Pet play -fantasioita

Minä ratkean.

Olen vähän nuuskinut ympäriinsä. Muistatteko, kun puhuin niistä hurtista ja irtopäistä joskus? (Kävi muuten ilmi että niitä sanotaan kai ihan vain teatterimaskeiksi. Miten mielikuvituksetonta!) 

No. Jostain universumin tomusta minun päähäni tupsahti kysyä, miksei se voisi olla sellainen fantasia jota voisin pyrkiä päästä toteuttamaan. Siitä pikkiriikkisestä oivalluksesta seurasi sellainen alkuräjähdys, että saa nähdä millaisiin sfääreihin tajunta tästä vielä laajenee. 

Ensin minua kiihotti ja kiehtoi vain ajatus toisesta maskeissaan. Taisinpa sanoittaa asiaa niinkin karkeasti, kuin että haluaisin vain naida jotain jolla olisi maski päällään. Simppeli, vanhan hyvän ajan panofantasia, näitähän nyt on. Murtovarkaita ja silleen. 

Mutta mitä enemmän asiaa perkasin, huomasin etteivät nämä tuntemukset ole aivan niin pinnallisia. Minua todella kiihottaa, että toinen olisi se hauva. Saisin katsoa, koskea ja ihmetellä sitä, miten se voikin olla sellainen kuin on. Yhtä aikaa ihminen ja jotain muuta niin suloisella tavalla merkillistä. Miten kaunis sen kuono olisi, miten haluaisin että se kuljettaisi sitä minun iholla, joka paikassa. Tutustuisi, nuuhkisi. Eikä se sanoisi mitään, sanat on niin very unnecessary, urahtelisi ja vingahtelisi vain kun minä silittäisin ja rapsuttaisin sitä. Ja kiusaisin. En rääkkäisi enkä alistaisi koska sellaista minussa ei ole, mutta kujeilu ja kiusoittelu on asia erikseen. 

Ja sitten pamahti tyhjyydessä jälleen. Mitä jos... mitä jos minäkin voisin olla niin joskus? Minä olisin maailman säälittävin pentu. Niin totta vie olisinkin. Säälittävä, avuton ja pieni. Sellainen jota täytyy ojentaa ja josta on pidettävä huolta. Hyvin pitkälti siis niitä asioita, joita olen sanonut itsessäni pikkuisuudeksi, koska tytöt nyt vaan on joko pikkuisia tai kisuja. Miksi se niin on? En tiedä yhtään naispuolista hauvaa, joten eipä vain ole koskaan aiemmin pälkähtänyt päähän, että se voisi olla jotain mistä minä saattaisin nauttia tai joka voisi täyttää tarpeitani. Enkä minä todellakaan ole mikään kissanainen, mussa ei ole mitään sillä tavalla eleganttia tai sievää. Enemmänkin juuri arasteleva mutta innostuttuaan hulmu ja utelias penikka.

Nyt kun kerran olen tullut asiaa ajatelleeksi, sitä on vaikea lakata ajattelemasta alinomaa. Minun päähän vyöryy mielikuvia jotka pudottavat vatsasta pohjan, ja samalla silittävät jotain muutakin levotonta minun sisällä. Mietin esimerkiksi, miten ihanaa ja täydellisen vapauttavaa olisi olla bileissä pentuna. Istua turvassa jonkun jaloissa ja tarkkailla, ja kerrankin elämässään saisi olla ihmisten edessä niin ettei tarvitse miettiä mitä pitäisi puhua, kelle sanotaan moi niin kuin tutulle ja kenen nimi pitäisi muistaa. Saisi vain olla. Ynähdellä jos joku silittää tai rapsuttaa, ja jos ihmiset haluaisivat ottaa minuun kontaktia ne tarjoaisivat ensin käden tutkittavaksi, eivätkä alkaisi puhumaan mitään joutavaa mihin täytyy miettiä nokkelia vastauksia. Minä saisin haistaa ja koskettaa ihmistä aivan ensin, silittää sitä nenälläni jos tykkään siitä. Olen aina tehnyt niin niille joista tykkään, painanut nenäni toisen hiuksiin tai turkkiin tai kasvoja vasten. 

Se sillain viattomasti. Kinkymmin, voisin hellästi nuolla jonkun sormia. Tai näykkiä, jos minua ärsyttäisi. Ja sitten jonkun pitäisi ottaa minua niskavilloista kiinni ja ärähtää mulle. Tai jos olisi joku isompi rakki, ja se läppäisisi minua tassullaan ja purisi. Muutenkin minusta olisi mahtavaa, jos joku hurtta olisi minulle hurja, mutta sellaisesta en uskalla oikein haaveillakaan sen enempää. Lienee huomattavasti hankalampaa täyttää toteen.

Hauva-asusteista minua kiihottaa ajatus siitä että minulla olisi tassut, siis sellaiset hanskat joissa ei ole sormenpaikkoja. Ne olisivat ensinnäkin söpöt. Voin myös kuvitella miltä ne tuntuisivat, niin fyysisesti kuin henkisestikin, kun ne estäisivät kutkuttavalla tavalla minua koskemasta muita. Maskeista en oikein tiedä vielä. Voi olla, että minulle tulisi ahdistunut olo kun minun päässäni olisi jotain. Tai sitten tuntisin oloni turvalliseksi kun pääsisin etäämmälle ihmisistä, ei voi tietää. Mutta jos minulla olisi oma maski, tahtoisin että se olisi suloinen. Mustat tai muut kovanväriset kinkymateriaalit eivät vain tunnu omilta, eivät sellaisilta joihin piiloutumalla voisin tuntea ilmaisevani itseäni, mikä olisi aika olennaista tällaisessa. Tahtoisin jonkin siron ja hempeänvärisen, tai sitten sellaisen hopeanuolimaisen, enemmän piirroshahmoa kuin oikeaa eläintä tai kinkykuvastoa mukailevan. (Sivumennen sanoen, ollapa prätkähiirimaskeja..! Kasari-ysäri -vaihteen lapset olisivat niin sulaa vahaa kun pääsisivät telmimään vaikka tosielämän Turbon kanssa, ai jumalauta.)

Summa summarum, minä käyn aivan hurjilla kierroksilla. En ole kokenut mitään tällaista sitten sen kun sain kuulla skenestä ja innostuin tutkimaan alistumista ja kipua syvemmin. Voi tietysti olla että päädyn vain huomaamaan, ettei tämä ollutkaan minun juttuni vaan pelkkää fantasiaa. Miten vain, tämä kortti minun yksinkertaisesti täytyy kääntää.