Sivut

sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Kiiltokuvia (muistoja Painal Spa:sta)

Sisältövaroitus: jälleen kerran väkivaltaista ageplaytä ja insestifantasiaa.

Torstai 20.10.

Kirjoittaminen on nykyään käsittämättömän kankeaa. Kuin olisin ollut onnettomuudessa ja koittaisin opetella kävelemään uudestaan. Elämä pyörii dissosiatiivisella intensiteetillä töiden ympärillä, mikä ei ole itsessään haitannut, koska nautin kovasti siitä mitä teen. Aina ohikiitävän hetken sitä vain miettii, että onkohan mulla mua enää ollenkaan. 

Mutta seksiä on ollut, tai jotenkin vaan tullut. Vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta olevani osaton siihen, piirunkaan passiivisempana seuraneitinä olisin pumpattavaa mallia. Vaikkei oma mieleni ole toisten ihmisten kanssa hekumointia hoksinut halajaman, jostain kosmisesta sattumanvaraisuudesta sitä on silti osunut kohdalle. Eikä sentään minunkaan toosa tuohesta ole! Horrostavankin halun saa helposti hereille kun oikeilla herkuilla houkuttelee. 

Yhtenä erityisen ilahduttavana käänteenä meillä on jätin kanssa ollut aktiivisempaa aikaa. Jopa siinä määrin, että vaikka olen tosissani yrittänyt sitä saada sanoiksi, ehtii aina tapahtua jotain uutta huikeaa ja on pitänyt aloittaa alusta. Nyt mulla on sitten irrallisia muistilappuja loppukesästä asti, eikä minkäänlaista näkemystä kuinka saisin niistä koherenttia kertomaa. Viikon sisään vauhti on vielä vain kiihtynyt, koska käynnissä on lähtölaskenta siihen, kun menen taas viikonlopuksi jätin luo. Tälläkin hetkellä pyllistelen tappi sen käskystä sisälläni, koettaen etsiä asentoa, jossa tuntuisi vähän vähemmän inhottavalta viettää määrätyt 30 minuuttia. 

Mutta jospa palataan siihen, kun oli vielä kesä ja kirkkopuistossa penkki. Tavattiin jätin kanssa lyhyesti kuulumistenvaihdon ja pienen kehityskeskustelun merkeissä, koska oli kiepahtanut kokonainen vuosi edellisestä kohtaamisesta. Päädyttiin jälleen toteamaan, että se ei haittaa mitään, vaikka aikaa ehtisi mennä. Ei niin että suhde sillä syklillä suuremmin syvenisi, mutta tuntuu joka kerta hyvältä huomata, ettei mikään meidän dynamiikastamme myöskään katoa etäisyyksiin. Niinpä tämäkin tapaaminen kehittyi keskellä kaupungin kirkasta iltapäivää reilun tunnin mikrosessioksi, pitkän tauonkin jälkeen isoveljenä ja pikkusiskona. Siten me ollaan jääty, niissä rooleissa me loistetaan. Niissä on niin paljon mitä ei tarvitse eikä kai voikaan näytellä. 


Käytännössä ei tapahtunut mitään mikä olisi kiinnittänyt ohikulkijoiden huomion, pelkkiä sanoja ja lyhyitä otteita hiuksissa ja kaulalla. Ehkä sylkäisyjä suussani, en muista enää, mutta se olisi jätin tapaista. Pahaenteistä, murisevaa naurua ja minun avuttomia ynähdyksiäni, sekä sen vuoksi mitä oli meneillään että sen vuoksi, kun ei voinut silloin ja siinä tapahtua yhtään enempää. 

Ne jotka näkivät meidät, näkivät tuiki tavallisen kaulailevan kaksikon. Se mitä ne eivät voineet tietää oli, että olimme siinä penkillä vallitsevassa rinnakkaistodellisuudessa sisko ja veli toisillemme. Me nähtiin ulos, mutta kukaan ei voinut nähdä sisään. Kaikki se törkeä mitä isoveli pikkusiskonsa korvaan kuiskaili kävi kirjaimellisesti toteen, tuli todelliseen ympäristöön todellisine toisine ihmisineen. Ne näkivät meidät, mutta eivät sitä mitä oli tekeillä - ihan oikeasti niin.

Siitä tapaamisesta ei onneksi mennyt kauaa, kun jätti tuli yöksi. Isoveli pääsi viimein käsiksi pikkusiskoon, joka oli ehkä ehtinyt alkaa toivoa, ettei se mitä tapahtui viime kesänä toistuisi. Ehkä, eihän se enää tahdo erottaa pelkoa ja halua toisistaan, kun kuitenkin aina peiton alla ajattelee isoveljeä ja koskee itseään.

Mukanaan jätti toi uuden lyömävälineen, aikas tyylikkään nahkapäällysteisen raipan. Toki se sillä löikin, mutta sulaa parhautta oli, miten se tuli täyttäneeksi sillä yhden lapsuuden fantasioistani. Olin nimittäin vielä ala-asteella kun näin elämäni ensimmäisen pornovideon telkkarista, ja siinä työnnettiin juuri samannäköinen pitkä raippa naisen takapuoleen. Teki elinikäisen vaikutuksen! Ja nyt jätti teki sen saman tempun minulle. Voitte varmaan kuvitella millaisiin järjettömyyksiin kiihottaa, kun on runkannut jollekin yksittäiselle visuaaliselle mielikuvalle kahdenkymmenen vuoden ajan aina aika ajoin, ja sitten se täysin yllättäen toteutuukin itselle. Hauska yhteensattuma, en ainakaan mielestäni ollut jätille kertonut tätä tarinaa.

Vielä kuudesti kiihottavampaa oli, että juuri isoveli teki sen minulle. Istui nojatuoliin ja komensi eteensä tarjoamaan peppuani sen pengottavaksi sormillaan, sillä raipallaan ja lopulta kyrvällään. Ja minä olin siinä paikassa itseäni, jossa se kaikki oli vierasta ja pelottavaa, täydellisessä viattomuuden tilassa. Samaan aikaan havainnoin tilannetta aikuisesta tietoisuudestani käsin, ja kiihotuin sen äärimmäisestä vääryydestä isoveljen paraikaa perseraiskaaman pikkutyttön pillun niin märäksi, että se nyyhkytti yhtä paljon häpeästä kehonsa reaktioiden tähden kuin kivusta jota joutui kärsimään. 

Sadomasokistiset anaaliraiskausfantasiat on vähän kuin hyvä jäätelö. Toimii aina, enkä suinkaan ole ensinkään kranttu, mutta kyllä insestinen ikäpervoilu on makuna mun ehdoton lemppari. 


Minäkin olin tehnyt hankinnan jota tahdoin jätin kanssa käyttää. Lasisen, läpinäkyvän tapin, jonka ristin pettymystapiksi. Olin näet tehnyt mittavan määrän salapoliisintyötä tilatakseni samanlaisen jättitapin kuin näin yhdessä kuumottavassa kuvassa kerran, mutta se oli lopultakin aivan väärä ja vain kolmanneksen siitä koosta kuin kuvittelin. Eikä anustappeja jostain kumman syystä sovi noin vain palauttaa.

Pettymys tosin hälveni sangen pian, kun tappia soviteltiin sisään. Sattui aivan saatanasti, ja kiitin kaikkia menneitä ja tulevia jumalia kun se ei ollut milliäkään isompi. Mutta oli se lopulta aika kiitollista, kun jätti levitti minua kuvaillen nautinnollisella riettaudella miltä se näytti. Miten isoveli saattoi katsoa suoraan pienen siskonsa sisään. Ja miten nöyryyttävää oli kävellä vaikeasti ontuen sen oven luo, jonka karmeihin jätti oli kiinnittänyt nahkakahleet pitämään minua aloillani kun se löi. 

Se ilta ja aamu olivat täydellisiä, eikä onneksi taaskaan mennyt kovin kauaa, kun näimme uudelleen. Silloin saimme toisillemme kokonaiset kaksi yötä, ja se oli sulaa luksusta. Kunnon täysihoito täynnä väkivaltaista tabufantasiaa, hyvää ruokaa ja paljon unta, kaikkea täydellisessä balanssissa. Viiden tähden Painal Spa. 

Olimme kävelleet läpi kaupungin perjantai-illan, isoveli pidellen kädestä pikkusiskoa, joka katsoi ihmeissään kaikkia valoja ja taloja. Minua ujostutti ja olin aika hämmentynyt, joten kun jätti kysyi olisinko halunnut vaihtaa kuulumisia ensin, tuntui turvallisemmalta pudota heti meidän dynamiikkamme turvaverkkoon. 

Jätti oli kehottanut ottamaan mukaani molemmat edellisellä kerralla kiinnostaviksi todetut kapineet, raipan ja lasitapin. Totta kai tiesin, ettei aiottu arsenaali tulisi rajoittumaan niihin, mutta ällistyin silti mitä kaikkea isoveli oli parille tarjoilupöydälle levittänyt valmiiksi siskonsa pahoinpitelyä varten. Kumi- ja nahkahanskoja, piiskoja, tappeja ja kuulia, kunnioitettava kokoelma kondomeja. Erityisesti huomioni kiinnittyi esille aseteltuun vasaraan ja jäätelökauhaan, mutta tietääkseni niitä ei tällä kertaa käytetty. Sitä on tiedättekö joskus yllättävän haastavaa pysyä perillä, mitä kaikkea omassa perseessä on käynyt. 

Jatkoimme siitä runkkufantasiasta jonka olin jätin kanssa aiemmin jakanut. Että pikkusisko tulisi isoveljen luo viikonloppukylään, aikoen selittää ettei halua tehdä enää sitä mitä oli antanut isoveljen aiemmin tehdä. Sitä hävettäisi ja pelottaisi että joku saa tietää. Vanhemmat, tai tytön kaverit jotka pitäisivät sitä varmasti ällöttävänä eivätkä haluaisi olla sen kavereita enää, koska niitten isosiskotkaan ei tee vielä sellaisia asioita – eivätkä koskaan, ikimaailmassa tekisikään veljiensä kanssa.


Niinpä kun jätti halasi ja sen rinnasta nousi urinaa, aloin kiemurrella sen otteessa. Käänsin kasvoni pois kun se painoi suunsa suutani vasten ja käski imemään isoveljen kieltä, koska se oli tytöstä inhottavaa. Luonnollisesti kaikki vastustelu sai isoveljen vain kiihottumaan entisestään ja riuhtomaan siskonsa sohvan luo, lattialle jalkojensa väliin. Sopersin silkkipaperinhauraalla äänellä ettei se saisi enää, että sen pitäisi lopettaa. En halua olla, en ole sellainen tyttö kuin isoveli sanoo että olen. Jos se lopettaisi nyt, voitaisiin vielä olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.  

En muista keskustelun yksityiskohtia, jos sitä edes voi keskusteluksi sanoa, kun toinen puhuu pornoa ja toinen ynisee ja vinkuu. Lopputulema joka tapauksessa oli, että isoveli olisi saattanutkin lopettaa, jollei pikkusiskon pieni pillu olisi paljastanut sen oikeasti tykkäävän siitä mitä isoveli tekee. Että se on sittenkin sellainen tyttö. 

Ja niin se kaikki alkoi taas. Nöyryytys, kipu, pelko, ja niiden nostattama, pitelemättömänä luonnonvoimana pauhaava halu. Lopulta kaiken peittelevä tyydytys, aamuyön kaltainen rikkomaton sees.

Mitä kaikkea pikkusisko saikaan sen viikonlopun aikana kestää...! Ehkä koska aikaa oli enemmän, jätti vei kaiken tavallistakin pitemmälle. Ennen kaikkea, antoi isoveljen todella leikkiä pikkuskon peppureiällä (punastuttaa joka kerta kun se sanoo niin). Laittoi istumaan korkealle jakkaralle ja työnsi asioita sisään, enkä tunnistanut niitä kaikkia kun en nähnyt. Ne kuulat kyllä tunsin, niitä oli kolme enkä voi käsittää että lopulta kaikki sisälläni. Isoveli leikki vetämällä niitä ulos ja pakottamalla takaisin sisään samalla kun työntyi pikkusiskon pilluun. Ja voi taivas se oli mahtavaa. Ei sinällään niiden kuulien ansiosta, vaikka niillä rääkkääminen olikin ollut oivallista esileikkiä.  

En ole ennen ollut mitenkään pillupenetraatio-orientoitunut ihminen. En minä panemista pahaksenikaan ole pistänyt, vaan nauttinut varsinkin siitä ensityöntymisen hetkestä. Kuitenkin vaikka olisin toisen kanssa, se mitä himoitsen saadakseni on orgasmi, minkä kanssa vaginaalisella seksillä ei tapauksessani ole luontaista tekemistä. Tai näin oli ennen. Hiljattain on useamman kerran käynyt sillä tavalla, että järkeni on ollut pimetä siitä miten kovaa tahdon toisen nimenomaan sisälle pilluuni. Klassinen kiima. Eikä ole tullut sitä "no niin sitten missäs se wandi on että saadaan homma hoidettua" -efektiä, vaan mittaamaton mielihyvä silkasta sisäkkäisyydestä jatkuu vaan. Ihan todella rukoilen ettei toinen lopettaisi. En yhäkään ole saanut panemalla orgasmia, mutten tiedättekö enää pidä sitä sulana mahdottomuutena.  

Mutta kuten jätti toistuvasti tähdentää, tytön kannattaa olla kovin kiitollinen niistä harvoista kerroista kun isoveli valitsee pillun suosikkireikänsä sijaan. Lukematon onkin se määrä, kuinka monta kertaa isoveli kyrpänsä siskon aivan liian pieneen peppuun pakotti. Jossain vaiheessa se alkoi sattua aika paljon, olin kaikesta käsittelystä arka ja purrut jo jonkin aikaa hammasta kestääkseni "vielä vähän" (sitä itselleni sinisilmäisesti vakuutin, ettei isoveli voisi enää kauaa pitempään). Kun jätti silloin vetäytyi ulos ja käänsi minut kyljelleni vain työntyäkseen uudelleen sisään, kipu oli jo sietämätöntä. 

Siedin sitä silti. Todella nyyhkytin ja ainoastaan kärsin tilanteesta, en ollut kiihottunut vaan tuskissani. Ja kuitenkin otin sen vastaan. Samoin kävi myöhemmin, kun jätti työnsi sitä lasitappia sisääni – jostain syystä se ei tällä kertaa suostunut sopimaan sisään. Tai olisihan se sopinut, jätti olisi voinut painaa sen sisään väkisin, ja sillä se uhkailikin. Työnsi sen kerta kerran jälkeen aivan rajalle, pienikin liike ja se olisi uponnut sisään suunnilleen halkaissen minut kahtia. Jätti piti tappia paikallaan siinä ratkeamispisteen rajalla, roikotti silmittömän kauhun kynnyksellä, koska tiesin miten sattuisi jos se menisi kokonaan sisään. Varsinkin, miten kestämättömän kivuliasta se olisi silloin enää ottaa ulos. 

Tällä samalla anaalikivulla jätti leikki mitä suurimmalla nautinnolla koko viikonlopun. Sellaista se ei ole ennen tehnyt, vaikka sangen sadistisia toimenpiteitä pyllylleni suorittanut onkin. Siihen on luonnollisesti kuulunut kipuakin, muttei milloinkaan ennen noin kovaa ja pitkäkestoista. Ja täysin tietoisesti aiheutettua. 

Eipä olisi tullut mieleenkään, että se saattaisi olla kuumaa. Jos on joskus pantu perseeseen niin että se tekee kipeää, harva tahtoisi sitä sorttia toista kertaa. En ollut ajatellut, että sillä kivulla edes voisi leikkiä, koska se on yhdistynyt automaattisesti siihen, että jotain tehdään vain ja ainoastaan väärällä tavalla, pieleen. Mutta tarkemmin miettien, ihan same oldhan se sinänsä on kuin kipukynnyksen yli piiskaaminenkin. Tismalleen samalla tavalla tahdon pois ja lopettaa kun lyödään niin kovaa ettei se enää edes kiihota, ja silti saan suunnatonta tyydytystä heti kun se on ohi. Niinpä kun jätti yhden tällaisen erityisen tuskaisen anaalihetken jälkeen veti pääni syliinsä ja makasin siinä selälläni helliteltävänä, hymyilin autuaasti koko sydämestäni kuin kissa auringonlaikussa.


Siihen samaiseen valoon löydettiin toinenkin salakäytävä, ja se saattaa olla vielä pimeämpi. Vaikea sanoa enää kun silmät tottuvat koko ajan. 

Wartenbergin pyörä ei esineenä ollut uusi, mutta uusiksi käsitykseni siitä kyllä meni. Rullailtuaan selkääni pitkin, pakaroideni välistä ja reiälle asti, jätti painautui päälleni ja vei piikkipyörän kaulalleni... ja sitten hitaasti kasvojeni iholle. 

Sillä hetkellä tapahtui jotain hyvin mielenkiintoista. Wartenbergin pyörä on siitä jännä vekotin, että aivot eivät oikein saa sen aiheuttamista aistiärsykkeistä tolkkua, vaan ne joutuvat heittämään kehiin parhaan arvauksensa – ainakin minä tunnen pyörän vedot viiltoina, vaikkeivat ne sitä tietenkään ole. Ei siis yllätä pätkääkään miten kovaa kiihotuin, kun jätti kosketti pyörällä kaulaani. Simulaatio kun on suht äärimmäinen ja kaulaan kohdistettu väkivalta yksi lempiasioitani. 

Sen sijaan yllätti, millainen pamaus päässä kävi kun jätti vei pyörän kasvoilleni. Reaktio oli räjähtävä ja tuli täysin puskista, ilman minkäänlaista kiihottunutta odotusta tai edes tietoisuutta siitä, että kohta tapahtuu jotain. Jotain vain tapahtui. Siinä hetkessä tuntui siltä, kuin jätti olisi viiltänyt kasvojani, ja se tunne itsessään osui suoraan johonkin mentaaliseen klitorikseen, jonka olemassaolosta en ollut ollenkaan tietoinen. Jätiltäkään ei mennyt ohi miten voimakkaasti tunsin, vaan vähän myöhemmin se laittoi minut runkkaamaan samalla kun piti päätäni sylissään ja kuljetti piikkipyörää joka puolella kasvojani. Ja se oli fantastista, voi hyvä jumala miten upeaa se oli...!

Eikä mulla edelleenkään ole aavistustakaan miksi, siihen ei liity mitään kiihottavaa mielikuvaa tai fantasiaakaan. Kyllä minä viiltelystä toisinaan fantasioin, mutta en todellakaan siitä että joku leikkaisi kenenkään naamaa auki, menee heittämällä liian pitkälle. Jätti ei painanut kovaa enkä tuntenut sitä kipuna, tunsin ainoastaan mielipuolista mielihyvää kuvitteellisista viilloista kasvoillani. Ei käy järkeen, koska tismalleen sama tunne muissa kehonosissa ei aiheuta vastaavaa euforiaa. 

Viikonloppuun mahtui muitakin ikimuistoisia tähtihetkiä, isompia ja pienempiä. Asioita jotka olivat aivan uusia, ja sitten sellaisia joihin palattiin pitkästä aikaa. Koska en saanut kirjoitetuksi kaikkea auki tuoreeltaan, ne ovat päässäni erillisinä pieninä kappaleina koko tarinan sijaan. Kiiltokuvina, joita nyt liimailen tähän vihkoon. 

Tämä tässä on ihan pieni mutta pidän siitä kovasti: siinä isoveli painaa uhaten kyrpänsä takaapäin vasten pikkusiskon jalkoväliä ja ilkkuu ettei sillä ole edes kondomia päällä. Se ei työnny sisään eikä sillä ole merkitystä, koska mielikuva on jo läimäyttänyt tyttöä ja saanut sen huohottamaan. Tämä toinen on isompi ja ihan uusi, laitan sen tähän viereen koska luulen että näillä kahdella on jokin yhteys. Se on kuva isoveljestä tutkimassa miltä pikkusiskon pyllyreikä maistuu, häpäisten tytön kehon lopullisesti. Sitten on vielä tämä joka on aika erilainen kuin muut, tämä jossa pikkusisko on polvillaan suihkun lattialla ja odottaa isoveljen kusevan sen päälle. 

Se oli erityinen hetki. En ollut leikkinyt kusella aikoihin se enempää jätin kuin muidenkaan kanssa, ja siinä vaiheessa kovaa rääkkäämistä oli kestänyt jo hyvän tovin. Kun odotin, lattia oli yhtäkkiä hyvin kylmä ja nirhoi polvia, eikä odotuksessa ollut sellaista kiihottunutta kauhua kuin yleensä. Olin vain ja ainoastaan nujerrettu, totaalisen lannistunut. Yhtäkkiä olin ihan yksin, ja hetken mietin että nytkö se kävi. Nytkö olin taipunut niin paljon että katkean. Se ei ollut pitkä hetki, mutta sen ajan oli tosi, tosi kylmä. Muumien Mörkö ja Azkabanin ankeuttajat yhtä aikaa, Game of Thronesissa palmupaitakelit siihen verrattuna. 

Eikä minulla silti ollut mitään hätää. Ennen kuin ehdin edes ajatella sanoiksi mitä minä teen, mulla oli vastaus kirkkaana mielessä. Mun tarvitsisi vain sanoa jätille ja se keräisi minut talteen mistä hukasta hyvänsä. Pelkkä sen tiedostaminen oli kuin kulaus kuumaa kaakaota, eikä minua kylmännyt enää. Ei tarvinnut keskeyttää tilannetta, vaan olin taas valmis ottamaan vastaan. (Mutta se suuhunpissaaminen oli kyllä silti pitkästä aikaa hirmu ällöä...!)


Tuon reissun jälkeen olen miettinyt paljon sitä, miten ainutlaatuista tämä oikeasti on. Aivan hätkähdin, kun yhtäkkiä pämähti päähän että niin, ei tämä kaikilla ole tällasta. Ylipäätään, se mistä haaveillaan sängyn vastalaidoilla voi olla valovuosien päässä siitä, mitä tapahtuu vuoteen keskellä. Ei ole ihme, jos siinä sängyssä ei pian enää tapahdukaan muuta kuin luku Seppo Jokisen uusinta ennen nukkumaanmenoa. 

Eikä edes seksuaalisesti suht vapautuneiden välillä ollenkaan välttämättä voi jakaa tällaisia asioita. Silloinkin kun voi, se vaatii yleensä jonkin verran työstämistä, kun taas meillä kaikki on aina tuntunut etenevän omalla painollaan. Eikä ole missään vaiheessa, synkimmänkään saastan suhteen käynyt mielessäkään pelko, että tulisi torjutuksi tai tuomituksi. Ei meilläkään tietenkään kaikki kinkit kohtaa, vaikka naurettavan moni kohtaakin. Ollaan kuitenkin hyvin orgaanisesti osattu liikkua siellä yhteisellä alueella, eikä ole pienintäkään huolta, että sen ulkopuoliset tontit saisivat toisen muuttamaan käsitystään toisesta. 

Kiehtovalla tavalla tämä järkähtämätön luottamus kertautuu meidän leikeissämme. Kun heräsin aamulla ennen jättiä, ja se oli siinä vieressä aivan lähellä, upposin sinne missä oltiin koko viikonloppu oltu, vaikkei se edes tehnyt muuta kuin nukkua tuhisi. Olin aivan yksinkin se pieni tyttö, jota isoveli oli käyttänyt käsittämättömän kamalilla tavoilla hyväkseen. Silti se tyttö oli asettunut kaikessa rauhassa nukkumaan saman sadistin viereen joka oli sitä rääkännyt. Se luottamus, se että tyttö kuitenkin painaa kasvonsa vielä nukkuvan isoveljen ihoon täynnä suunnatonta hellyyttä – se on paitsi ihaninta, myös perversseintä maailmassa. Eihän isovelikään tekisi tällaisia kauheuksia kellekään toiselle tytölle, ei ikinä. Siihen tarvitaan erityinen side, liikuttiinpa millä toden tai fantasian tasoilla hyvänsä. 

Huomenna menen jätin luo uudelleen. Pohjatyönä se on jo yli viikon laittanut venyttämään reikääni itse isoveljeä varten. Eilen lopulta edettiin eri välineiden jälkeen siihen pahamaineiseen lasitappiin, ja se oli kauhistuttavaa. Kesti ikuisuus saada se kokonaan sisään, ja kun määrätty aika oli ohi, pois ottaminen teki aivan kamalan kipeää. 

Tämän pakotetun pepputreenin tuoksinassa tapahtui taas yksi eka kertakin: minä  harrastin puhelinseksiä. Tietysti olen lähetellyt vaikka minkälaisia viestejä, mutta varsinainen puhelinseksi on ollut aiemmin erittäin no go liittyen sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Olisin todennäköisesti nytkin sanonut että sori en vaan pysty, jos jätti olisi jättänyt sen vaihtoehdon ja kysynyt voiko soittaa. Mutta ei, se yksinkertaisesti ilmoitti soittavansa koska haluaa kuulla minun äänen, ja myös teki sen ennen kuin ehdin sanoa mitään. Ja niin vastasin puheluun, vaikka sydän jättikin pari lyöntiä välistä jotta sain suustani ulos moin. 

Kiusaannuttava itsetietoisuus raukeni tyhjiin heti, kun kuulin jätin kiihottuneen äänen puhuttelevan minua pikkusiskokseen. En tiedä millä tavoin muut subspaceen uppoavat, mutta mulla se menee niin että hump. Askel tyhjään, tyhjään joka on niin käsittämättömän täynnä, että sitä ikään kuin hävittää oman itseytensä rajat ja on pelkkää tilaa sille kaikelle tapahtua. Kuin olisi lasia jota toinen puhaltaa. 

Voi olla että kiusaannuttavasta itsetietoisuudesta siirryttiin kiusaannuttavaan itsensä tiedostamattomuuteen, sillä sekunnin sadasosassa lakkasin välittämästä miltä kuulostan. Jälkikäteen miettien toivon, etten satuttanut sen enempää jätin kuin naapureidenkaan tärykalvoja. Onneksi koiralla on edes luppakorvat.

Oli nimittäin suurenmoista. Mulla oli yksi vähän helpompi tappi sisälläni, isoveljen käskystä. Kun olin lauennut kahdesti sen karmeille jutuille, se käski ottamaan tapin pois, ja kuunteli kun tein niin kertoen koko ajan miltä se tuntuu. Laittoi anomaan että isoveli tulisi myös, ja kuulin kuinka se tapahtui. 

Miltä tämä puhelinsessio sitten kaiken kaikkiaan tuntui? Jotain kertonee siitä seurannut orgasminauruhepuli mieleen kirkkaana nousseesta muistikuvasta – tällin saaneesta Kelju K. Kojootista, jonka pään ympärillä pörrää Tipejä. Että jos puhelimitse sessiointi ei toki sama asia olekaan kuin livenä, ei sen hopeaansa tarvitse vähääkään hävetäkään. 

Huomenna sitten taas, saa nähdä mitä isoveli on pikkutytön päänmenoksi keksinyt. Ja että onko kaikella tällä pyllyjumpalla ollut vaikutusta, olenko venynyt niin, että minua voi käyttää vielä nöyryyttävämpiin äärimmäisyyksiin asti.


Sunnuntai 23.10.

Olen tullut kotiin. Piestynä, pureskeltuna, ja koko alapää araksi runnottuna. Mieli täynnä hymyä, rauhaa ja kiitollisuutta kaikesta mitä olen saanut kokea. 

Monta uutta kiiltokuvaa liimattavana.

torstai 16. kesäkuuta 2022

Kaulaorkkuja ja kova raja

Ollaan hirviön kanssa soudettu ja huovattu hiestä märkänä. 

Se tuli yhdestä reissusta ja lähti seuraavaan, eivätkä pari yhteistä viikkoa siinä välissä varsinaisesti olleet mikään Pariisin loma. Hirviön yllättävän äkkinäisen uudelleen lähtemisen lisäksi mulla on elämässäni muita hyvin kuormittavia asioita meneillään, ja olen sitä sorttia joka läppäsee silloin luukut kiinni. En halua enkä yksinkertaisesti edes pysty ottamaan ketään lähelle silloin. Olin paskamaisen torjuva ja välinpitämätön, mihin hirviö reagoi ymmärrettävästi melko huonosti. Seurauksena kohtaamisista ei jäänyt juurikaan kirjattavaa, mutta yksi kiehtova fysiologinen ilmiö kuitenkin.


Köllöteltiin sängyllä, ja hirviö alkoi kosketella kasvojani eri tavoin. Tarttui leukaan, hieroi kättään naamaani, silitteli - ehkä leipominen olisi sitten kuvaavin sana. Vähä vähältä hirviön kosketus alkoi keskittyä leuan ja kaulan rajalle, ja siinä vaiheessa homma heilahti hetkessä hellittelystä hekumaksi. Niinpä kun hirviö kiersi kätensä kaulani ympärille, eikä edes kuristanut vaan painoi niin kevyesti ettei se rajoittanut hengitystäni, sain orgasmin kuin giljotiinilla leikaten. Oikeasti. Pam sano jänis kun ase laukes, aivan yhtäkkiä tajusin tulevani täristen, koko kehon syvyydeltä. 

Pelkästä fyysisestä stimulaatiosta tuleminen on mulle edelleen hyvin harvinaista, enkä ole todellakaan ollut tietoinen että kroppani saattaisi reagoida tuolla tavalla mihinkään. Temppu oli sitä paitsi toistettavissa. Olen lauennut kaulastani kolmesti, ja ainoastaan yhdellä kerralla mukana oli muualle kohdennettua kosketusta. Silloinkin vain jalka vasten häpyäni, täysissä vaatteissa. 

Koska aiempi pari viikkoa meni niin sanotusti itte omasta eestänsä, kokonaisvaltaisten kehityskeskustelujen jälkeen hirviö järjesti itselleen parin päivän reissun takaisin. Tällä kertaa satsasin aivan tietoisesti siihen että todella ottaisin hirviön vastaan sekä henkisesti että fyysisesti: sheivasin ja meikkasin sitä varten, minkä vertaa en edellisellä kerralla ollut viitsinyt tehdä. 

Erinäisistä syistä treffipäivä ei silti alkanut auvoisimmin, kaikenlaista paskaa ja sotkua. Päästiin yhtä kaikki aika hyvään nousuun, ja vietettiin oikein esimerkillinen parisuhdepäivä lounaineen, kahviloineen ja teattereineen, ja illalla hirviö hakkasikin minua vähän. Siitä oli seuraamaisillaan suorastaan seksiä, kunnes tapahtui tahaton mutta yhtä kaikki kammottava ylilyönti, joka rikkoi ensimmäistä kertaa kinkypolkuni varrella kovia rajojani vastaan - niitä jotka olin hirviöllekin sanoittanut. Se meni vain kerta kaikkiaan liian pitkälle. 

Senkin läski pikku porsas. 

Minä aivan täysin ymmärrän sen kinkin jota hirviö haki. Lihavan naisen paneminen pilkaten sitä lihavaksi ja vastenmieliseksi on tabupornon klassikkogenrejä, joista olen itsekin nauttinut, kiihottavalla tavalla väärin. En kuitenkaan kiihotu pätkääkään ajatuksesta että minä olisin se läski. Mulle on ollut äärimmäisen kipeä asia miten painoni on noussut, enkä yrityksistä huolimatta ole saanut sitä laskemaan. En koe kroppaani pientä vähää omakseni, vaan juurikin vastenmieliseksi ja vääränlaiseksi. Jos itsetuntoni on siis ollutkin siltä osin helvetin huteralla pohjalla, tuntui siltä kuin hirviö olisi sillä hetkellä pistänyt sen epätoivoisen viritelmän kertalaakilla kokonaan palasiksi. 

Menin täydelliseen shokkiin, turvasanat eivät käyneet mielessäkään. Et sinä voi sanoa noin et sinä voi sanoa noin et sinä voi sanoa noin. Hirviö ei huomannut hätätilaa heti, mutta onneksi hyvin pian. En suoraan sanottuna usko, että olisin pystynyt siinä mielentilassa tilannetta pysäyttämään.

Se yö oli helvetillinen. Hirviö oli hirveän pahoillaan, pyyteli anteeksi ja toisti miten haluttava olen, mutten voinut karkottaa järkytystä siitä, että senkö takia sitten. Senkö takia hirviö kiihottuukin kehostani, että se on riettaalla tavalla ruma ja halveksuttava, sitenkö se minut näkee. En kerta kaikkiaan voinut nähdä mahdolliseksi, että enää koskaan kehtaisin paljastaa itseäni sille. Halusin kotiin mutta ei ollut voimia lähteä, jäin sen sänkyyn itkemään yksin vaikka se oli vieressä. En antanut sen koskea enää. 

Kun heräsin, mulla oli yhä infernaalisen paha olla, mutta halusin hirviön lähelle. En ollut sille vihainen, ainoastaan surullinen meidän vuoksemme. Siitä että tilanne oli mennyt niin kauhealla tavalla pieleen, sekä siitä, etten oikeasti tiedä miten se vaikuttaa jatkossa. Pystynkö luottamaan, olemaan hirviön kanssa seksuaalisesti muistamatta joka kerta ne sanat. Joka tapauksessa minulla oli voimakas tunne, että me yhdessä olimme menettäneet jotakin suurta, jotakin sellaista mitä emme voi saada takaisin. 

Alakulosta huolimatta siitä päivästä tuli jotain erityisen kaunista. Hirviö oli todella pahoillaan, ja teki kaikkensa että mulle tulisi parempi mieli. Oli aivan taivaallista sovintoseksiä. Hirviö tutki kehoani eri tavalla kuin ennen, pelkästään tuottaakseen nautintoa: silitteli ja nipisteli rintojani, ja sormetti ja hyväili intensiteettiä vaihdellen vaikka kuinka kauan. Sain nauttia itseni maitohapoille. Välillä hirviö käsitteli minua väkivaltaisemmin, solmi kravatin kaulaani ja kuristi sillä, riuhtoi ottamaan siltä suihin ja sinänsä sinnikkäästi yritti panna peppunkin. Siitä ei vain tullut juuri mitään, se ei yksinkertaisesti sopinut sillä kertaa kuin hetkeksi, ja sattui aivan saatanasti. Onneksi olen sikäli sekopää, että saan sellaisista kokemuksista jälkeenpäin oivallista runkkumatskua. 


Sinä päivänä rakastuin hirviöön. Mutta minuun sattui yhä, joten kärvistelin täysin päinvastaisten tunteiden ristitulessa. Siksi oli aivan hyvä tähän väliin, että se meni pois. Tilanne on jokseenkin neutralisoitunut, vaikka kyllä minua alkaa itkettää kun tähän tekstiin ja tapahtuneeseen palaan näin parin viikon jälkeen. Tällä kertaa en pysty puolustelemaan sitä millään tavalla vaikka olenkin antanut anteeksi. Mitä se sanoi sinä yönä oli yksiselitteisesti väärin. 

Että en yhtään tiedä mitä tulee, vai tuleeko yhtään mitään. Kai sitä katsotaan sitten syksyn saavuttua, kun se tulee, jos se tulee eikä taas heti lähde. Kuvio kuulostaa kieltämättä kuluttavalta, mutten jostain syystä koe sitä niin. Ehkä en vain jaksa, koska tässä keväässä ja alkukesässä on ollut paljon raskaampiakin elementtejä. 

Mutta kyllä minä pelkään, onko vääjäämätöntä että tapahtuu uudelleen jotain pahaa. 

maanantai 24. tammikuuta 2022

Hirviö

Minulla on uusi, tarkemmin määrittelemätön suhde. Ja se ihminen on kauhea.

Jälkikäteen ajatellen on ärsyttävän ilmeistä että sekaannuin siihen. Silti, vaikka alun perin pidin sitä niin ylimielisenä kyrpänä, etten ikikuuna päivänä alistuisi sellaiselle. 

Ja sitten sen kädet olikin mun kurkulla. Kerrostalon pihalla, kuka tahansa olisi voinut nähdä. Se vangitsi seinää vasten kun löi nyrkillä mahaan, repi mekosta napit ja sanoi minun rintoja utareiksi rääkätessään niitä. Ajattelin että en ehkä ikinä ole kuullut mitään yhtä vastenmielistä, ja siinäkös silti huohotin halusta heikkona.

Se mies on yhtä aikaa väkivaltanen hullu ja täydellinen herrasmies (eihän herrasmiehuus ei ole milloinkaan estänyt misogyynisiä väkivaltafantasioita). Vaikka se ottaa syliin, silittelee ja pussaa, se ei todellakaan ole mikään nallekarhu. Suurpeto kyllä. Kun mietin minkä lempinimen sille antaisin blogissani, vastaus oli kolmessa sekunnissa selvä. Se ei yksinkertaisesti voisi olla mikään muu kuin hirviö. 

Dominoivuutta ja sadistisuutta kuvattaessahan käytetään paljon petotematiikkaa. Ajatusta, että top-ihmisissä on alkukantainen, vaarallinen puoli, joka raapii sisältä ja välillä päästetään vapaaksi, vaikkakin rajatulla alueella. Se mielletään erillisenä, salattuna ja suitsittuna osana itseä, tiettynä täydenkuun taikana ja poikkeuksena normaaliin. Useimmissa tapauksissa se kuvaakin loistavasti sitä muutosta, mikä tavallisesti ihan säyseässä ihmisessä tapahtuu, kun halu hallita ja satuttaa herää horroksestaan. 

Hirviö ei ole sellainen. Sen peto ei koskaan peräänny ja käy lepäämään. Se on se peto, koko ajan. Silloinkin kun se ei näennäisesti tee mitään raakalaismaista, se on todellisuudessa valmis hyökkäämään heti kun hetki on otollinen. Ja se satuttaa minua julmemmin kuin on ikinä ennen satutettu. Ennen kaikkea paljon kovempaa, mutta myös aivan uudenlaisilla tavoilla, jotka on niin ilkeitä että on vaikea käsittää miten se pystyy sellaiseen. 

Viimeksi kun nähtiin, se käytti hiirenloukkuja minuun. Vittu hiirenloukkuja. Pilluun totta kai, mutta myös kieleen. Kieleen. Lämmitteli käskemällä työntämään kielen ulos ja teippaamalla syömäpuikot puristamaan sitä, niin että minulta valui kuola lammikoksi lattialle. Ja se katseli sitä tyytyväisesti istuen vastapäätä, niin kuin tilanne olisi ollut täysin kasuaali. Sille varmaan olikin. 

Sain levätä hetken kun hirviö otti puikot pois. Kieltä jomotti, sitä oli pakko venytellä samoin kuin jalkoja on liikuteltava ja ravisteltava kun on istunut huonossa asennossa. Sitten se otti toisen pöydällä vaanineista hiirenloukuista ja olin puoliksi paniikissa, puoliksi varma että se pilailee. Vetäydyin ja nauroin kun se vei sitä lähemmäs suutani, kuin se olisi ollut leikkiä jossa pikkupoika uhkailee tyttöä sammakolla tai hämähäkillä. Sillä oli hiirenloukku, jonka vilpittömästi pelkäsin katkaisevan kieleni, ja kun tajusin että se oli tosissaan, siirryin rukoilemaan että ihan oikeasti ei. Hirviö kuitenkin vakuutti ettei siinä kävisi kuinkaan, eikä se tietenkään aikonut antaa sen räpsähtää kiinni vaan asettaa huolellisesti paikalleen. Tuntui siinä vaiheessa helvetin laihalta lohdulta yhtä kaikki.

Mutta minä työnsin kieleni ulos, vastoin kaikkia vaistojani. Kun loukku likistyi paikalleen, kipu oli välittömästi niin kova että hätäännyin. Mutta juttu on niin, ettei minun hätäni häiritse hirviötä tippaakaan. Ei se kidutus kauaa kestänyt, mutta ihan riittävän pitkään silti. Pahinta oli loukun irrottaminen, pelkäsin että se menisi jotenkin pieleen. Mutta kuten hirviö oli luvannut, mitään pahaa ei tapahtunut. Sain pitää kieleni, ainakin tällä kertaa. 

Niin. Se hätä. CNC ei ole minulle mikään uusi juttu, mutta sen vieminen näin pitkälle on. Olen tottunut siihen, että se on tietynlaista tanssia rajojen yli ja takaisin. Sinnittelen oman aikani äärirajoilla, lopulta lyyhistyn ja tahdon jo lopettaa, koska tuntuu etten kestä. Mutta se joka minua satuttaa tietää että oikeasti kestän, ja antaa pudota ohuelta nuoraltani. Kuitenkin aina vain vähän matkaa ennen kuin koppaa kiinni. 

Hirviö puolestaan... siinä pisteessä se vasta toden teolla innostuu. Sen silmät laajenevat raivokkaasta riemusta, ja se näyttää oikeasti seinähullulta kun jatkaa lyömistä. Ei todellakaan ole kyse mistään hullunkiillosta silmissä, se ilmaus mitä haetaan on batshit crazy. Enkä minä enää nyyhkytä vaan hyperventiloin ja huutoitken, en pelkää vaan olen pakokauhun vallassa. Rukoilen primitiivisen vaiston varassa sitä nimeltä kuin yrittääkseni saada siitä jotain humaaniutta esiin, eikä se toimi. Jos yritän peittää itseäni käsilläni, se lyö käsiin. Ei anna milliäkään armoa, vaan sitä jatkuu tasan niin kauan kuin se haluaa. Koska en silloinkaan sano turvasanaa, vaikka meillä teoriassa sellainen on. En oikeastaan pidä sitä todellisena vaihtoehtona, se ei käy mielessäkään vaikka kuinka kärsin tavalla, joka ei ole enää hyvään aikaan ollut nautinnollista. 

Miksi? Siksi etten voi olla sen enempää turvassa kuin ollessani sellaisessa vaarassa. Ylipäätään alistumisessa mulle on keskeinen osa tyydytystä se, miten koen että minusta pidetään huolta. Eikö se nyt ole aika äärimmäistä huolenpitoa, että toinen on valmis ottamaan vastuun hyvinvoinnistani sellaisessa koettelemuksessa? Ettei mikään minussa hajoa henkisesti tai fyysisesti. Valmis ottamaan vastuun jopa hengestäni, jos tarpeeksi pitkälle mennään. 

En ihan hevillä unohda miten se hakkasi minut ensimmäisen kerran tosissaan. Olin jo entisistä lyönneistä violetti koko ylävartalostani ja reisistäni kun se vasta varsinaisesti aloitti esityksensä. Aiemmin olin nähnyt sen lelujen joukossa paksun, kovaa nahkaa olevan läpyskän, ja tuumannut mielessäni ykskantaan, että tuolla se ei minua muuten lyö. Loppuratkaisu ei yllätä ketään. 

Se hakkasi käsiä ja yläselkää voimiensa takaa. Kun yritin suojata niitä ja vetäytyä, se alkoi lyödä jalkoihin. Niinpä sitten vain käperryin sen syliin kuin turvaan, mytyksi jalkojen juureen niitä halaten, samaan aikaan kun se minun turvani jatkoi murjomistani täyttä häkää. Hirviö on kertonut sen olleen sille aivan erityinen hetki: miten hain turvaa ryömimällä kohti kättä joka minua löi. Jossain vaiheessa minun on täytynyt kuitenkin yrittää pakoon, koska muistan maanneeni selälläni ja katsoneeni sitä itkien lohduttomasti. En jaksanut enää tapella vastaan vaikka sattui niin käsittämättömän paljon, makasin siinä velttona ja katsoin ja itkin. Kun hirviö seisoi siinä yläpuolellani ja löi aina vain, puristin silmäni kiinni ja näin yhä sen siluetin kuin kirkkaaseen valoon katsoneena. Mutta se huone oli hämärä. 


Kun hirviö työntää kätensä minuun, se tekee asioita jotka tuntuvat aivan järjettömän hyvältä, saavat sätkimään sähköstä jota sen sormista virtaa. Ja sitten, seuraavassa hetkessä, se saattaa painaa kynnellään minun klitorista. Käsitättekö te ollenkaan miten paljon se sattuu? Tai kun nipistää ikuisia aikoja ihoa aivan siinä lähellä, antaa välillä hetken hengähtää kun sattuu vain paljon, ja sitten nipistää kovemmin ja repii, oikeasti repii pilluani, ja tuntuu että aivan pian lihasta irtoaa palanen. Silloin huudan, vollotan ja vingun, en saa suusta muuta kuin sata ei:tä, puristan sen rannetta, puristan silmiäni kiinni. Huudan niin lujaa, että niissä väleissä kun päähän pakenee edes joitain ajatuksia, pelkään poliisien tulevan hetkenä minä hyvänsä, koska jonkun naapureista on täytynyt jo soittaa apua. Välillä pelkään että puhkaisen hirviön tärykalvot kun huudan silloinkin kun painaudun sen olkaa vasten. Huudan sen suuhun, kun se painaa omansa sitä vasten ja ahmii minun tuskaani, parahduksia ja parkaisuja joita minusta pääsee.

Hirviö on turvallisesti mutta oikeasti vaarallinen. Pidän täysin mahdollisena, melkein jopa aika todennäköisenä että se jonkun kerran vielä murtaa minulta sormet tai kylkiluun, taikka aiheuttaa aivotärähdyksen, kun pyrin kaikin keinoin pakoon eikä se hellitä. Jotain vikaa mulla täytyy päässä olla, koska se ajatus tuottaa paitsi kiihottumista, myös suoranaista kaipausta sitä kohtaan. Kenties lievä Münchhausenin tapainen, olen pienestä pitäen rakastanut olla tavalla tai toisella niin kipeä että on pitänyt käydä lääkärissä. Asia palautui tietoisuuteen, kun keväällä sattui pieni tapaturma ja jouduin tikattavaksi. Toimenpiteen aikana paitsi kiihotuin, koin myös uskomatonta rauhaa ja tyynnytystä, ja muistelin sitä vielä kauan mielihyvää tulvillani. Sitä hetkeä kun minua parsittiin umpeen ja sain vain maata paikallani kun joku hoiti minua. Sitähän hirviökin tekee kun on ensin tehnyt minusta muusia, ottaa lähelle ja pitää huolta. Repii ja parsii.

Hirviö itse asiassa sai minut ensimmäisen kerran itkemään aivan muulla tavalla kuin satuttamalla, vaikka olikin siinä vaiheessa jo rääkännytkin. Makasin selälläni huohottaen ja se oli taas yläpuolellani sillä tavalla kuin olisi koko maailma ja minä jotain olemattoman pientä. Olin tainnut vedota siihen sanomalla etten enää kestä, koska se vastasi ettei minun tarvitsekaan kestää. Ja sitten se sanoi sen. Tänään sinun ei tarvitse pärjätä. Se oli neula johonkin valtavaan vesi-ilmapalloon minussa, elämän mittainen määrä asioita jotka alkoivat valua itkuna poskille. Pärjäämisen pakko kun on jotain mihin olen kasvanut, omaksunut suoranaisen maailmankuvan jossa elämä on pohjimmiltaan sitä että jotenkin pärjää, kaikista vastuksista huolimatta. 

- - - 

Yllä olevan tekstin luonnostelusta on jo pieni ajanlasku aikaa, ja asiat ovat muuttuneet monella tavalla. Ensinnäkin siten, että hirviö on poissa, konkreettisesti. Palaa joskus kevään ensimmäisenä päivänä niin kuin joku pahuksen kieroutunut Nuuskamuikkunen. 

Sitä ennen väkivalta sen kanssa ehti saada piirteitä joista osan osasin arvata, osaa todellakaan en. Useammin kuin kerran olen saanut miettiä luovia tapoja peitellä kasvoissani olevia mustelmia, ja toisena hetkenä taas kantaa niitä kuin mitäkin mitalia. Pestä meikit pois ennen kauppaan menoa kotikotona ja toivoa jonkun vanhan tutun tulevan vastaan. Että se näkisi, muttei tietenkään kehtaisi sanoa mitään. 

Sen turvasanankin minä sanoin. Sinä iltana kipu oli yksinkertaisesti vain liikaa, ja se repi taas minun rinnoista ja vatsasta kimpaleita, tai siltä se ainakin tuntui. Katse hirviön silmissä silloin tulee olemaan elämäni kiihottavimpia muistoja. Miten se hetkeksi pysähtyi, käsivarsi kaulaani painaen. Ei mistään käskystä saati huolesta tilanteen suhteen vaikka sen tarkistikin, vaan pohjattoman mielissään. Aivan kuin leijona, jonka nenän eteen joku onneton hiirenpoikanen jostain heinikosta olisi pelmahtanut kuin tarjottimelle. En muista nyökänneeni, mutta niin kuulemma tein. Se ei ollut lupa jatkaa - se oli vain ja ainoastaan minä hyväksymässä sen tosiasian jonka hirviön silmistä näin. Että se aikoisi siitä eteenpäin jatkaa ilman minun lupaani. 

Ja niin se myös teki. Jatkoi lihani repimistä. Heitteli minua hiuksista vetäen pitkin huoneistoa, ei siis tukistamalla ohjannut vaan todella hiuksista veti ja paiskoi. Potki kun makasin lattialla ja itkin. 

Aiemmin minua olisi varmaankin hävettänyt kirjoittaa tästä. Onhan se nyt aivan pervoilun peruspilareita, että turvasanaa on kunnioitettava, kaiken on loputtava sen siliän tien kun se sanotaan. Että joka ei näin toimi, ei mikään kinky olekaan, vaan väkivaltarikollinen. En ole sitä mieltä että hirviö on, siitä huolimatta että siinä otuksessa on paljonkin sellaista, mikä ei varmasti monenkaan mielestä kestäisi päivänvaloa. Miten se fantasioi minun huoraavan joillekin tissibaarissa kuolaaville äijille, niin että saisi herkutella häpeällä jota tunnen. Tai hirttävänsä minut tajuttomaksi, ja naivansa pari astetta jo kylmennyttä kehoani. Enkä tiedä miten päin olisin, koska sen tapa himoita niitä asioita pelottaa minua. Silti monet niistä ovat tismalleen samoja fantasioita kuin minullakin on ollut, osa taas sellaisia jotka ovat alkaneet kiihottaa hirviön myötä.

Ja minä todellakin tiedän miten tämä teksti tulkitaan. Että olen rakastunut ja menettänyt arvostelukykyni, ja nyt minua hyväksikäytetään oikein olan takaa. Tai että olen menettänyt järkeni ja ajautunut toimintaan, joka mitä suurimmassa määrin on uhka itselleni, mennyt yksinkertaisesti liian pitkälle. Ja tiiättäkö, minua naurattaa aivan poskettomasti. Ei, en missään tapauksessa kehota ketään ottamaan tästä hommasta mallia, mutta voin vakuuttaa että tämä on mitä konsensuaalisinta kinkyilyä, joka on viime kuukausina tehnyt elämästäni huomattavasti mielekkäämmän tuntuista kuin pitkään aikaan. Tuonut ennen kaikkea valoa ja lämpöä. 

Minä todella halusin että se lopettaa kun sanoin sen turvasanan. Halusin että me lopetamme. En enää oman kokemukseni mukaan olisi kestänyt enempää, ja olin tullut siihen pisteeseen etten halunnut olla kestämättäkään, vaan minulle riitti. Kyse on vain siitä, ettei hirviölle vielä riittänyt. Aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin tällaisissa rajallatanssimisissa, se teki tilannearvion että todellisuudessa kestäisin, vaikka olinkin eri mieltä. (Itse asiassa, en tiedä onko olemassakaan sellaista hetkellistä kipua jota ihminen ei kestäisi. Mitä se edes käytännössä tarkoittaa ettei kestä?) Jos sillä olisi ollut syytä uskoa että minulla oikeasti on joku hätänä, joku paikka pahasti rikki tai traumaperäinen paniikkikohtaus tms., tilanne olisi tietysti ollut toinen. 

Mulle ei jäänyt pätkääkään turvaton olo. Ei pienintäkään epäilystä antaa sen satuttaa uudestaan, ainuttakaan syytä arvioida uudelleen luottamustani siihen. 

Koska minä todella luotan siihen ihmiseen. Kunnioitan ja arvostan poikkeuksellisella tavalla. Se on varsinainen skenesaurus ja tehnyt valtavasti töitä jokaisen meidän kinkyn oikeuksien eteen. Olisi aivan järkeenkäypiä syitä glorifioida sitä, mutta siitä ei ole kyse, vaikka pidänkin hirviötä eräänlaisena vapaustaistelijana. Kyse on paljon hiljaisemmasta, syvemmästä arvossa pitämisestä, ei todellakaan mistään kirkuvasta fanityttöilystä. 

Hyvin epätavanomainen tilanne tämä meidän suhteemme joka tapauksessa on. En yksinkertaisesti tiedä mitä tunnen, ja se jos jokin on minulle kummallinen tilanne, koska tavallisesti mun tunteet on suuria ja selkeitä kuin Hollywood Hills.

Tiedän sen, että olen hirviöön valtavan kiintynyt, ja minun rintaa puristi kun se lähti. Puristi tänään, kun muistelin kaikkia hetkiä, ja tiesin ettei niitä tule pitkään aikaan - tai ehkä koskaan jos jokin liian iso asia ehtii muuttua. Yhtä aikaa sattuu, hymyilyttää ja itkettää, kun näen jossain silmieni takana miten se liikkuu, millaiseksi tila muuttuu kun se on läsnä, ja miten se kaikki vaihtelee syistä joita ehdin alkaa oppia tuntemaan. Tiedän, miten polttavasti punastuin kun äiti kujeillen kertoi kuulleensa siskolta, että minulla on joku uus kaveri. Ja miten yhtäkkiä halusin kertoa kaiken siitä millainen mies hirviössä on sisällä, mitä se tekee työkseen ja mistä se on kotoisin. Miten sillä on kauneimmat hiukset jotka olen koskaan nähnyt. Enkä silti sanoisi olevani rakastunut siihen. Jos olenkin, rakastuminen on ennen tuntunut ihan eriltä. Mulla ei myöskään ole minkäänlaisia odotuksia sen suhteen. 

Ei mitään muuta kuin se, etten tahdo menettää sitä.


// edit.

Ajattelin tekstin kirvoittavan pikemminkin paheksuntaa ja paremmintietämistä kuin pahaa oloa ja huolta. Se ei ollut tarkoitus, enkä minä sille todellakaan hekottele jos niin on käynyt.

Kirjoituksessa korostan hirviön julmuutta ja sen vääjäämättömyyttä, sitä etten pääse sitä pakoon tässä ääriesimerkissä edes turvasanalla. Näin siksi, että se todella on keskeinen osa sitä, miksi suhde hirviöön on mulle erityislaatuinen.

Hirviössä ja meidän suhteessa on kuitenkin myös toinen puoli joka ei tässä niin noussut esiin. Hirviö on älykäs, täyspäinen ja huomaavainen. Se on huolehtinut että mulla on töissä mukana kunnolliset eväät, ja on aina valmiina tukemaan kun mulla on hankala paikka. Välillä me vietetään tuntikaupalla katsoen telkkaria minun hieroessa ja silitellessä sitä. 

Ihan normaali, kahden ihmisen yhteisymmärrykseen perustuva suhde siis, vaikka melkoista väkivaltaseksiä sisältääkin 🙂

tiistai 3. elokuuta 2021

Pikkusisko ja sen veli

Sisältövaroitus: tässä merkinnässä kerrotaan insestisistä fantasioista ja ikäleikeistä. Pakolliset disclaimerit voit lukea laajemmin täältä, mutta lyhkäisyydessään, todellisen hyväksikäytön kanssa millään tällä ei ole yhtään mitään tekemistä. 

Minun nimimerkkini ei liity insesti-fantasioihin. Liittyy Billy Idoliin ja identiteettiini kuopuksena, sekä pikkuisuuteeni, vaikka en vielä nikkiä valitessani varsinaisesti ollutkaan siitä tietoinen. Yhtä kaikki, ei minulla missään tapauksessa ole mitään sisarusfantasioita vastaan. 

Näin jättiä viime viikolla. En ollut edes tajunnut miten kova ikävä minun sitä oli. Totta puhuakseni, en ollut tainnut tajuta miten kova ikävä mulla oli ylipäätään. Kuten jätille nauroinkin, mä en käsitä mihin multa kaikki ihmiset meni. Ihan vasta niitä oli vaikka kuin paljon, ja yhtäkkiä ei ole käytännössä ketään. Periaatteessa on, muttei periaatteet silitä sua (eikä pure). Tyypillisesti se ei haittaa minua, enkä tunnista itsessäni ihon ikävää. Sen perusteella miten hyvin resepti tepsi, olisin silti valmis antamaan diagnoosin että läheisyydenkaipuupa hyvinkin. 

Tyypillisesti olen myöskin enempi sitä sorttia että pannaan ensin ja rupatellaan sitten. Vaikken enää olekaan sellainen sosiopatti kuin ennen, en edelleenkään ole sangen sulava kuulumistenvaihtaja. Seksuaalinen kontakti on mulle paljon luontevampaa ottaa, eikä sen jälkeen tunnukaan luonnottomalta jutella niitä näitä. Tällä kertaa sekin meni erillain. Ujostutti, mutta tosissani tarvitsin sitä että silti jonkin aikaa vain puhuttiin ja oltiin, ennen kuin mitkään seksuaalis-spatiaaliset partikkelit päästettiin pörräämään. 

Eikä minun tarvinnut pyytää. Se oli sula itsestäänselvyys, vaikkei se tarkemmin ottaen ollenkaan ole. Ei vaikka olin viestitellessä tehnyt selväksi, miten uupuneessa ja turhautuneessa mielentilassa satuin olemaan. Joku toinen olisi tuumannut, että tukistetaanpa tuo tuittuilu pois heti alkuunsa. Joku toinen kerta se olisi toiminutkin. Mutta jätti ymmärsi ettei nyt, ja ihan yhtä lailla se näki kun taas oli nyt. Kun päivitys oli latautunut ja olin uudelleenkäynnistämistä vailla valmis. Se istui sängyn laidalla ja otti minut halaukseen, polvilleni jalkojensa väliin, ja sitten alkoi sinkoilla. 

Jätistä pääsi matalaa murinaa, minusta pieniä ynähdyksiä. Olin jo siinä kiinni, mutta painauduin vielä lähemmäs. Se ei satuttanut vaan piteli yhä pehmeästi, kuitenkin paljon lujemmin. Minä kutistuin pisaroiksi ja jätti kasvoi valtamereksi. 

Se kertoi ajatelleensa, että voitaisiin leikkiä pientä roolileikkiä. Jotain insestistä. Sitten jätti kysyi, kuka niitä pahoja asioita tekisi. Automaattinen vastaus oli isi, mutta se tuntui heti väärältä. Painoin kasvoni jätin vatsaa vasten ja tunnustelin millainen se mulle on, millaista yhteenkuuluvuutta siihen koen, ja se sana oli siinä heti. Mutta en minä kehdannut sitä sanoa. Mikä onni että jätin ensimmäinen arvaus osui oikeaan.

"Olisko se isoveli?"

Jätti teki aika arvostettavan peliliikkeen ja varmisti, ettei mulle oikeasti ole tapahtunut sellaisia asioita, koska se nyt olisi edellyttänyt aika paljon enemmän esipesua. Sen jälkeen pohjustus olikin helppo ja lyhyt. Pikkusisko olisi menossa nukkumaan kun vanhemmat ovat poissa, ja isoveli tulisi tekemään mitä on halunnut tehdä. Se tietäisi, että siskolla on tänään alkaneet ensimmäiset kuukautiset ja se olisi iso tyttö nyt. 

Koko tämä "kokeiltaisko roolileikkiä ja miten se tehdään" -keskustelu käytiin parissa minuutissa. Se ei tuntunut hetkeäkään miltään irralliselta kartanpiirtämiseltä, vaan se oli ikään kuin jo sisällä siinä mitä meillä ennestään on ollut, uusi tulokulma vain. Siksi se ei tuntunut pätkääkään päälleliimatulta eikä näyttelemiseltä. Se oli leikkiä.  Eikä itse asiassa ole olemassakaan mitään niin totta kuin leikki on, koska se tekee todellisuutta mistä ikinä hyvänsä. 

Käperryin peiton alle kuin nukkuisin. Kuulin jätin tulevan huoneeseen, ja se asettui makuulle taakseni ihan lähelle. Kosketti takapuoltani, painoi suunsa korvaani vasten ja alkoi tiputella sinne rumia sanoja. Havahduin mutten täysin herännyt, yritin vetäytyä kauemmas. Rooli oli äärimmäisen luonteva ja helppo, melkein kuin minä muutenkin, mutta se antoi silti erilaista liikkumavaraa. Oli järjettömän kiihottavaa ja vapauttavaa saada tapella vastaan. Pehmeästi, ei mitään primal playta, mutta kuitenkin pyristellä pois, yrittää estää toista koskemasta, kieltää... ja lopulta luovuttaa. 


Aika hauskaa miten erillä tavalla kiihottavaa pienistäkin asioista tuli. Niin kuin suuteleminen. Jätti kiristi pyytämään että se suutelisi minua, ja sai jestas sentään pussaamisen tuntumaan aivan sikamaisen perverssiltä ajatukselta. Niin hurjalta, että "vai otatko ennemmin isoveljen kyrvän perseeseen" oli oikeasti aika brainer. Samalla tavalla se painosti ottamaan sen suuhunsa... ja raiskasi minun perseen lopulta silti ("mutta sä lupasit...!" ei auttanu yhtään). Vaikka olin arka ja aika peloissani, se työnsi vielä sen jälkeen peppuni täyteen valtavia jätinsormiaan. Neljä, miten se voi saada sinne neljä, uhkasi jonain päivänä laittavansa koko nyrkin. Komensi laukeamaan. Orgasmi tuli pitkän tauon jälkeen yllättävän nopeasti, varsinkin kun makasin selälläni kasvot jättiin päin enkä päässyt piiloon. 

Heti kun olin lauennut mielestäni kerralla tyhjiin, jätti käski tulla uudestaan. Ensireaktioni oli, että sen on täytynyt tulla hulluksi, en missään tapauksessa pystyisi enkä kestäisi. Mutta se ei jättänyt hirveästi vaihtoehtoja vaan oli täysin varma asiastaan, että juttu oli yksinkertaisesti sillä tavalla että tulisin koska se sanoo niin. Ja sillä tavalla se oli, eikä se loppujen lopuksi ollut edes hankalaa. Tulinkin sitten sillä mielin, että lähti toisesta korvasta hetkeksi kuulo. 

Oli ihan sairaan kivaa! Mennään heti uudestaan -tavalla kivaa. Ja tosi erilaista, käytiin kokonaan uusissa pimeyksissä. Otettiin leikkiimme eri ei kun ennen, ja siinä samalla uusi tunne: inho. Tietysti isoveljen nussimaksi tuleminen on sairasta ja väärin, mikä sinänsä ei ole mitään uutta meille. Mutta se on myös ja ensisijaisesti ällöä. Pikkusisko ei halua että isoveli koskee siihen, koska se on inhottavaa

Luulen, että siksi molemmille tuli myös tarve selkeästi sulkea asia jo leikin sisällä, mitä ei ennen ole tapahtunut. On riittänyt että kumpikin tietää, ettei mikään niistä kauheuksista päde session ulkopuolella. Nyt mulle itsellenikin tuli olo, että jos tämä menee yhtään pitemmälle, se ei ole enää hauskaa. Tismalleen samaan aikaan jätti alkoi ohjata tilannetta siihen suuntaan, että pikkusiskokin alkaisi kuitenkin haluta ja nauttia, vaikka se kauhistuttaisi ja hävettäisi sitä. Ja tadaa, kun isoveli vei minulta neitsyyden pillustakin, tuntui ennennäkemättömän hyvältä vain tuntea sen kyrpä sisälläni. Toki siinä suunnanvaihdoksessa olikin oma aspektinsa myös turmeltumisella: onhan se vain aivan superkiihottavaa että isoveli saa pienen siskonsa haluamaan sitä. 

Huomaa että leikki meni mieleen melkoisella voimalla, koska näin todella intensiivisiä unia. Ensin uneksin jätin kosketuksesta ja havahduin orgasmiin, sitten näin painajaista jossa pahoitin sen mielen ja heräsin kyynelissä. 


Aamulla jätti vielä pieksi minut. Oli ihan kamalaa, sattu tosi paljon. Rakastan sitä kun se ei lopeta vaikka haluan ja rukoilen. Käskee vain hengittää ja jatkaa, koska tietää että kestän vielä. Ja minä kestän, koska luotan siihen että se tietää. 

En varmaan ikinä lakkaa ällistelemästä miten on edes mahdollista löytää joku, jonka kanssa jakaa ja toteuttaa näin kieroutuneita fantasioita. Ja että se tuntuu vieläpä maailman helpoimmalta asialta. Jätti osaa lukea minua täydellisesti, erottaa vikinät ja ynähtelyt toisistaan, eikä mun puolestani tarvi ikinä ihmetellä mitä se multa haluaa. Me yksinkertaisesti tajutaan toisiamme. Tällasenki leikin vois toteuttaa hirmu monella eri tavalla, mutta me oltiin heti samalla sivulla. Kun jätti puhui kauheitaan, se sanoi prikulleen niitä asioita jotka kiihottivat minuakin eniten koko skenaariossa. Hirvittäviä juttuja, sitä kaveria ei kuulkaa paljon ujostuta. 

Olen käsittämättömän onnellinen, että ollaan tällasia paatuneita pervoja molemmat. Jätin kanssa voi oikeasti tapahtua mitä tahansa, ja olen silti turvassa aina. 

Isoveli pitää susta huolta. 

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Tuntematon maa: näkökulmia kinkyyteen

Tättärää! Täältä tulee jotain, mistä olen lapsellisen innoissani: uudistunut Tuntematon maa, verkkolehti kinkystä elämäntavasta. 


Tätähän on puuhasteltu jo viime vuoden lopulta, mutta erinäisistä, enimmäkseen saamattomuuteen liittyvistä syistä aikaansaannos näkee päivänvalon vasta nyt. Älkäämme surko sitä, keskittykäämme siihen miten mahtihomma tästä vielä voikaan lähteä lentoon!

Mutta se ei onnistu ilman teitä muita. Jotta lehdestä tulisi juuri niin upea ja tärkeä kuin potentiaalia on, sen sisällön on rakennuttava yhteisöllisesti. Siispä jos Sinulla on minkäänlaista kiinnostusta tehdä tekstejä tai julkaista kuvia sivustolla, ota ihmeessä yhteyttä 💜 (toimitus@tuntematonmaa.net)

Näen Tuntemattoman maan paitsi mahdollisuutena taltioida kinkykulttuuria ja herättää keskustelua, myös tilaisuutena tehdä kinkyyttä näkyväksi osana ihan tavallisten ihmisten elämää ja identiteettiä. Ei minään mitä pitäisi peitellä tai hävetä, ei minään mikä oikeuttaisi syrjintää millään elämän osa-alueella. 

Kyllä vain, ikuisena idealistina uskon että tällä on oikeasti merkitystä. Eikä yksikään hapannaama mahda sille mitään!

Ikuinen idealisti. Te ette edes tiedä millainen merkitys sillä on mulle, että olen löytänyt sen kaverin kätköistäni taas. Olo on vähintään yhtä inkarnoitunut kuin Tuntemattomalla maalla itsessään. Viimeiset pari viikkoa olen takonut tekstiä kutakuinkin joka hetki kun olen kerennyt istumaan alas, sitä vain tulee ja tulee jostain.

Kaikki muukin minun elämässä tuntuu nytkähtäneen eteenpäin, pois roudasta ja ruosteesta. Jos joku kysyisi, vastaisin rehellisesti että se on totta. Minä olen onnellinen. 

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

"Voitasko nähä?"

Tästä blogista uhkaa tulla varsinainen Tinder-päiväkirja Enkä edes käytä sitä mitenkään aktiivisesti! (Sanovat kaikki.)

Otanta on joka tapauksessa riittävän laaja että olen ennättänyt närkästymään usein toistuvasta match-käyttäytymisestä. Muahan ei haittaa yhtään, jos keskustelua ei aloitetakaan, tai se hyvin nopeasti hiipuu: so be it. Mutta voi luoja miten riipivää on, jos jo kättelyssä vastapuoli tahtoo tavata. Hullujako ne on!

Mulle on täysin käsittämätön konsepti, että ne (vitun iänikuset) kemiat suvaitsisivat ilmaantua vasta tavattaessa, eikä toisesta voisi muodostaa kunnollista käsitystä pelkän kirjoittelun perusteella. Pelkän ja kirjoittelun...! Millaista rienausta kirjallista itseilmaisua kohtaan. Itsehän uskon vakaasti, ettei toisen sieluun millään muulla tavalla käsiksi pääsekään. Puhua voi mitä tahansa, mutta kirjoittaapa ei pystykään, paljastamatta itsestään jotain mitä ei kahvikupin äärellä näe. 

Tyypillisesti ihastunkin viestien perusteella jo ennen ensimmäistä tapaamista, jota ei itse asiassa todennäköisesti tule jollen ole jo päätä pahkaa pihkassa. Mitä järkeä siinä olisi, jos toinen ei tekstitse saa sulatettua sen verran itsestään että pitäisin sitä kiehtovana. Eikä kirjoittamisen merkitys minulla hiivu mihinkään edettäessä tutustumisvaiheesta suhteeseen. Mulle se on aivan elimellisen tärkeää, jotta suhteessa säilyisi niin turvallisuuden tunne kuin se (vitun iänikunen) kipinä ja seksuaalinen halukin. Jos sähköistä vuorovaikutusta ei tapahdu muuten kuin naamat tai genitaalit vastakkain, se ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi. 

Tavallisesti en tähän ristiriitaan vastakkaista näkymystä edustavien ihmisten kanssa törmää, koska olen jo kauan kuokkinut kiinnostavat tyypit esiin keskustelufoorumilta. Tinder ei todellakaan ole keskustelufoorumi. 

Vähän aikaa sitten tein jotain mitä en yleensä ikinä tee: tykkäsin tyypistä jonka esittelyteksissä ei ollut sanaakaan. Se oli virhe, tietenkin, mutta puolustuksekseni lumouduin kaverin poikkeuksellisen näyttävästä viikinkiparrasta. Viesti vastineeksi pomppasi näytölle välittömästi, ja keskustelun kulku oli kutakuinkin seuraava:

- Moi mis asut? Ajelen täs, nähtäiskö

- No tuota minä tykkään kyllä vähän tutustua ennenko lähen vieraan ihmisen kans mihinkään.

- Ite en tykkää lätistä tääl. 

Ja matchini katosi kuin emätinpuikko toosaan. 

Toinen tapaus alkoi lupaavammin, mielenkiintoisella profiilitekstillä ja kunnioittavalla lähestymisellä. Mahdollinen tapaaminen vilahti varhaisissa puheissa, mutta ymmärrystä riitti kun tapani mukaan ilmoitin, ettei sen aika ole ennenkuin olen sulkenut pois murhatuksi tulemisen todennäköisyyden. Keskustelu jäi kuitenkin hyvin pinnalliseksi, enkä saanut tyypistä oikein minkäänlaista otetta. Niin ikään en saanut mahdollisuutta esitellä omia hurmaavia puoliani, mikä nyt on silkkaa haaskausta. Tästä huolimatta palattiin toivottavasti jo ajankohtaiseen ensitapaamiseen, jolloinka sanoin suoraan ettei tästä vieläkään ole saanut siihen pohjaa. 

Ja sieltä se taas tuli. Hän ei yleensä juurikaan viestittele, koska kasvotusten kaikki on "niin paljon mielenkiintoisempaa". No kuule jospa koittasit kirjoittaa pikkusen tenhoavammin niin ehkä se tuntuski mielekkäämmältä saatana. 

Ennen olin sikäli taukki, että pidin suorastaan tyhminä ihmisiä joiden kirjallinen itseilmaisu on onnetonta. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että ihmiset ovat tässäkin erilaisia, ja paskastikaan kirjoittavan  älynlahjoissa ei välttämättä ole minkään maailman puutteita. Mutta minun ymmärrys loppuu siihen, jos selvästi osaa kirjoittaa täysin sujuvasti, eikä siltikään siihen suostu, jollei aivan pakko panemisen pitimiksi ole. Asiat ovat näet sillä tavalla, etten minä koe sen enempää seksuaalista kuin romanttistakaan mielenkiintoa ihmisiin, joiden kanssa ei kommunikointi kirjoittamalla käytä. 

Myöskin olen lopen kyllästynyt siihen, että normaali toisiaan kunnioittavan ihmisen välinen seksi sanaillaan joksikin helevetin henkimaailman kohtaamiseksi. Hyvä kun ei kristallilapset pyöri piiriä ympärillä heinäpeltokuvioita polkien samalla kun naida läpsäytellään.  

Note to self: ei enää tyyppejä jotka voitaskonähättelee jo ensimmäisissä viesteissä, eikä missään tapauksessa ihmisiä, jotka viittaavat sanallakaan "henkiseen kohtaamiseen".

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Villi viikko (satoi kasvoille kyyneleitä)

Minulla oli hiljattain viikko, josta sain hyvin kiellettyä mielihyvää. 

Harrastin seksiä neljän eri miehen kanssa. Se on vaikea sanoa niin ettei se kuulosta väärältä, ei minua miellytä kehuskella sillä montako pää(tai esi)nahkaa yhden viikon aikana sain. Minua kiihottaa ajatus, että olin sellainen lutka. Tuskin olisin viitsinyt toteuttaa niistä tapaamista kahta enempää jollei se olisi ajanut minua. Ei sillä etten olisi kiinnostunut kaikista heistä, olen vain hirveän huono haalautumaan yhtään mihinkään tapaamisiin. Kaikki nämä kaverit olivat siis sellaisia joita muutoinkin olen nähnyt, karhu, tindermies, ja kaksi joita en ole vielä nimennyt. 

Toinen näistä kahdesta on Tinderistä hänkin, ihka ensimmäinen matchini, jonka kanssa tavattiin vuosi sitten muttei ole tullut nähtyä uudestaan, vaikka kivaa olikin. Jälleen asioita joita punastuttaa sanoa, mutta imartelee tolkuttomasti, millainen rooli minulla hänen seksuaalisessa heräämisessään kuulostaa olevan. Hän on kertonut pohtineensa olevansa jopa jollain tasolla aseksuaalinen, mutta meidän tapaamisemme jälkeen oivaltaneen, että paikka josta hän halunsa löytää on vain tosi rajallinen. How about that, tyttö joka käännyttää aseksuaalin 😄 (joo joo, tiedän ettei se mene niin, mutta onhan se balsamia itsetunnolle vähän leikitellä ajatuksella). 

Nyt tarjosin hänelle todella mahdollisuuden päästää koiransa irti, ja vastavuoroisesti sain antautua alistumiseeni. Kun se kiinnitti käteni taakse ja nai kurkkuani. Kahlitsi x-asentoon sänkyynsä ja nyhti minusta nautintonsa, löi, sylki ja sitoi silmäni näkemästä. Laukesi kasvoilleni ja hiestä kaulalle liimautuneille hiuksilleni, sanoi ettei ole koskaan ennen tullut kenenkään muun kuin vaimonsa kanssa, vaikken sitä uskoisikaan. Ja minä uskoin, tietenkin, koska tuntuu hyvältä uskoa sellaisia sanoja.

Win-win.

Sitten oli se-mies. Se mies, jonka kanssa jaoin kaikki mahdolliset neitsyyteni, taivas varjelkoon kohta kaksikymmentä vuotta sitten. Se mies, joka laittaa viestejä joissa haluaa vain minua, joissa ääneni saa sen hulluksi halusta, joissa se ajattelee minua kun panee muita. Uskon, koska ei ole mitään merkitystä onko se totta vai satua joka sana. 

Se pyysi minut yöksi, ja vähän yllätyin moisesta... ystävällisyydestä kai se sana on, kuin ystävä. Laittoi minulle aamupalaakin. Keskusteli kanssani pitkälle yöhön, kirjoista ja musiikista ja siitä miten irrallaan sitä tuntee olevansa. Kuunneltiin Pariisin Kevättä ja minusta pulppusi suunnilleen kaikki sanat mitä minussa on, ja se näytti omansa. Alettiin panemaan jo ennen kuin ulko-ovi oli kokonaan kiinni, lopetettiin ja alettiin uudestaan. Se puri hampaansa rintoihini ja sanoi pikkuhuoraksi, ja minä pyysin näyttämään mitä sellaisille tehdään. Oli aivan fantastinen yö, vaikka tukikättäni särki kaikesta suihinottamisesta. Täytyy tosiaan alkaa tanssia enemmän jotta vähän vahvistuisi. 

Aamulla kävelin kotiin ja itkin. Kiersin sen saaren jonka tunnen niin hyvin, jossa olin joitain vuosia sitten valtavan onnellinen vaikken tajunnut sitä silloin. Soitin Pariisin Kevättä aina vain ja todella kuuntelin. Käännät jokaisen kortin / patoja patoja. Minua on aina vaivannut miksi ne kortit ovat juuri patoja, mikä symboliikka niissä on. Sitten, yhtäkkiä päivänselvänä. Ne on patoja. Pato...ja. 

Minun patoni eivät vielä murtuneet, mutta niistä tihkuu läpi. Eikä minua pelota, odotan sitä. Taon nyrkeilläni vaikkei voimastani mikään vapaudu. Ne railot tulevat siitä, kun uskallan hetkittäin olla niin helvetin hauras. On ollut aikoja jolloin uskalsin koko ajan, eikä mikään silloin pidätellyt minua virtaamasta.

Sillä tavalla tahdon elää, en kivien takana.