Sivut

torstai 14. maaliskuuta 2019

Pet play -fantasioita

Minä ratkean.

Olen vähän nuuskinut ympäriinsä. Muistatteko, kun puhuin niistä hurtista ja irtopäistä joskus? (Kävi muuten ilmi että niitä sanotaan kai ihan vain teatterimaskeiksi. Miten mielikuvituksetonta!) 

No. Jostain universumin tomusta minun päähäni tupsahti kysyä, miksei se voisi olla sellainen fantasia jota voisin pyrkiä päästä toteuttamaan. Siitä pikkiriikkisestä oivalluksesta seurasi sellainen alkuräjähdys, että saa nähdä millaisiin sfääreihin tajunta tästä vielä laajenee. 

Ensin minua kiihotti ja kiehtoi vain ajatus toisesta maskeissaan. Taisinpa sanoittaa asiaa niinkin karkeasti, kuin että haluaisin vain naida jotain jolla olisi maski päällään. Simppeli, vanhan hyvän ajan panofantasia, näitähän nyt on. Murtovarkaita ja silleen. 

Mutta mitä enemmän asiaa perkasin, huomasin etteivät nämä tuntemukset ole aivan niin pinnallisia. Minua todella kiihottaa, että toinen olisi se hauva. Saisin katsoa, koskea ja ihmetellä sitä, miten se voikin olla sellainen kuin on. Yhtä aikaa ihminen ja jotain muuta niin suloisella tavalla merkillistä. Miten kaunis sen kuono olisi, miten haluaisin että se kuljettaisi sitä minun iholla, joka paikassa. Tutustuisi, nuuhkisi. Eikä se sanoisi mitään, sanat on niin very unnecessary, urahtelisi ja vingahtelisi vain kun minä silittäisin ja rapsuttaisin sitä. Ja kiusaisin. En rääkkäisi enkä alistaisi koska sellaista minussa ei ole, mutta kujeilu ja kiusoittelu on asia erikseen. 

Ja sitten pamahti tyhjyydessä jälleen. Mitä jos... mitä jos minäkin voisin olla niin joskus? Minä olisin maailman säälittävin pentu. Niin totta vie olisinkin. Säälittävä, avuton ja pieni. Sellainen jota täytyy ojentaa ja josta on pidettävä huolta. Hyvin pitkälti siis niitä asioita, joita olen sanonut itsessäni pikkuisuudeksi, koska tytöt nyt vaan on joko pikkuisia tai kisuja. Miksi se niin on? En tiedä yhtään naispuolista hauvaa, joten eipä vain ole koskaan aiemmin pälkähtänyt päähän, että se voisi olla jotain mistä minä saattaisin nauttia tai joka voisi täyttää tarpeitani. Enkä minä todellakaan ole mikään kissanainen, mussa ei ole mitään sillä tavalla eleganttia tai sievää. Enemmänkin juuri arasteleva mutta innostuttuaan hulmu ja utelias penikka.

Nyt kun kerran olen tullut asiaa ajatelleeksi, sitä on vaikea lakata ajattelemasta alinomaa. Minun päähän vyöryy mielikuvia jotka pudottavat vatsasta pohjan, ja samalla silittävät jotain muutakin levotonta minun sisällä. Mietin esimerkiksi, miten ihanaa ja täydellisen vapauttavaa olisi olla bileissä pentuna. Istua turvassa jonkun jaloissa ja tarkkailla, ja kerrankin elämässään saisi olla ihmisten edessä niin ettei tarvitse miettiä mitä pitäisi puhua, kelle sanotaan moi niin kuin tutulle ja kenen nimi pitäisi muistaa. Saisi vain olla. Ynähdellä jos joku silittää tai rapsuttaa, ja jos ihmiset haluaisivat ottaa minuun kontaktia ne tarjoaisivat ensin käden tutkittavaksi, eivätkä alkaisi puhumaan mitään joutavaa mihin täytyy miettiä nokkelia vastauksia. Minä saisin haistaa ja koskettaa ihmistä aivan ensin, silittää sitä nenälläni jos tykkään siitä. Olen aina tehnyt niin niille joista tykkään, painanut nenäni toisen hiuksiin tai turkkiin tai kasvoja vasten. 

Se sillain viattomasti. Kinkymmin, voisin hellästi nuolla jonkun sormia. Tai näykkiä, jos minua ärsyttäisi. Ja sitten jonkun pitäisi ottaa minua niskavilloista kiinni ja ärähtää mulle. Tai jos olisi joku isompi rakki, ja se läppäisisi minua tassullaan ja purisi. Muutenkin minusta olisi mahtavaa, jos joku hurtta olisi minulle hurja, mutta sellaisesta en uskalla oikein haaveillakaan sen enempää. Lienee huomattavasti hankalampaa täyttää toteen.

Hauva-asusteista minua kiihottaa ajatus siitä että minulla olisi tassut, siis sellaiset hanskat joissa ei ole sormenpaikkoja. Ne olisivat ensinnäkin söpöt. Voin myös kuvitella miltä ne tuntuisivat, niin fyysisesti kuin henkisestikin, kun ne estäisivät kutkuttavalla tavalla minua koskemasta muita. Maskeista en oikein tiedä vielä. Voi olla, että minulle tulisi ahdistunut olo kun minun päässäni olisi jotain. Tai sitten tuntisin oloni turvalliseksi kun pääsisin etäämmälle ihmisistä, ei voi tietää. Mutta jos minulla olisi oma maski, tahtoisin että se olisi suloinen. Mustat tai muut kovanväriset kinkymateriaalit eivät vain tunnu omilta, eivät sellaisilta joihin piiloutumalla voisin tuntea ilmaisevani itseäni, mikä olisi aika olennaista tällaisessa. Tahtoisin jonkin siron ja hempeänvärisen, tai sitten sellaisen hopeanuolimaisen, enemmän piirroshahmoa kuin oikeaa eläintä tai kinkykuvastoa mukailevan. (Sivumennen sanoen, ollapa prätkähiirimaskeja..! Kasari-ysäri -vaihteen lapset olisivat niin sulaa vahaa kun pääsisivät telmimään vaikka tosielämän Turbon kanssa, ai jumalauta.)

Summa summarum, minä käyn aivan hurjilla kierroksilla. En ole kokenut mitään tällaista sitten sen kun sain kuulla skenestä ja innostuin tutkimaan alistumista ja kipua syvemmin. Voi tietysti olla että päädyn vain huomaamaan, ettei tämä ollutkaan minun juttuni vaan pelkkää fantasiaa. Miten vain, tämä kortti minun yksinkertaisesti täytyy kääntää.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Toinen kaikkeus

(Toim. Huom. Tämä on pari vuotta vanha outoudestaan päätellen selvästi aikoinaan kesken jäänyt teksti jonka olin itsekin unohtanut. Jostain syystä se pompsahti nyt uusimmaksi.)

Kuin tulikuumaa hiekkaa koko ihoa vasten yhtä aikaa.

Siltä minun muistamiseni tuntuu, niin sanottiin.

Minä myönnän sumeilematta oman aiemman esteisyyteni. En ole pitänyt switch-miehiä itselleni potentiaalisina kumppaneina. Kyllä, olen teoriassa tiennyt sen, ettei alistuminen tee kenestäkään vähemmän miehekästä tai karismaattista, mutta olen silti ollut sillä kannalla, että miehissä jotka tahtovat alistua, on se simppeli valuvika, etten minä tahdo ketään alistaa. Enkä varsinkaan satuttaa.

Ja on siinä vähän sekin, että näissä piireissä on pakkokin pysyä tietyllä tavalla jämynä. Jos menee lausumaan julkisesti pienenkin vihjauksen siihen suuntaan, että jotkin muutkin kuin kauttaaltaan dominoivat ihmiset saattaisivat löytää tien sydämeen tai sitä syvemmälle, riman ali pyrkii oitis ryömimään jos jonkinlaista orjapoikaa. Minä tiedän että se on rumasti sanottu, mutta sanon sen silti, jotta ne pysyisivät vastakin loitolla, vaikka aion kertoa jotain joka rikkoo minun kinkykaavaani.

Minä valvoin  yhden aamun miehen kanssa, jolla oli toisen naisen panta kaulassaan. Jolla ei ollut lupa laueta, eikä mitään mahdollisuutta sitä lupaa siinä tilanteessa anoa.

Minä pidin sitä suussani ja sen koko keho oli kuin äärimmilleen jännitetty jousi, joka katkeaisi jos ei otteesta pääsisi. Ehken aivan vain pidellyt. Ehkä minä olin tavallistakin huolellisempi siitä, että minun suuni oli tarpeeksi kostea, että minun huuleni painautuivat tarpeeksi tiiviisti toisen ympärille, että liikuin niin ettei paine päässyt pakenemaan ja että otin kaiken niin syvälle kuin saatoin.

Mutta se kesti sen. Ja koko sen ajan, tuntiessani miten reisilihakset pingottuivat, miten käsittämässömyydessään merkityksellisiä ääniä pakeni suusta, minä nautin sekä hänen kärsimyksestään että omastani. Minä nautin siitä kamppailusta, jonka se joutui minun vuokseni käymään. Minä nautin omastani, joka johtui siitä etten voinut saada täysin mitä tahdoin. Minä tahdon että minua käytetään, että minusta voi ottaa nautintonsa. Se sekä saattoi että ei saattanut sitä tehdä. Se sai suuremman nautinnon, samanlaisen kuin minun nautintoni, siitä että se antoi oman nautintonsa mennä.

Meitä oli siinä kaksi jotka emme kumpikaan saaneet omaa täyttymyksellistä nautintoamme, ja jotka kuitenkin saimme suuremman nautinnon kuin voi nauttimalla saada.

Ja se halu oli käsittämätön. Se on. Miten se murisi, urisi, hyräili kun sai nuolla minua... Miten minä vingahtelin kun se teki niin. Sen anonymiteettia suojellakseni en kerro enempää, mutta jo sen ammatti saa minut kokemaan sen hyvin vahvasti auktoriteettina. Sellaisena, jota minä katson automaattisesti ylöspäin. Kun sellainen pyytää, todella toivoen että saa, nuolla minua, saada minut nauttimaan, vaikka kerroin ettei sen tarvitse koska en kuitenkaan saa, ja tekee sitä niin väsymättä että minä lopultakin aloin unohtaa miksi kysyin... Se teki sen niin hyvin. Ja minä tiesin ettei sitä haitannut kun vajosin koko painollani sen suuta vasten.

Entä se tapa millä se tarttui minuun. Miten se tarttui minua tukasta, painoi minut polvilleni ja löi minua, sanoi ääneen ne sanat, että tahtoo laittaa minut kärsimään siitä miten se kärsii. Miten se työnsi sormensa minuun ja teki sanoiksi sen miltä minä tunnun, miten minä muutun kun tahdon sen pysyvän siellä mihin on tunkeutunut, tekevän siitä temppelin pelkästään häväistäkseen sen tai :::. Se tuli minun kiinni, se hyväili ja kosketti niin kuin tekee vain se jolla on omakin lupansa tehdä se niin kuin todella tahtoo.

Deep inside of a parallel universe
It's getting harder and harder
To tell what came first

Minä en tahdo alistaa sitä. Mutta minä nautin aivan helvetisti siitä, että se joutuu alistumaan kun on minun kanssani. Ja samalla minä alistun sille. Tavalla, jolla en kuitenkaan ole yhtään sen alempana, vaan jopa tietyllä tavalla ylempänä. Minä kaikessa alistuvassa seksuaalisuudessani olen jotain, mitä se omalla tavallaan palvoo. Niin kuin minä sitä, mutta kuitenkin aivan eri tavalla, minä luulen. Ja minä... Minä tahdon tuottaa sille nautintoa, tiedostaen että se voi viedä minut kauaskin mukavuusalueeltani.

Huomaan puhuvani preesensissä. Se johtuu siitä, että minä aivan todella toivon tämän toistuvan, jollei jatkuvan.

---

Tänään se kysyi minun nimeäni. Kysyi, koska ei tiennyt. Minä kerroin sen niin kuin vieraan nimi kerrotaan, minä en koskaan ole oikein tuntenut ristimänimeäni omakseni. Minulla on aina ollut muita
nimiä. Pikkulutkakin on minun nimeni oikeammin kuin mikään niistä kolmesta, jotka äitini minulle antoi.

Minä en kysynyt, mutta minä tahtoisin tietää, millä nimellä se minua ajatteli aiemmin. Vai ajatteliko ollenkaan. Maameren tarinoissa taiat ovat sen, joka käyttää asioista niiden todellisia nimiä.

Mikä minun nimeni on?

--- Kuningatar kuljetti mattoveistä minun ihollani.

Miksi kirjoitan seksuaalisuudesta? (Tapaus lattiakaivo)

Välillä elämä on yhtä lattiakaivon tyhjentämistä. Sitä ei koskaan hoksaa, että jotain totisesti pitäis tehä ennen kuin lattia tulvii, ja siinä vaiheessa homman hoitaminen on jo tosi inhottavaa. Joutuu kaivelemaan kontiltaan jälkeensä jättänyttä tavaraa johon ei missään tapauksessa tahtoisi koskea, jotain mikä on joskus ollut osa sitä elävää kokonaisuutta joka itse on, mutta joka nyt pesii aivan omaa niljaista elämäänsä. Tai sitten saattaa olla, ettei kaivosta edes löydy mitään johon voisi tarttua ja ottaa pois, pelkkää pahaa hajua ja pintalikaa. Vaikka on ilmeistä että sekin sotku täytyy putsata, tuntuu silti käsittämättömältä että jokin niin pieni on voinut estää koko hela systeemin tarkoituksenmukaisen toiminnan.

Niin. Elämä on lattiakaivon tyhjentämistä.

Pari viikkoa sitten sain kunnian istua kutakuinkin maailman hurmaavimman persoonan Najwan haastateltavana. Kyseessä oli opintoihin liittyvä tehtävä, jossa pengottiin vastausta kysymykseen miksi minä kirjoitan seksuaalisuudesta. Aihetta lähestyttiin monesta eri näkökulmasta, ja voi veljet voin kertoa että oli intensiivinen sessio. Siitä kaivosta nousi aika paljon sellaista mitä en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, lopulta joitain aika kipeitäkin juttuja jotka ovat unissa vielä nytkin. Toisaalta valtavasti voimaa ja inspiraatiota siitä, miten pitkän matkan olen kulkenut, ja miten ei oikeasti ole mitään itseäni kummempaa estettä sille että matkaisin vielä paljon pitemmälle.

Ällistyttävän paljon sitä tosiaan voi omasta elämästään jättää huomaamatta. Olin esimerkiksi täysin siinä uskossa, että aloin kirjoittaa seksistä tämän blogin myötä, siitä sattumasta että yleisemmän blogini aiheet alkoivat yhä useammin pyöriä juuri seksuaalisuuden ympärillä. Nyt kun tulin purkaneeksi lankoja Nawjan kanssa, muistinkin kirjoittaneeni seksistä hyvin eksplisiittisesti jo lukioaikojen nettipäiväkirjassa.

Silloin syy oli ensisijaisesti häpeä. Teini-ikä pienellä paikkakunnalla ei totisesti ollut henkisesti helppoa tytölle, joka ei koskaan seurustellut vaan harrasti pelkkiä irtosuhteita. Se slutshamingin määrä oli aivan uskomaton. Muistan miten pelkäsin penkkareita, niitä sydämiä joihin kirjoitettiin kaikkien nuorempien oppilaiden nimet ja mitä niistä ajateltiin. Minun sydämeeni kirjoitettiin sellaisia asioita kuin "lutka", "ei moraalia" ja "kelpasitko?". Rehtori kävi kiusaantuneena hymähdellen yliviivaamassa mustekynällä pahimmat solvaukset, mutta ei ne kyllä kenellekään epäselväksi jääneet.

Minä häpesin aivan helvetisti, jatkuvasti. Ja samalla minä olin vihainen, niin käsittämättömän vihainen siitä että minun piti tuntea itseni niin paskaksi sen vuoksi miten halusin elää. Pojat jotka käyttäytyivät samalla tavalla olivat vain kaikkien rakastamia veijareita, mutta minä olin säälittävä huora.


Niin minä aloin kirjoittaa sellaista minua, joka ei välittänyt. Joka uskoi väkevästi siihen, että ne huorittelijat olivat väärässä ja aika vitusti, en minä. Tyttöä joka rakasti seksiä ilman sitoumuksia, rakasti tehdä sitä monien poikien kanssa, rakasti itseään siitä huolimatta ja osittain juuri sen takia. 

Olen melko usein nolostellut alkuaikojen tekstieni Carrie Bradshaw'maista vastakkainasettelua miesten ja naisten välillä, puhumattakaan naisellisen seksuaalisuuteni korostamisesta röyhkeänä ja riippumattomana aina naurettavuuteen asti. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että se oli välttämätöntä kaiken sen häpeän ja syyllistämisen jälkeen. Eikä pelkästään minulle henkilökohtaisesti, vaan koko kulttuurille. Sex and the cityläinen naiskuva on nykyajan näkökulmasta jokseenkin konservatiivinen ja elähtänyt, mutta se oli välttämätön välivaihe sille että naisen seksuaalisuudesta voidaan tänä päivänä puhua toisin.

Nämä miksi-kysymykset olivat siis pahuksen antoisia. Mutta vielä antoisampaa oli pohtia ja tiedostaa, mitä minä lopulta siis saan siitä että kirjoitan seksuaalisuudesta. Rehellisesti sanottuna, minä olen saanut siitä kaiken mikä minulle tänä päivänä on merkityksellistä.

Kirjoittamalla minä todella olen luonut koko minuuteni. Kirjoittamalla seksuaalisista haluistani ja tarpeistani olen avannut itseni ihmisille tavalla, joka ei ainakaan ennen olisi minulle muuten ollut mitenkään mahdollista. Sitä kautta olen luonut kontakteja ja löytänyt ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kokea sellaista mitä en tiennyt mahdolliseksi unien ulkopuolella. Kokea itseni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, kokea olevani aidosti minä. Sitä paitsi, minä yksinkertaisesti ajattelen kirjoittamalla. Kirjoittamatta kaikki jää pirstaleina ajelehtimaan enkä saa mistään mitään otetta.

Samalla ymmärsin vihdoin, mikä se asia minun lattiakaivossani on joka on estänyt sitä vetämästä. Estänyt minua kirjoittamasta ja hakemasta uusia kokemuksia, vaikka pitkän ajan jälkeen olen alkanutkin kokea niihin taas paloa. Siellä yksinkertaisesti on vielä jotain jäljellä, jotain mikä minun olisi pitänyt käsitellä jo kauan sitten ja johon nyt on tosi tympeä lähteä koskemaan. Mutta pakko se on, ja kirjoittaminen on ainut tapa, vaikka se tekee niin kipeää että minun on tapojeni vastaisesti tehtävä se ihan yksin. Niihin asioihin en voi antaa kenenkään ulkopuolisen katsoa. 

Ennen Najwan haastattelua tapasin erään naisen, jonka kanssa olin kirjoitellut jo jonkin aikaa. Upea, viehättävä, kiehtova nainen, jonka kanssa saatoin kuvitella kaiken. Oli hetki bussipysäkillä, oli suudelma joka sai minut sellaiseksi joka rakastan olla, heikkona toisesta. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt haluta lisää, kaikkea ja heti paikalla, mutta minä meninkin aivan jäihin.

Minä en yksinkertaisesti pysty siihen vielä, en vieläkään. Tuntemaan sellaisia asioita, sillä tavalla. On löydettävä toisia reittejä.

Ja tyhjennettävä se saamarin lattiakaivo.