upea ja tärkeä kuin potentiaalia on, sen sisällön on rakennuttava yhteisöllisesti. Siispä jos Sinulla on minkäänlaista kiinnostusta tehdä tekstejä tai julkaista kuvia sivustolla, ota ihmeessä yhteyttä 💜 (toimitus@tuntematonmaa.net)

Näen Tuntemattoman maan paitsi mahdollisuutena taltioida kinkykulttuuria ja herättää keskustelua, myös tilaisuutena tehdä kinkyyttä näkyväksi osana ihan tavallisten ihmisten elämää ja identiteettiä. Ei minään mitä pitäisi peitellä tai hävetä, ei minään mikä oikeuttaisi syrjintää millään elämän osa-alueella. 

Kyllä vain, ikuisena idealistina uskon että tällä on oikeasti merkitystä. Eikä yksikään hapannaama mahda sille mitään!

Ikuinen idealisti. Te ette edes tiedä millainen merkitys sillä on mulle, että olen löytänyt sen kaverin kätköistäni taas. Olo on vähintään yhtä inkarnoitunut kuin Tuntemattomalla maalla itsessään. Viimeiset pari viikkoa olen takonut tekstiä kutakuinkin joka hetki kun olen kerennyt istumaan alas, sitä vain tulee ja tulee jostain.

Kaikki muukin minun elämässä tuntuu nytkähtäneen eteenpäin, pois roudasta ja ruosteesta. Jos joku kysyisi, vastaisin rehellisesti että se on totta. Minä olen onnellinen. 

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

"Voitasko nähä?"

Tästä blogista uhkaa tulla varsinainen Tinder-päiväkirja Enkä edes käytä sitä mitenkään aktiivisesti! (Sanovat kaikki.)

Otanta on joka tapauksessa riittävän laaja että olen ennättänyt närkästymään usein toistuvasta match-käyttäytymisestä. Muahan ei haittaa yhtään, jos keskustelua ei aloitetakaan, tai se hyvin nopeasti hiipuu: so be it. Mutta voi luoja miten riipivää on, jos jo kättelyssä vastapuoli tahtoo tavata. Hullujako ne on!

Mulle on täysin käsittämätön konsepti, että ne (vitun iänikuset) kemiat suvaitsisivat ilmaantua vasta tavattaessa, eikä toisesta voisi muodostaa kunnollista käsitystä pelkän kirjoittelun perusteella. Pelkän ja kirjoittelun...! Millaista rienausta kirjallista itseilmaisua kohtaan. Itsehän uskon vakaasti, ettei toisen sieluun millään muulla tavalla käsiksi pääsekään. Puhua voi mitä tahansa, mutta kirjoittaapa ei pystykään, paljastamatta itsestään jotain mitä ei kahvikupin äärellä näe. 

Tyypillisesti ihastunkin viestien perusteella jo ennen ensimmäistä tapaamista, jota ei itse asiassa todennäköisesti tule jollen ole jo päätä pahkaa pihkassa. Mitä järkeä siinä olisi, jos toinen ei tekstitse saa sulatettua sen verran itsestään että pitäisin sitä kiehtovana. Eikä kirjoittamisen merkitys minulla hiivu mihinkään edettäessä tutustumisvaiheesta suhteeseen. Mulle se on aivan elimellisen tärkeää, jotta suhteessa säilyisi niin turvallisuuden tunne kuin se (vitun iänikunen) kipinä ja seksuaalinen halukin. Jos sähköistä vuorovaikutusta ei tapahdu muuten kuin naamat tai genitaalit vastakkain, se ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi. 

Tavallisesti en tähän ristiriitaan vastakkaista näkymystä edustavien ihmisten kanssa törmää, koska olen jo kauan kuokkinut kiinnostavat tyypit esiin keskustelufoorumilta. Tinder ei todellakaan ole keskustelufoorumi. 

Vähän aikaa sitten tein jotain mitä en yleensä ikinä tee: tykkäsin tyypistä jonka esittelyteksissä ei ollut sanaakaan. Se oli virhe, tietenkin, mutta puolustuksekseni lumouduin kaverin poikkeuksellisen näyttävästä viikinkiparrasta. Viesti vastineeksi pomppasi näytölle välittömästi, ja keskustelun kulku oli kutakuinkin seuraava:

- Moi mis asut? Ajelen täs, nähtäiskö

- No tuota minä tykkään kyllä vähän tutustua ennenko lähen vieraan ihmisen kans mihinkään.

- Ite en tykkää lätistä tääl. 

Ja matchini katosi kuin emätinpuikko toosaan. 

Toinen tapaus alkoi lupaavammin, mielenkiintoisella profiilitekstillä ja kunnioittavalla lähestymisellä. Mahdollinen tapaaminen vilahti varhaisissa puheissa, mutta ymmärrystä riitti kun tapani mukaan ilmoitin, ettei sen aika ole ennenkuin olen sulkenut pois murhatuksi tulemisen todennäköisyyden. Keskustelu jäi kuitenkin hyvin pinnalliseksi, enkä saanut tyypistä oikein minkäänlaista otetta. Niin ikään en saanut mahdollisuutta esitellä omia hurmaavia puoliani, mikä nyt on silkkaa haaskausta. Tästä huolimatta palattiin toivottavasti jo ajankohtaiseen ensitapaamiseen, jolloinka sanoin suoraan ettei tästä vieläkään ole saanut siihen pohjaa. 

Ja sieltä se taas tuli. Hän ei yleensä juurikaan viestittele, koska kasvotusten kaikki on "niin paljon mielenkiintoisempaa". No kuule jospa koittasit kirjoittaa pikkusen tenhoavammin niin ehkä se tuntuski mielekkäämmältä saatana. 

Ennen olin sikäli taukki, että pidin suorastaan tyhminä ihmisiä joiden kirjallinen itseilmaisu on onnetonta. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että ihmiset ovat tässäkin erilaisia, ja paskastikaan kirjoittavan  älynlahjoissa ei välttämättä ole minkään maailman puutteita. Mutta minun ymmärrys loppuu siihen, jos selvästi osaa kirjoittaa täysin sujuvasti, eikä siltikään siihen suostu, jollei aivan pakko panemisen pitimiksi ole. Asiat ovat näet sillä tavalla, etten minä koe sen enempää seksuaalista kuin romanttistakaan mielenkiintoa ihmisiin, joiden kanssa ei kommunikointi kirjoittamalla käytä. 

Myöskin olen lopen kyllästynyt siihen, että normaali toisiaan kunnioittavan ihmisen välinen seksi sanaillaan joksikin helevetin henkimaailman kohtaamiseksi. Hyvä kun ei kristallilapset pyöri piiriä ympärillä heinäpeltokuvioita polkien samalla kun naida läpsäytellään.  

Note to self: ei enää tyyppejä jotka voitaskonähättelee jo ensimmäisissä viesteissä, eikä missään tapauksessa ihmisiä, jotka viittaavat sanallakaan "henkiseen kohtaamiseen".

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Villi viikko (satoi kasvoille kyyneleitä)

Minulla oli hiljattain viikko, josta sain hyvin kiellettyä mielihyvää. 

Harrastin seksiä neljän eri miehen kanssa. Se on vaikea sanoa niin ettei se kuulosta väärältä, ei minua miellytä kehuskella sillä montako pää(tai esi)nahkaa yhden viikon aikana sain. Minua kiihottaa ajatus, että olin sellainen lutka. Tuskin olisin viitsinyt toteuttaa niistä tapaamista kahta enempää jollei se olisi ajanut minua. Ei sillä etten olisi kiinnostunut kaikista heistä, olen vain hirveän huono haalautumaan yhtään mihinkään tapaamisiin. Kaikki nämä kaverit olivat siis sellaisia joita muutoinkin olen nähnyt, karhu, tindermies, ja kaksi joita en ole vielä nimennyt. 

Toinen näistä kahdesta on Tinderistä hänkin, ihka ensimmäinen matchini, jonka kanssa tavattiin vuosi sitten muttei ole tullut nähtyä uudestaan, vaikka kivaa olikin. Jälleen asioita joita punastuttaa sanoa, mutta imartelee tolkuttomasti, millainen rooli minulla hänen seksuaalisessa heräämisessään kuulostaa olevan. Hän on kertonut pohtineensa olevansa jopa jollain tasolla aseksuaalinen, mutta meidän tapaamisemme jälkeen oivaltaneen, että paikka josta hän halunsa löytää on vain tosi rajallinen. How about that, tyttö joka käännyttää aseksuaalin 😄 (joo joo, tiedän ettei se mene niin, mutta onhan se balsamia itsetunnolle vähän leikitellä ajatuksella). 

Nyt tarjosin hänelle todella mahdollisuuden päästää koiransa irti, ja vastavuoroisesti sain antautua alistumiseeni. Kun se kiinnitti käteni taakse ja nai kurkkuani. Kahlitsi x-asentoon sänkyynsä ja nyhti minusta nautintonsa, löi, sylki ja sitoi silmäni näkemästä. Laukesi kasvoilleni ja hiestä kaulalle liimautuneille hiuksilleni, sanoi ettei ole koskaan ennen tullut kenenkään muun kuin vaimonsa kanssa, vaikken sitä uskoisikaan. Ja minä uskoin, tietenkin, koska tuntuu hyvältä uskoa sellaisia sanoja.

Win-win.

Sitten oli se-mies. Se mies, jonka kanssa jaoin kaikki mahdolliset neitsyyteni, taivas varjelkoon kohta kaksikymmentä vuotta sitten. Se mies, joka laittaa viestejä joissa haluaa vain minua, joissa ääneni saa sen hulluksi halusta, joissa se ajattelee minua kun panee muita. Uskon, koska ei ole mitään merkitystä onko se totta vai satua joka sana. 

Se pyysi minut yöksi, ja vähän yllätyin moisesta... ystävällisyydestä kai se sana on, kuin ystävä. Laittoi minulle aamupalaakin. Keskusteli kanssani pitkälle yöhön, kirjoista ja musiikista ja siitä miten irrallaan sitä tuntee olevansa. Kuunneltiin Pariisin Kevättä ja minusta pulppusi suunnilleen kaikki sanat mitä minussa on, ja se näytti omansa. Alettiin panemaan jo ennen kuin ulko-ovi oli kokonaan kiinni, lopetettiin ja alettiin uudestaan. Se puri hampaansa rintoihini ja sanoi pikkuhuoraksi, ja minä pyysin näyttämään mitä sellaisille tehdään. Oli aivan fantastinen yö, vaikka tukikättäni särki kaikesta suihinottamisesta. Täytyy tosiaan alkaa tanssia enemmän jotta vähän vahvistuisi. 

Aamulla kävelin kotiin ja itkin. Kiersin sen saaren jonka tunnen niin hyvin, jossa olin joitain vuosia sitten valtavan onnellinen vaikken tajunnut sitä silloin. Soitin Pariisin Kevättä aina vain ja todella kuuntelin. Käännät jokaisen kortin / patoja patoja. Minua on aina vaivannut miksi ne kortit ovat juuri patoja, mikä symboliikka niissä on. Sitten, yhtäkkiä päivänselvänä. Ne on patoja. Pato...ja. 

Minun patoni eivät vielä murtuneet, mutta niistä tihkuu läpi. Eikä minua pelota, odotan sitä. Taon nyrkeilläni vaikkei voimastani mikään vapaudu. Ne railot tulevat siitä, kun uskallan hetkittäin olla niin helvetin hauras. On ollut aikoja jolloin uskalsin koko ajan, eikä mikään silloin pidätellyt minua virtaamasta.

Sillä tavalla tahdon elää, en kivien takana. 

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Säkenöivää seksiä, nukkuvaa elämää

Tässä minä taas istun silmät seljällään ja ihmettelen, miten paljon aikoja voi kulua ilman että oikein huomaakaan. 

Luulin, että olisin jo selättänyt kolmenkympin kriisini, mutta voi veljet NYT se vasta todella on talossa, jättimäisine kultakelloineen ja persvako puoliksi paistaen. Ihan tällain neutraalina kannanottona vailla ranneveriä ja itsesääliä, olen elämääni lopen kyllästynyt. Siinä ei ole montaakaan elementtiä, josta varsinaisesti pitäisin sillä tolalla kuin se on, huolimatta siitä miten kovasti yritän pyristellä.

Onneksi seksuaalielämässä on ollut monia valopilkkuja. Silti, vaikka viime yön unettomuuttani pelasin Tinderin oikeasti läpi, ilman voittoja. Se kieltämättä kirvoittaa jo pientä itsesääliä pintaan. 

Jokin aika sitten kävin pitkästä aikaa jätin luona. Seksi oli ihan yhtä häiriintynyttä kuin aina ennenkin. Jätti pakotti minut katsomaan kasvojaan peilin kautta, samalla kun rääkkäsi minua ja persettäni, ja se näky tatuoitui verkkokalvoilleni. Entäpä tämä sitten, kuunnelkaapa: Se laittoi minut pitämään leukani alla teepannua, samalla kun kusi suuhuni. Näin ollen kaiken mitä en saanut niellyksi, mikä oli oikeastaan kaikki ylipäätään koska pitkän ajan jälkeen minua todella inhotti, se kaatoi sisälleni anaalilevittimen avulla. Sitten jätti ojensi wandini ja runkkasin itselleni orgasmin sen katsellessa, ääriäni myöten täynnä sen virtsaa. 

Teki aivan valtavan hyvää olla taas piestävänä ja käytettynä. Alkaen siitä kun astuin ovesta ja jätti painoi minut käsi kurkullani sitä vasten, muristen mitä kaikkea kauheaa aikoi minulle tehdä. Päättyen niihin kauhun hetkiin kun olin jo niin arka, että tosissani rukoilin ettei se enää koska en kestäisi, ja silti se työntyi sisälleni. Tivasi, missä jätin kyrpä on, ja kun en olisi saanut sanotuksi, survaisi itsensä syvemmälle. Sinne, tytön pyllyyn, kuten oli parkaistava ettei se satuttaisi minua. Sitten se teki meille järkyttävän hyvää ruokaa ja katsottiin lähekkäin Netflixiä. Ihanaa. 


Oli myös kohtaaminen varsinaisen keijukaisen kanssa. En ole ikinä nauranut yhtä paljon ja kovaa session aikana, eikä ole aikoihin myöskään sattunut sillä tavalla, herranjumala miten kipeää oikeasti teki. Sen kynnet oli veitsenterävät ja se löi paljain käsinkin naurettavan kovaa, puri kymmeniä kymmeniä kertoja ja laski ne, mikä sai sen tuntumaan kaksin verroin kamalalta pelätessä, kun tiesi miten kauan se vielä jatkuisi. Kova kipu ja toisaalta meidän mahdottoman luonteva tapamme ylipäätään olla yhdessä, kuin olisimme tunteneet jo kauan, teki tepposensa aivokemiassani ja purkautui hysteerisenä räkänauruna samaan aikaan kun kärsin ja kärvistelin. 

Karhun kanssa tapaillaan edelleen, vaikka yhteydenpito on huomattavasti harvempaa. Seksi sen kanssa on seinähullua. Tarkoitan, ettei siinä ole tolkun häivää, miten hyvältä tuntuu vain koskea toista. Hurjaa haluta jotakuta sillä tavalla kuin haluan sitä, ilman mitään kivun tai hallinnan elementtejä. Puhtaasti nautintoon keskittyminen on myös avannut aivan uusia ovia. En olisi esimerkiksi uskonut, että tissiorgasmit olisivat minulle mahdollisia, mutta näemmä olin raskaasti väärässä. 

Se vika karhussa on, että se on yksinkertaisesti täydellinen mies. Eikä tämä ole tunneperusteinen lausunto, en ole siihen rakastunut, se vain on  kylmä fakta. Sinä päivänä kun karhu on luotu, on viehättävien ominaisuuksien karkkikaupasta lapettu joka ainoasta laarista kelpo kauhallinen. Mikä parasta, se ei itse tajua sitä ollenkaan, vaan on kaiken hyvän päälle vielä vaatimatonkin, ilman että sen itsevarmuus kuitenkaan järkkyy. Muutenkin sen maanläheisyys on seksuaalisesti uskomattoman vapauttavaa. Sen kanssa voi huoletta naida kuukautisten red room -vaiheessa, eikä tunnu pätkääkään nololta jos anaaliseksi menee sotkuiseksi. Se ei vain piittaa sellaisista asioista. Hauskaa on sekin, ettei karhu pidä meikistä, siis ollenkaan. On aika ihana tunne tietää, että se tykkää minun kasvoistani eniten, kun en ole tehnyt niille yhtään mitään ollakseni kauniimpi. 

Huomaankin alkaneeni verrata kaikkia kandidaatteja karhuun, ja ikävä kyllä se vaikuttaisi olevan voittamaton kaikilla osa-alueilla. Kuka tahansa uusi kaveri on siihen verrattuna täysi meh, eikä minun kiinnostukseni kylkeään viitsi kääntää saati herätä. Yhden Tinder-miehen joka tapauksessa tapasin viime viikonloppuna. Se oli kivaa, seksi ja läheisyys ihanaa. Muttei se vaan... Ei se vaan. 

Kaikesta hyvästä seksistä huolimatta olen ensimmäistä kertaa elämässäni turhautunut seuranhakuun, jos tätä minun hommaani sellaiseksi voi suhteellisessa passiivisuudessaan sanoa. Joku sanoisi, että kenties siitä se kenkä puristaakin, mutta en oikein tiedä. Vaikuttaa vain siltä, että kaikilla kiehtovilla ihmisillä on täysin toisenlaiset odotukset suhteelta kuin minulla. Polyhenkisillä on jo primäärinsä, monoilla joko liian painavat toiveet perheestä ja loppuelämästä tai sitten pelkkä kädenlämpöinen kevyt tapailu mielessä, vaikkei silkka seksi olisikaan. 

Kuinka vaikeaa voi olla löytää joku jonka kanssa rakastaa kuin hullupäiset, ilman että tarvitsee koko elämäänsä ripustaa toisen varaan?