Sivut

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Häpyhäpeä.

Länsimaisessa kulttuurissa on äärimmäisen tiukat häpystandardit. Miehen rensseleitten tulee pinttyneen uskomuksen mukaan olla tiettyä kaliiberia kookkaammat, vaikkakin miehen mitta on monien peitsen kantajain omaa arviota armollisempi. Naisen hävyn on puolestaan oltava joko täysin tai lähes karvaton ja tiukka, ja pornoteollisuus takoo tajuntoihin ihannetta ulkonäöltään hampurilaista muistuttavista tekotimantein koristelluista pimpsoista. Kaikenmaailman asiantuntijat ja hömppälehdet huutavat toosan tuunaamisen tärkeyttä: on jumpattava lemmenlihaksia ja sokeroitava brasilialaisittain jos uimarannoille saati petipuuhiin mielii. 



Eittämättä joka tytöllä välillä käy mielessä, josko oma välineistö täyttää vaatimukset. Valitettavan moni kärsii suoranaisesta häpyhäpeästä tuskaillen, kehtaako alapäätään ylipäätään kellekään näyttää. Myös minulla on omat kompleksini. 

Luonnollisesti synnytyksen jälkeen olin vähän peloissani, olenko ponnistanut paikat pilalle. Jossain välissä haalin jos jonkinnäköisiä kuulia lihastreeniä varten, mutta totta puhuen sen homman olen kokenut aina aivan äärimmäisen epämukavana. Mä alan vain voida kokonaisvaltaisesti pahoin, kun kuvittelen hissitteleväni jotain helvetin kirsikkaa pillussani. Olen sitä paitsi niin patalaiska, että jo jumppavälineen paikalleen asettaminen ylittää usein viitseliäisyyteni rajat. Vähälle on siis välineurheilu jäänyt. Toistaiseksi en ole kuitenkaan saanut mitään näyttöä siitä, että olisin löystynyt käyttökelvottomaksi, joten olen päättänyt yksinkertaisesti unohtaa koko hetkellisen päähänpinttymän. 


Edelleenkään en ole löytänyt sekä herkälle iholleni että laihalle lompakolleni sopivaa menetelmää pitää bikiniraja paraatikunnossa, ja koska seksielämä on sangen satunnaista, vietän suurimman osan ajasta täydellisessä luonnontilassa. Onneksi karvoitukseni ei ole turkkilaismallia kaitsemattomanakaan, joten ei ole täydellinen katastrofi vaikken ehtisi varautumaan sutinaan karvatalkoin. (On muuten kaikkein varmin konsti jättää valmistelut tekemättä varmistaakseen onnettaren suosio baanalle lähtiessä. Aivan saletisti löytyy joku hillitön komistus kainaloon juuri silloin.) Säännöllisemmän seksin aikoina olenkin sitten melko tukalassa pinteessä. Saa valita tekeekö mieli olla parin näpsäkän päivän jälkeen punapilkullinen, kutiseva ja piikkisänkinen, vaiko suosiolla au naturel.

Oireilevan ihon lisäksi sheivaaminen on saamarinmoinen päänsärky myös toisesta kiusallisesta syystä, joka on  itsetunnollinen ongelma jo sinänsä. Mulla on nimittäin sellaiset tuhannesti kirotut roikkuvat häppärit, joista naiset kausittain lyövät kuvia nettiin ja kyselevät hädissään, onks normaalia. On normaalia, mutta myös epäesteettistä ja vallitsevien ihanteiden valossa häpeällistä. Posliiniksi en enää tohdi vetää ollenkaan, tätä tilannetta on kova tarve edes vähän karvapeitellä. 

Pari viikkoa sitten tuli Teemalta aivan erinomainen dokumentti The Sunny Side of Sex (1/4), joka sivusi tätä aihetta. Siinä toimittaja pistäysi tutustumassa ugandalaiseen seksuaalikulttuuriin, jossa tapana on mm. venyttää häpyhuulia tarkoituksella mahdollisimman roikkuviksi. Toimittaja yritti selittää näille naisille, että länsimaissa naiset häpeävät kuollakseen jos häpikset luonnostaan hieman retkottavat, mutta tällainen suhtautuminen oli ugandalaisnaisille täysin mahdotonta ymmärtää. Ylipäätään heidän kulttuurissaan tuntui olevan käsittämätöntä yhdistää sana "häpeä" omaan kehoon. Niillä nurkilla kannustetaan olemaan seksuaalisesti aktiivinen sen sijaan, että tulisi yksinkertaisesti olla olemuksellisesti seksikäs. Häpyhuuliakin venytetään ulkonäöllisten syiden sijaan nautinnon lisäämiseksi. Naiset totesivatkin täysin tyynesti, että onhan ne taivahan rumat mutta entä sitten, sitä paremmat fiilikset.


Tätä asennetta olen yrittänyt tankata itseenikin. Sitä paitsi, en koskaan ole kuullut negatiivista palautetta paikoistani. Päin vastoin itse asiassa, kuuluu kelvanneen sellaisenaan. Myös karvakysymys on kokemukseni mukaan melkoinen uutisankka. Kaikki miehet, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, ovat olleet sillä kannalla, ettei ole vitunkaan väliä onko se värkki vuorattu villoin vai pulipaljaana. Ja kun sitä oikein ajattelee, ei minua ainakaan karvat häiritse edes suuseksiä antaessa, ei naiselle sen enempää kuin miehellekään. 

(Yhden kerran on tosin karvojen kanssa ollut vähän kiusallinen tilanne, kun eräällä miehellä niitä lähti touhutessa irti melkeinpä tupottain. Silloinkin homma häiritsi pikemminkin siksi, että olin vilpittömästi huolissani, oliko se raukkaparka altistunut jollekin säteilylle tai jotain, kun sellaista vauhtia kaljuuntui kirjaimellisesti käsiin. )

Koska minun silmieni alla ei kenekään tarvitse genitaalejaan hävetä, olen todennut viisaammaksi antaa armoa myös itselleni. Ei, minulla ei ole ikuisesti silkinsileänä säihkyvää hampurilaista, mutta hitto soikoon se on silti aivan käypä peli. Ei mun autokaan ole varsinaisesti viime vuoden malleja, ja silti ajelen sillä melko reteänä, koska mä pidän siitä yhtä kaikki. 

Toivon todella, että ugandalaisnaisten vaalima valtaisa viisaus lankeaisi lähitulevaisuudessa koko tämän pallonpuoliskon päälle, ja häpyhäpeä hellittäisi vihdoinkin tukahduttavan otteensa.


// Edit. Häpeliäisyyttäni minun täytyy täsmentää ja tähdentää, ettei minulla sentään suinkaan ole mikään monstruöösi octopussy, eikä ole tarvetta haaveilla lentämään oppimisesta tai muusta kompensoivasta käyttötavasta häppäreille. Ja kyse on tosiaan sisemmistä häpyhuulista, joten ei löydy myöskään mitään constant camel toeta näistä housuista. Ei mulla muuta.