Sivut

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Isoa iloa, suurta surua

Mio ja minä suunnittelemme yhteistä kotia. Minä en ole koskaan asunut kenenkään kanssa yhdessä, joten kuuluisi kai vähän jännittää. mutta mion kanssa minä en ole huolissani mistään.

Me olemme naurettavan rakastuneita edelleen. Täydellisiä lälläreitä. Tapitamme toisiamme silmiin hooposti hymyillen ja käytämme keskusteluissamme suukkoja välimerkkeinä. Keskustelemme toistuvasti siitä, miten ihmeellisiä ja onnellisia me olemme, me joilla on aina ikävä.

Ja me rakastelemme. Tilastollisesti katsoen aina tismalleen samassa asennossakin, lähetyssaarnaajassa tietysti. Tylsää..? Tavallista..? Täysin ei. Mitään niin poikkeuksellista, erityistä, humalluttavaa en ole milloinkaan kokenut. Minä katoan aivan kokonaan, eikä ole enää mioakaan. Me olemme avaruus, olemme kuita ja tähtiä, kaikki ikuisesti kasvavat äärettömyydet yhdessä pisteessä, pisteessä jossa kosketamme toisiamme. Se tuntuu aina uudelta, aivan ennenkokemattomalta, vaikka valtava onni ja tyydytys siitä kaikesta on jo koti minulle.

Ainoa kinkyperäinen elementti jonka olemme vakiinnuttaneet, on sopimus siitä ettei mio laukea ennen kuin minä pyydän. Siihen ei kylläkään meillä liity minkäänlaista valta-asetelmaa, kysymys on yksinkertaisesti siitä että pidättäminen kasvattaa meidän molempien kiihottumista ja nautintoa. Aina toisinaan mio myös satuttaa minua, nipistellen tai näykkien. Se on upeaa, se on sähköä minun selkäpiissäni. Kipu on kutkuttava mahdollisuus, johon emme vielä ole kovinkaan määrätietoisesti tarttuneet. Totuus on, että useimmiten se optio yksinkertaisesti unohtuu, koska seksi on ilmankin niin kokonaisvaltaista euforiaa. Unohtuu kaikki muu, paitsi pakko saada koskea toista. Niin voimakas tahto olla lähellä, että tuntuu kuin olisi päästävä ihoista läpi. Ei meidän kummankaan kinkyys ole mihinkään mennyt, toistaiseksi on vain nälkä ja jano toisenlaisia asioita toisissamme.

Minä kadotin kuningattaren jossain matkan varrella. Meillä ei vain enää ollut aikaa yhdessä, ja sellainen suhde joka meillä oli, olisi nimenomaan niitä hetkiä tarvinnut hengittääkseen. Minä kaipasin niitä valtavasti, kaipaan vieläkin, tuntuu sanomattoman pahalta miten tila niille kuroutui vähä vähältä umpeen. Minä todella tahdoin olla kuningattaren kanssa, mikään meidän välillämme ei muuttunut miksikään. Mutta mion ja minun välillä muuttui, tai ei niinkään muuttunut kuin entisestään kasvoi, niin että minä aloin haluta olla mion kanssa koko ajan. Kaiken minun aikani. Se ei ollut sitä etten olisi enää tahtonut olla kuningattaren oma, lopulta minä vain huomasin ettei minusta enää tuntunut siltä että olisin. Vaikka minä yhä noudatin kuningattaren sääntöjä ja käskyjä, en enää kokenut sitä samalla tavalla.

Minun syksyni on ollut valtavan kiireinen ja intensiivinen. Enimmäkseen hyvässä kylläkin, minulla ei koskaan elämässäni ole ollut kaikki asiat näin vakaalla pohjalla ja hyvin. Mutta hupenevan vähän se on jättänyt tilaa minun suhteelleni minuun. En ole juuri tullut käyneeksi vuoropuhelua siitä, miltä tämä minusta tuntuu, mitä minulle merkitsee se, että menetin mitä minulla ja kuningattarella oli. Nämä sanat tuntuvat puristuksena rinnassa kirjoittaa, nousevat kyynelinä silmiin ja putoavat syliin. Vielä nytkään ei ole se hetki jolloin voisin antaa sen kaiken tulla ulos, mutta lupaan itselleni ottaa sen pian. Se sattuu saatanasti tietenkin, mutta se minun on silti tehtävä.

Isoa iloa, suurta surua. Mutta minä olen kasvanut niin paljon, että se kaikki sopii minun sisälleni ilman että iho käy ahtaaksi olla, sopii maailmaani järkyttämättä sen tasapainoa. Minä taivun tuulissa, mutten enää pelkää varteni katkeavan.

Minusta on pieni pala kerrallaan tulossa juuri niin vahva kuin minun piti olla, ennen kuin jokin haalisti minut lähes näkymättömiin. Minä luulin kauan, etten enää saisi sitä kaikkea voimaa ja rohkeutta takaisin vaikka kuinka toipuisin, että jokin minussa olisi ikuisiksi ajoiksi hiipunut vaikka loistaisinkin taas. Nyt minä tiedän että se palaa yhä, enkä minä aio enää koskaan antaa minkään sitä sammuttaa.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Uusia tulia

Minä elän.

Tunne-narkin näkökulmasta minun elämäni on toden totta alkanut tuntua silmänkantamattomiin jatkuvalta kadulta, jota kulkiessani kokonaiset imperiumit nousevat ja lakoavat minun kohdallani. Jokaisella elämän osa-alueella tapahtuu toisaalta valtavia, meteliä pitäviä muutoksia, toisaalta niitä pieniä ja hiljaisia, joilla on ratkaisevasti merkitystä. Satumaisen hyvää, painajaismaisen pahaa, ja autuaan arkista siinä välissä.

Seksuaalisesti minulla on meneillään jonkinlainen huippukausi. En tiedä kumpi ajaa kumpaa, mutta minussa on jokin ennen itselleni tuntematon hehku, ja samaan aikaan kaiken maailman erokset ja afroditet kestitsevät minua yltäkylläisesti. (Ja kun sanon seksuaalisesti, en todellakaan tarkoita pelkkiä akteja ja kiihokkeita, tarkoitan rakastamista myös. Tyhmää toki, että tuntuu tarve se erikseen sanoa.)

Olen tavannut erään aivan erityisen. Minun nimeni hänelle on mio.

Minä olen rakastunut koko sen maailmaan. Huoneeseen, jossa kokonaisen seinän peittää kokoelma historian upeimpia kertomuksia, ja jossa soi musiikki jota kauan sitten rakastin. Se on kuin kokonaan toinen kaikkeus, jossa poltetut savukkeet tuoksuvat toisen kaulalla huumaavan hyvältä ja viini maistuu punaisemmalta kuin se todellisuudessa on. Tila johon minä olen aina kokenut valtavaa kaipuuta, mutta jota en koskaan ole todella tavoittanut. Mion kanssa minä pääsen sinne.

Sen kanssa seksi on sellaista, että siihen viittaaminen sanalla "seksi" tuntuu tosiaan naurettavalta. Niin löysästi ja flegmaattisesti kuin rakastelemisesta onkin totuttu puhumaan, se lienee terminä meidän yhteytymistämme lähimpänä, ja kauas jää sekin. Ei tavoita sitä suloista väkivaltaa, jolla halumme meitä lyö.

Yksinkertaistettuna, me olemme hulluna toisiimme. Eikä minua hirvitä vähääkään puhua mion puolesta, minä tiedän että se on sillekin totta. Tiedän, kun se levittää minun jalkani vain katsellakseen minua paljaana, ja ihastus saa sen silmät loistamaan, murinan nousemaan sen kurkusta. Tiedän kun se nuolee minua itsekin nautinnosta vavisten niin kauan kuin minä tarvitsen, vaikka minulla olisi vielä vähän kuukautisetkin, tai painaa minut lattiaan ja työntyy minuun kesken ruuanlaiton. Tiedän, koska se kertoo sitä minulle kielellä jota ymmärrän, sanoilla jotka pitäisi välittömästi painaa paperiin. Ja ne sanat kertovat minusta. Se saa minut tuntemaan itseni taideteokseksi.

Viime aikoina olen huomannut usein pelkääväni koskettaa toista. Halatessakin pidän sormiani koukussa kämmeneen kätkettynä, en uskalla koskettaa sormenpäilläni. Mion kanssa minä en pelkää. Tapa, jolla se ottaa minut iholleen ja reagoi minun kosketukseeni, saa sen vartalon tuntumaan kuin omaltani. Voin hyväillä ja tutkia sitä täydellisessä rauhassa, löytää sen kehoon kätketyt kohdat joista kukaan muu ei tiedä, joihin latautunut voima tekee sen heikoksi. Saada sen sellaiseen tilaan, että se lopulta kouristelee tuskaisan kovasta nautinnosta kun vain hengitän sen ihoa vasten, hipaisemattakaan.

Ja se tekee retkiään minuun aivan samalla tavalla. Tarkkailee minun reaktioitani ja huomaa asioita, joita en ole itsestäni tiennyt. Miten orgasmin alkaessa minun nännini laajenevat, miten puristun sen ympärille niin vahvana että se voi hädin tuskin enää liikuttaa sormiaan sisälläni, miten minun makuni muuttuu voimakkaammaksi. Sekin tuntee sen, miten laukean niin kovaa että säryn sirpaleiksi. Pelkää minun kanssani hetken, etten oikeasti selviä siitä, että jotain on todella mentävä rikki sellaisesta voimasta. Mutta silloinkaan se ei lopeta koskemasta, ja minun ylitseni huuhtoo vielä monta aaltoa jotka saavat koko kehoni kramppaamaan.

Meidän kohtaamisemme on siinä mielessä mielenkiintoinen, että miollakin on omalla tahollaan hallitsijansa. Sinäkin iltana kun tapasimme ensimmäisen kerran, se oli orjan osassa. Että se nyt sitten ikihyviksi niistä ennakko-oletuksista, ettei alistuva mies voisi vetää minua puoleensa. En minä itse sitä alistaa tahdo, mutta silti sen alistuminen kiihottaa minua. Sillä ei esimerkiksi ole aina lupaa laueta minun kanssani, ja niin turhauttavaa kuin se toisinaan on minullekin, se myös saa minut haluamaan kurittomuuteen asti että se tulisi sittenkin... tai että se ainakin joutuu tosissaan taistelemaan sitä vastaan. Tietyllä tavalla minä myös saan itsekin alistua jonkin minua vahvemman edessä, koska minulla ei ole minkäänlaisia valtuuksia sallia sen tulla minusta. Vaikka kumpikaan ei rikkoisi mitään määräyksiä, tuntuu silti että me olemme jollain yhteisellä karkumatkalla.

Mio ei kuitenkaan ole minulle vain hellä, se käsittelee minua kovasti myös. Lyö, käyttää ja käskyttää. Silloinkaan minä en koe, että se varsinaisesti alistaisi minua. Ehkä kyse ei olekaan alistumisesta ja alistamisesta meidän tapauksessamme, me vain antaudumme toisillemme täysin. Otamme toisemme, mutta emme siitä nautinnosta että olisi valta, vaan yksinkertaisesti pakko saada se tehdä. Minusta koko asetelma on käsittämättömän kiehtova, jotenkin aivan erityinen uusi ekosysteeminsä, jonka kehittymistä on äärimmäisen antoisaa seurata.

Niin onnellista kuin mioon sukeltaminen tällaisella intensiteetillä onkin, siihen liittyy oma haikeutensa. Tänä kesänä olen opetellut töissä käyväksi yh-äidiksi, ja jos joku ei sitä itse arvaa, niin voin kertoa että se on raskasta. Totta puhuen olen jo monta viikkoa keikkunut jaksamiseni äärirajoilla. Vapaa-aika on aiempaakin tiukemmin kortilla, ja silloin kun sitä liikenee, siitä riitelevät repien lauma tarpeita, tahtoja ja toiveita. Minusta tuntuu jatkuvasti, etten ehdi enkä jaksa juuri mitään. Ja minulla on koko ajan ikävä. Ikävä kuningatarta, ikävä mioa, ikävä itseäni. Ikävä aikaa, törmään siihen nykyään enää ohimennen. On pakko luopua niin paljosta mitä tahtoisin tehdä, tanssia ja kirjoittaa ja päästä lähemmäs niitä joista pidän.

Niin kuin enosta ja enkelistä. Juuri kun minä aloin ajatella, ettei meistä kolmesta mitään tule ja astuin jo askelen taemmas, jokin meissä liikahtikin yhdessä eteenpäin. Yhtenä iltana enkelin kynnet painautuivat minun ihooni ja eno painautui minuun. Kipueuforiaa: ne satuttivat minua kamalan kovaa, minä todella pelkäsin. Ja nautin, nautin itseni pelkäksi kaikuna kohisevaksi vereksi. Siitä illasta on jo jokunen vuosi, luulen. Ei ole tullut toisia tilaisuuksia olla kolmisin, ja nyt kun minulla on kuningattaren lisäksi mio jolle haluan aikaani antaa, tuntuu melko toivottomalta että niitä lähiaikoina tulisikaan. Se on sääli, aivan todella on. Mutta asiat menevät niin kuin niiden on tarkoituskin mennä, enkä kaikkea voi saada minäkään, vaikka onni tällä tavalla onkin alkanut minua potkimaan.

Kuningatar on minun satamani kaikessa tässä. Niin täynnä yllätyksiä kuin hän edelleen onkin, minulle meidän suhteemme tuntuu turvallisella tavalla vakiintuneelta. Toista ei tietenkään koskaan saa pitää itsestäänselvyytenä, ja aina välillä sittenkin pelkään, että jokin minussa ajaa kuningattaren pois. Silti koen olevani hänen omansa tavalla, jolla en ole aiemmin kenellekään kuulunut. En enää niin kuin olen aiemmin paiskautunut toisen jalkoihin omien liekkieni ajamana, täristen siitä pelosta ettei minua huolitakaan kokonaan. Minun omistautumiseni on vakaampaa ja määrätietoisempaa kuin koskaan.

Kuningatar pitää minusta huolta ja pitelee pahoin. Tekee pienistä naarmuista kirjaimia ja kirjoittaa mattoveitsen kärjellä kevyesti nimeään ihooni. Pesee minun hiukseni kiskoen niin että pelkään niiden irtoavan yhtenä tuppona hänen nyrkkiinsä. Työntää kaikki sormensa minuun ja laittaa minut laukeamaan niistä vaikka minä olen ollut sitä mieltä etten pysty. Ja kun olen saanut nukahtaa hänen sylissään, hän näyttää aamulla yöpaidassaan niin kauniilta että minua itkettää vähän. Joskus kun minä olen liian väsynyt ja itken enemmän keuhkoillani kuin silmilläni, hän pitelee minua ja nuolee kyyneleitä kasvoiltani kunnes rintakehä lakkaa tuntumasta liian ahtaalta olla.

Minä olen ääriäni myöten täynnä rakkautta ja halua kaikkiin suuntiini.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Suhteestani sitomiseen

Tulin huomanneeksi, että blogiani oli Linda leikkii -nimisellä sivustolla suositeltu sidonnasta kiinnostuneille. Kiitos Lindalle linkkaamisesta! Olen iloisesti imarreltu. Täytyy tosin tunnustaa, että vähän hämmentynyt olin ensin myös. En ole nimittäin itse tullut ajatelleeksi, että sitominen olisi jotenkin keskeinen elementti minun teksteissäni saati seksielämässäni. Olen muistaakseni aiemminkin sivunnut suhtautumistani sitomiseen, mutta nyt kun näin mehevä mahdollisuus tarjoutui, niin tartuttakoon aiheeseen kunnolla.

No, minä pidän siitä. Sidotuksi tulemisesta. Tuntuu hyvältä ja kiihottavalta. Siinä kaikki.

Monille sidottavana oleminen on jokseenkin meditatiivinen kokemus, johon ei edes tarvitse liittyä seksuaalista aktia. Pelkästään liikkumisen rajoittaminen tietyllä tavalla tuo turvallisen, tuudittavan tunteen, jossa voi leijua omiin syövereihinsä.

Minua alkaa aina vain panettaa. Heti, kun ensimmäinen köysi koskettaa minun ihoani. Minua ei varsinkaan siinä vaiheessa, eikä totta puhuakseni muutenkaan erikoisemmin kiinnosta, millainen historiallinen, henkinen ja kulttuurinen kehys sidontataiteeseen liittyy. Pillu alkaa vuotaa ja se on siinä sitten. Eikä se edes liity mitenkään maagisella tavalla juuri juuttiin. Satun olemaan sitä sorttia, että minua voisi menestyksekkäästi hivellä vaikka päältäajettavalla ruohonleikkurilla, jos kerran olen niikseen ollakseni.


En myöskään ymmärrä hölkäsen pöläystä sitomiseen liittyvästä valokuvauskultista. Toki aina toisinaan näkee upeita kuvia, joissa joko kokonaisuus köysineen tai solmuihin punottu taidokas yksityiskohtien kauneus tekee vaikutuksen. 99% BDSM-baarissa julkaistuista sidontakuvista (muualta en niitä viitsikään katsoa) ei kuitenkaan ole minun silmääni mitään muuta kuin se yksi ja sama kuva uudelleen ja uudelleen: hyvännäkönen akka köysiä päällä. Ei jaksa innostaa minua.

Sikäli olen siis sangen huono esimerkki sitomisen suhteen. En omista lähtökohdistani yksinkertaisesti käsitä, miten se voi olla joillekin niin iso juttu. Toiset eivät sen enempää koko BDSM-maailmasta kaipaakaan. Minulle köydet taas ovat seksileluja, eivät sen enempää. Itse asiassa nahkaiset kahleet toimittavat minulle sitäkin virkaa paremmin, niistä kun saan jo jonkinasteisia fetisistisiä kiksejäkin. 

Ainoastaan silloin, kun saan yhdistää sitomiseen mieleni tarpeita vastaavan musiikin, on kokemus jokseenkin hypnoottinen. Silloinkin puhutaan oikeastaan minun fetissistäni tunteita ja niiden sanoituksia, ei niinkään solmimista kohtaan. Riiputussidontaa huomaan kyllä toisinaan himoitsevani. Sekään mielihalu ei vain kohdistu varsinaisesti sitomiseen, koskapa tuon tarpeen minussa tyydyttää varsin hyvin myös hämähäkkikeinuun kellahtaminen. 

Toisaalta en tiedä, ovatko köydet ja solmiminen itsessään monellekaan sitomiseen hurahtaneelle Se Juttu. Ehkä usein onkin kyse enemmän niistä elementeistä, joita köysin voidaan saavuttaa, olivatpa ne sitten esteettisiä, valta-asetelmaan liittyviä tai yksityisiä henkisen helpotuksen kokemuksia. 

Itse koen köysien konkretisoivan kiihottavalla tavalla riistetyn vapauteni. Joka tapauksessa ne ovat vain yksi väline muiden joukossa niiden nautintojen saavuttamiseksi, jotka ovat minulle niin tavattoman tärkeitä.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Kolme

Tiedättekö tunteen, kun menee vain aivan paskaksi onnesta? Eikä mistään olosuhteiden onnesta, olosuhteet voivat olla miten päin helvettiä haluavat. Sellainen onni joka tulee kun sisällä jotain isoa liikkuu ja loksahtaa kohdalleen niin että kaikki vavahtaa rajusti, tuntuu ensin iskulta ja saa itkemään. Säikähtää sitä miten kaikki vain jotenkin onkin oikein vaikka piti olla niin paljon väärää. Saattaa viimein laskea raskaimmatkin taakkansa maahan, mutta jalat tutisevat vielä maitohapoilla.

Ja silloin sitä aivan todella ymmärtää, että olosuhteet tulevat ja menevät, ne ovat olemassa vain hetkissä, eikä niiden saa antaa tulla onnensa tielle. Onni ei ole ajassa, onni on tilassa. Aina tässä, näki sen tai ei. Vastoin yleistä harhaluuloa se ei ole sitten kun eikä ikinä jos.

Ulko-oven painuttua kiinni myöhäisen teehetken päätteeksi kuningatar ja tämän puoliso alkoivat suukotella minua. Suukot painautuivat aina syvemmälle ihooni, ja kun käsi kohotti mekkoni helmaa, en uskonut sen olevan kuningattaren. Se tuntui niin luonnolliselta että se on jo vähän absurdia. Minun ihoni tuntui vain hetkeksi pysähtyvän kuuntelemaan, kuin varmistaakseen että oli ymmärtänyt oikein mitä kosketus sanoi, ja sitten kaikki oli aivan selvää. Kolme ihmistä samassa sylissä ja kosketuksia, jotka saivat minut valumaan valtoimenaan.

Kuningatar tarttui minua tiukasti hiuksista ja pyöräytti ympäri, kohti puolisonsa syliä, ja painoi minut polvilleni tämän eteen. Kuningatar avasi vyön ja laski miehensä housut, käsi edelleen tiukasti tukassani, ja minä hamusin miehen huulteni väliin. Imin kunnes kuningatar sai kosketuksellaan miehen laukeamaan suuhuni. Hyvä tyttö.

Minä en tiedä, mutta sitten taisi mennä aika kauan. Kuningatar istui lattialla eteisen seinää vasten ja antoi minun pitää päätäni sylissään, silitteli ja tukisteli ja piirsi kynsillään sydämiä selkääni. Jutteli minulle sanoja jotka saivat minut ynisemään, sanoja ihanasta kuningattaren kiimaprinsessasta joka oli saanut vatsansa täyteen. Ja vaikka ne sanat olivat sellaisia, vaikka oli kynsiä ja hampaita ihossa ja kieli paikoissa jotka inhottavat minua, kuningattaren syli oli sanattoman hellä ja lämmin. Tunsin niin täydellisesti sen etten ollut siinä siksi että olen kiimasta valuva pikkulutka, vaan siksi että olen rakas ja tärkeä ja kiihottava sellaisena kuin minä olen. Kiimasta valuvana pikkulutkanakin.



Sen jälkeenkin oli paljon hetkiä joista minä en muista mitään. Mutta muistan miten olin kuningattaren sylissä sohvan toisessa päässä, tämän puoliso toisessa, ja kuningatar lukitsi omilla jaloillaan minun jalkani auki miehen eteen. Sain sormia sisälleni, ja kuningatar puhui taas sillä tavalla että tuntui kuin se olisi tullut minun sisälleni myös: Pikkulutka... Pitäisiköhän sitä nussiakin.

Kuningatar nosti minut hiuksistani sohvalta, riisui pikkuhousuni ja painoi olohuoneen matolle polvilleni, pylly pystyssä. Sä voitkin odottaa siinä näytillä. Kuuntelin kun kuningatar auttoi kondomin miehensä ylle ja odotin pystymättä pysymään täysin paikoillani. Kuningatar sanoo sitä kiusallaan levottomaksi pimpiksi, sitä kun minun lantioni alkaa tehdä tahatonta liikettä kun kiihotun. Mies tuli minun takaani ja kuningatar seurasi vieressä. Onhan siitä jotain iloa... 

Pian kuningatar kysyi mieheltään, haluaisiko tämä jollain toisella tavalla, ja minun tahdottiin tulevan syliin. Katsotaan osaako se ratsastaa. Ja minä ratsastin. Kuningatar piti minua tiukasti hiuksista koko ajan, ja minä pidin kättäni hänen kädellään samalla kun käperryin miehen syliin ja suutelin tätä.

Lopulta minä makasin sohvalla miehen kainalossa, kun se laukesi minun kädessäni. Kuningatar pyyhki minun sormiani spermasta talouspaperilla tyynenä hymyillen, moitti lempeästi miten sottainen minä olin. Huora...

Olen aika varma, että tuo ilta jää mieleeni yhtenä kiihottavimmista muistoista mitä minulla on. Se oli kuin runkkukuvitelmaa alusta loppuun. Todennäköisesti se toimi niin hyvin siksi, että ilmapiiri oli niin lämmin. Minä pidän kuningattaren puolisosta valtavasti, ja meillä on ollut aiemminkin tapana halailla ja suukotella. Ihan viattomasti tosin, mutta silti se fyysinenkin hellyys on tullut turvalliseksi. Sen vuoksi sain tavallaan aivan rauhassa ja pelotta heittäytyä jo sillä hetkellä siihen fantasiaan, että kuningatar laittoi minut naimaan jotakuta, vaikkei se tietysti täysin niin ollut. Minulla olisi ollut siinä tila ja vapaus valita toisin, eikä mikään mitä tapahtui todellakaan ollut minulle vastentahtoista.

Mutta enpä ala valehtelemaan. Tapahtuneen jälkeen olen useammin kuin kerran lauennut ajatukselle, että minua käytettisiin oikeasti niin. Naitettaisiin jollakulla omien tarkoitusperien tähden, riippumatta siitä tahtoisinko minä varsinaisesti vai en. Fantasia, joka näkyi jo barbileikeissä. Minun nukkeni oli se, jonka leikkikavereiden nuket käskivät nussimaan satoja kenejä vain siksi että saattoivat. Komeita, iljettäviä, rumia, ilkeitä, minkä tahansa kaltaisia kenejä. Ja minä nautin hirveästi siitä, että minun barbini kärsi siinä leikissä. Tahdoin olla se barbi, leikkien jälkeen tahdoin sitä peitto jalkojeni välissä kunnes tärisin.

Minun seksuaalinen mielikuvitukseni laukkaa vapaammin kuin pitkään aikaan. Uskallan kuvitella, pelkäämättä että se on typerää ja häpeällistä siksi, ettei minulle tietystikään koskaan tule tapahtumaan sellaisia asioita. Ylipäätään, olen itse alkanut esiintyä omissa runkkukuvitelmissani, kun jo kauan olen mieluiten tukeutunut stuntteihin. Minun pornonkulutuksenikin on vähentynyt radikaalisti, en vain oikein tunnu tarvitsevan sitä enää samalla tavalla.

Tuntuu mahdottoman hyvältä tämä kaikki. Jotenkin olen tullut havahtuneeksi siihen tosiasiaan, että elämässä hyvin paljon on mahdollista, jos sitä vain uskaltaa tahtoa. Vaikka olenkin onnellinen itse, en kuningattaren kautta, hänen läsnäolonsa on kieltämättä kovasti auttanut minua näkemään, missä se onni oikeasti on ollut kätkettynä koko ajan.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Pistoja ihossa ja sen alla

Olen tutustunut kuningattaren kautta erääseen hurmaavaan pariskuntaan, jonka olen nimennyt enkeliksi ja enoksi. Enkeli on enkeli siksi, että se on kaikin puolin enkelimäinen - ja toisaalta niin antienkeli, että kontrasti on herkullinen. Eno taas on mielestäni suomen kielen kauneimpia sanoja, ja kuvaa minun mielestäni hyvin sitä dynamiikkaa joka meille on alkanut kehittyä. Eno on tietynlainen huolenpitäjä, muttei kuitenkaan mikään daddy-tyyppinen asia.

Jokin aikaa sitten olin enon ja enkelin kanssa kinkybileissä, ja sinä iltana enkeli sai minut rakastumaan neuloihin. Se pujotti aina vain isompia ja isompia neuloja minun sääriini, katsoi välillä minuun ja hymyili. Sen kasvoilla oli hopeaa ja se oli aivan uskomattoman kaunis, kaikessa häikäilemättömässä sadismissaankin sanomattoman suloinen. Suloisia olivat myös ne tuntemukset joita se minulle tuotti: pistokipu on ihaninta kipua mitä olen koskaan kokenut. Jokaista pistoa seuraa huumaava humahdus, niin kuin kaikki veri menisi kerralla kohisten koko kehon läpi. Mitä kovempaa kipu on, sitä enemmän se humalluttaa. Minä en ymmärrä, mitä varten kenenkään tarvitsee laittaa mitään mömmöä itseensä, kun pelkkä pistäminen tuntuu niin mahtavalta ja kiihottavalta. Kun enkeli jossain vaiheessa kysyi miltä minusta tuntuu, sain soperretuksi vain, että alkaa panettaa. 

Eno puolestaan otti puhteekseen piestä minusta esiin oikean pikku kakaran. Vaikka muuten nautinkin kujeilusta ja nenäkkäästä näpäyttelystä, en ole ikinä sessiotilanteessa niskuroinut kenellekään sillä tavalla kuin enolle. Jostain syystä se vain onnistui ärsyttämään minua silloin aivan helvetisti, ei tehnyt yhtään mieli alistua mokomalle mäntille. Suututti kauheasti kun se vinoili siitä etten pysynyt paikallani. No en kai nyt kun hakataan sillä tavalla..! Halusin näyttää sille, mutta en saanut päätetyksi miten olisin sen tehnyt, kieltäytymällä ottamasta sen lyöntejä vastaan vai ottamalla ne niin kuin ei tuntuisi missään. Kokeilin sitten samanaikaisesti molempia eikä se toiminut hirveän hyvin. 

Joitain viikkoja bileiden jälkeen olimme kuningattaren luona, me kaikki neljä. Minut laitettiin ensin katselemaan, miten enkeli pisti neuloja kuningattaren sääreen. Joidenkin pistokohtien alle alkoi kerääntyä verta, ja niihin kohtiin nousi pienet patit. Kuningatar komensi minut koskettamaan niitä, ja pyörittämään yhtä neulaa ihossaan. Minua kuvotti, en kestä nähdä verta tai haavoja edes telkkarissa. Sitten kuningatar alkoi vuorostaan neulottaa enkeliä, ja sitä oli jo aivan sietämätöntä seurata. Enkeliin sattui, se ynisi ja huudahteli hiljaa kun neulat painuivat läpi sen ihosta. Tuntui aivan toiselta kuin katsella bilepiiskausta hämärässä tilassa, silloin toisen kipu ei tunnu yhtään niin todelta. Minun teki suunnattoman pahaa nähdä miten kipeää enkeliin kävi, siitä huolimatta että jokaista huutoakin seurasi autuas hymy ja kikattelua. Säikähtelin niin että pompin enolle melkein syliin, en saattanut vain aloillani katsoa. Silti minua itseänikin huvitti omat reaktioni, välillä nauroin vedet silmissä, välillä kyynelehdin kauhistustani.


Siinä vaiheessa kun tuli minun vuoroni, hermoparkani olivat aika lailla riekaleina. Enkeli on uskomattoman vahva minun silmissäni, ja jos se kärsi sillä tavalla, neulojen täytyi oikeasti olla hiton kipeitä. Ja ne aikoivat piikittää minua selkään, selkää ne olivat juuri aiemmin sanoneet araksi alueeksi. Olin suhteellisen varma, etten selviäisi hengissä siitä mitä minulle sitten meinattiinkin tehdä.

Kun ensimmäinen neula upposi ihooni, helpotus oli valtava. Ei se ollutkaan paha: se oli ihan yhtä hyvä kuin viimeksikin. Tajusin pärjääväni sen kivun kanssa eikä se enää pelottanut minua. Mutta itse tilanne jatkui sellaisena, että olin suunniltani vähän joka suuntaan. Minä en pitänyt siitä, mutta en tiennyt oliko se tarkoituskin, haettiinko sillä psykologista lisäpotkua tilanteeseen samoin kuin odotuttamisellakin. Kuningatar, enkeli ja eno  kun keskustelivat koko ajan huolettomasti niitä näitä. Kommentoivat enon kätten jälkiä, pohdiskelivat miten olisi hauska edetä, eksyivät aiheesta ja puhuivat luoja ties mistä. Lörpöttelivät, suorastaan. Se soti täydellisesti sitä vastaan, miten minä mielsin tilanteen. Minulle siinä on jotain tietyllä tavalla hyvin pyhää, että annan toisen ihmisen tunkea teräviä esineitä itseeni, tulla konkreettisesti ihosta läpi. Tuntui täysin epäsopivalta rikkoa sen hetken hauraus sillä tavalla. Minun ei annettu upota sinne minne olisin niin palavasti tahtonut.

Rupattelu onnistui myös sotkemaan sosiaaliset sensorini niin, että hätäännyin pelkästään siitä. Minusta tuntui, että jouduin pinnistelemään hirveästi enkä silti onnistunut lukemaan tilannetta riittävän hyvin, en kerta kaikkiaan pysynyt kärryillä siitä mitä minulta odotettiin. Olisiko minun pitänyt muina miehinä raatata mukana? Pelkkä keskustelun seuraaminenkin tuntui liian raskaalta, ja kun kuitenkin yritin, neulat tuntuivat tulevan liian nopeasti enkä ehtinyt niiden aiheuttamiin tuntemuksiin kunnolla kiinni. Kyyneleet valuivat ja yritin sanoa että minua väsyttää hirveästi kun te puhutte, mutta en osannut tehdä selväksi että olisin oikeasti tarvinnut, en ainoastaan tahtonut hiljaisuutta tai toisenlaisia sanoja.

Neulakipu oli tälläkin kertaa ihanaa, mutta henkisestä hämmennyksestäni johtuen en päässyt oikein lentämään sen päällä. Lopulta olin fiilissotkustani niin uupunut, että minun oli pakko kysyttäessä toivoa että lopetettaisiin, vaikka yksi iso neula olisi vielä ollut jäljellä. Harmitti, mutta ei kauaa. Eno alkoi nyppiä neuloja minusta ja minä aloin vuotaa verta. Veri valui pitkin selkääni ja minusta tuntui että se kasteli minut kokonaan, kuin iholta juokseva vesi kun nousee järvestä. En tiedä tajusivatko muut jo olla vaiti vai lakkasinko minä kuulemasta, mutta lopultakin kuulin omat tuntemukseni ilman hälyä. Siinä oli jotain niin täydellisen tyydyttävää, maata siinä täysin avuttomana ja liikkumattomana verissään, toisten pyydystäessä verivanoja paperilla ja painaessa hellästi vuotokohtia tyrehdyksiin. Minä en osaa selittää sitä, se ei ollut alistumista kenellekään eikä pelkkää hoivan tuntemista, mutta jotain syvempää tarvetta minussa se ruokki.


Minä olen jostain syystä vältellyt tämän merkinnän kirjoittamista, ja nytkin sanat tuntuvat asettuvan kamalan kömpelösti. Luulen sen johtuvan siitä, että näihin pistoihin liittyy minulla kipeitä pienuuden kokemuksia. Siihen asti kun enkeli alkoi minua neulottaa niissä bileissä, minun iltani ei ollut ollut kovinkaan hauska. Olin kamalan vaivaantunut enkä saanut kontaktia oikein kehenkään. Itse asiassa minun oli niin kurja olla, että purin hammasta pitääkseni itkun sisälläni, ja harkitsin vakavasti sanovani enolle että minä tilaan nyt taksin ja lähden pois. Mutta minä en sanonut. Kun minulta kysyttiin miten menee, minä hymyilin ja valehtelin. En halunnut vaivata ketään sillä, etten minä osaa olla niin kuin kuuluu. Sama juttu silloin kuningattaren luona. Se, että jokin tuntuu minusta pahalta, ei edelleenkään ole omasta mielestäni oikeutus heittäytyä hankalaksi pakottamalla toiset ottamaan se huomioon. Toisin sanoen, minä en ole vieläkään oppinut pitämään itsestäni kovinkaan hyvää huolta. En usko olevani sen arvoinen.

Minua jotenkin myös vaivaa kertoa tällaisia asioita. Kirjoittaa, että olen vuotanut verta ja nauttinut siitä suunnattomasti. Koska siinä ei ole mitään järkeä, se on outoa ja hullua, ja se saattaa oikeasti ollakin sairasta. Jos on juhlat, hienosti järjestetyt bileet täynnä mielenkiintoisia ihmisiä ja minä koen ne pelkästään piinallisina, onnistuen nauttimaan vain siitä kun minuun pistetään piikkejä, niin ei se oikein normaalin viitekehystä täytä. Ja mitä vittua se nyt on, että menen tiloihin siitä kun olen niin yltä päältä veressä että sotken joka paikan ja tihkun tuntien jälkeenkin verta topin läpi. Terveellä ihmisellä ei pitäisi olla sellaisia tarpeita, jotka tulevat täytetyksi tällä tavalla. On aivan eri asia nauttia siitä, että joku läimäyttelee pakaroille, tämä on paljon vakavampaa. Tämä on jotain sellaista jota minun pelottaa itseeni liittää. Enkä minä aivan tyhmä ole, tiedän että moni tämän lukeva on juurikin sitä mieltä, että ei saatana miten sairasta. Se, että minua itseänikin tällä tavalla epäilyttää ja jatkan siitä huolimatta, tekee kaikesta vieläkin arveluttavampaa. En vielä täysin itsekään hyväksy itseäni tällaisena, ja silti olen kamalan pahoillani siitä, etteivät toiset sitä todennäköisesti tee.

Miksi minä sitten teen tällaista? Siksi että minä haluan sitä. Kiihotun, nautin ja tyydytyn tavalla jota pelkkä paneminen ei ikimaailmassa mahdollistaisi. Ja minä tiedän olevani turvassa, tiedän että minusta pidetään huolta ja välitetään. Että minun kärsimystäni ja nautintoani pidetään kauniina, eikä niissä nähdä mitään pahaa tai sairasta. Se tuntuu sanoinkuvaamattoman hyvältä - se ei vain voi olla väärin.

Kun on niin paljon onnea ja upeita kokemuksia, tekee välillä vieläkin kipeämpää tietää olevansa yhtä pieni ja rikkinäinen kuin ennenkin. Siksi viime viikot ovat olleet melkoista vuoristorataa. Minä kiidän korkeuksiin, leijun hetken ja putoan yhtäkkiä kuin kivi, mutta lähden taas nousuun ennen kuin ehdin iskeytyä maahan. Se on omalla tavallaan raskasta, mutta silti tämä kaikki on totisesti sen arvoista. Nauran ja rakastan, koen ja elän, palan voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin. Minä olen kaiken keskellä onnellisempi kuin muistan milloinkaan olleeni.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Down the rabbit hole!

Eilen ovisummeri soi kesken perheleffahetken. Itse en olisi viitsinyt nousta sohvalta lehdenjakajan tähden, mutta poika totesi innoissaan yltävänsä jo painamaan nappia ja päästi tulijan taloon. Minun sydämeni pomppasi kurkkuun, kun hetken kuluttua joku soittikin ovikelloamme. Se oli kuningatar. Tietysti se oli, koska sitä en olisi ikimaailmassa osannut odottaa. En edes tiennyt hänen ottaneen minun osoitteeni ylös.

Kuningatar viipyi vain hetken. Näykki ja suukotti, nuoli kasvojani. En ollut ehtinyt toipua hämmennyksestäni kun kuningatar jo lähti. Juuri ennen kuin ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuningatar ilmoitti silmät tuikkien minun yllättyvän illalla.

Minun täytyi odottaa iltapäivästä aina pojan nukahtamiseen saakka. Se on pitkä aika, kun tietää että voi tapahtua mitä vaan. Lopulta kuningatar paljasti yllätyksensä: sanoi sen löytyvän eteisestäni. Saakeli sitä naista. Minä en käsitä, missä välissä kuningatar oli voinut keretä mitään kätkemään, olin omasta mielestäni hänen sylissään koko sen lyhyen ajan jonka hän viipyi. Mutta siellä se oli, pieni paketti eteisen yläkomerossa.


Jos olin kuvitellut jännitykseni laukeavan paketin avaamiseen, sain huomata olevani varsin väärässä. Paketista paljastui lasipullo, jonka sisällä oli kolme eriväristä tussia. Kuningatar ei suostunut kertomaan, mitä moinen metku merkitsi, vaan toivotti tyynesti hyvät yöt ja sanoi minun saavan tietää aamulla.

Sainkin. Kuningatar antoi käskyn toimittaa hänelle kuvia. Minun pitää kirjoittaa punaisella tussilla itseeni ne rajoitukset, jotka hänen olisi syytä huomioida, ja mustalla minun on puolestaan määrä merkitä kovat rajoitukseni. Kun kysyin malttamattomana, mikä pinkin tussin virka sitten oli, kuningatar vastasi verkkaisesti pinkin olevan nätti väri, ja että voisin piirtää sillä vaikka sydämiä. Jos kuningatar olisi kirja, hän olisi ehdottomasti nonsenseä. Luo omat odottamattomat odotettavuutensa ja hylkää ne huoletta koska sattuu huvittamaan. Ja ihan totta nyt, sitä olisi voinut vain kysyä...

Silloin kun minä löysin BDSM:n elämästäni, minusta tuntui vahvasti siltä kuin olisin Liisana jossain vieraassa ja kiehtovassa ihmemaassa. Aiemmat käsitykseni ja odotukseni joutuivat koetukselle. Kaikki mikä näytti aivan tavalliselta, paljastuikin joksikin mystiseksi muuksi, ja kaikesta kiehtovan kummallisesta alkoikin tulla minun maailmassani aivan tavallista. Se ei ollut mitään tähän verrattuna. Kuningatar kääntää uudelleen nurin jo sen ennestään merkillisen, jota olin tottunut pitämään tuttuna. Metaforat konkretisoituvat, asiat paljastuvat päinvastaisiksi kuin olen pitänyt ilmeisenä ja minä kasvan ja kutistun kuningattaren käsissä.

Queen of hearts. Kaunis, käsittämätön ja kauhistuttavan julma kuningatar. Minun täytyy miettiä tarkoin, mitä tahdon siltä kieltää, koska se voi oikeasti tehdä minulle aivan mitä tahansa.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Hänen pikkulutkansa

Me makaamme hotellin vuoteella. Kuningatar pitelee kainalossaan ja pureskelee minua, työntää kätensä housuihini ja hyväilee. Hän sanoo minua pikkulutkakseen, sanoo jotain mikä saa minut sijoiltani onnesta.

Minä haluan että sinä olet minun.

Minä en pysty sanomaan sanaakaan. Vedän hiljaa henkeä enkä uskalla päästää sitä ulos jottei hetki menisi ohi. Haluan kuunnella niitä sanoja kun ne ovat päässäni uusina ja niin kauniina, kiihottavina, merkityksellisinä. 

Oletko?

Nyökkään. Minä olen sinun. 


Minä en ole koskaan tavannut ketään lähellekään sellaista kuin kuningatar. En ketään, joka olisi yhtä aikaa niin äärettömän elegantti ja silti ihastuttavalla tavalla maanläheinen, lämmin ja täynnä valoa: aina kun muistan kuningattaren, muistan auringon myös. Kun kuningatar liikkuu huoneissa, siitä ei tunnu kuuluvan pienintäkään ääntä, aivan kuin hän lipuisi tuuman irti lattiasta. Se saa minut tuntemaan itseni kömpelöksi varsaksi. Minun askeleeni tömisevät, eikä käsilläni tunnu olevan paikkaa jossa niitä luontevasti pitäisin. 

Kuningatar on suurenmoinen nautiskelija. Hän on ihminen, joka on tullut tähän maailmaan viihtyäkseen, eikä epäile palauttaa annosta keittiöön jos se ei vastaa sitä mitä hän tietää olevan oikeus odottaa. Hänellä on kyky nähdä aivan pientenkin asioiden arvo hinnan sijaan, ja hän osaa itse ottaa nautintonsa niistä siinä missä suuremmistakin elämyksistä, sen sijaan että jäisi odottamaan milloin maailma häntä hemmottelisi. Ja kun hän on tyytymätön johonkin, hän ei menetä malttiaan, vaan jää kaikessa rauhassa hetkeksi miettimään miten muuttaisi asian tahtomalleen tolalle. 

Ja nyt kuningatar nauttii minusta. Nauttii kivustani ja kiihottumisestani, epätietoisuudestani kun en voi koskaan tietää satuttaako hän vai hyväileekö. Siitä että saa minut pelkäämään, ja luottamaan niin paljon ettei pelko ole minulle paha asia. Hän suorastaan herkuttelee sillä, miten voi tehdä minulle asioita jotka koen vastenmielisinä tai nöyryyttävinä, nuolla korvani märäksi tai pyyhkiä pyllyni kun olen pissannut. Nauttii reaktioitani kuin viiniä ja juustoja, laittaen minut vuoroin huutamaan kauhusta, nauramaan sydämeni pohjasta, vingahtelemaan kivusta, voihkimaan nautinnosta ja nyrpistelemään nenääni närkästyksestä. Ja kun minua itkettää, hän pitelee minut sylissään aivan pieneksi ja nuolee kasvoni kyynelistä.

Minä olen hyvin, hyvin onnellinen hänen pikkulutkanaan.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Pikkulutkan puuhapussukka ja pieni sessiokertomus

Kun näin kuningattaren viimeisen kerran ennen vetäytymistä parin viikon hiihtolomareissulle, hän antoi minulle matkaan pienen lahjapussukan. Vähän tekemistä, kuulemma. 


Pussukasta paljastui pino pieniä nyyttejä sekä saatekirje:

"Pikkuinen... Avaa jokaisena reissupäivänä yksi näistä. Ne eivät sovi muiden silmille, joten pidä huoli ettei tule ikäviä tilanteita. Hyvää matkaa pikkuinen"

Jokaisessa nyytissä on jokin pieni tehtävä. "Tänään", esimerkiksi, "pikkulutka puree runkatessaan huulta, kunnes maistaa veren suussaan". Kaikki tehtävät eivät kuitenkaan ole mitenkään riettaita itsessään. Ensimmäisenä päivänä nyytissä oli pussillinen teetä, jota olemme yhdessä juoneet, ja käsky nauttia se. Yhdessä taas määrättiin lähettämään kuningattarelle viesti, jossa kerron kolme asiaa itsestäni - mutta yhden niistä on oltava vale. 

Aivan pahuksen jännittävää..! Niin kuin minulla olisi joulu joka aamu. Paitsi, ettei joululahjoja avatessa yleensä tarvitse pelätä joutuvansa johonkin pikku pinteeseen. On aivan käsittämätöntä, miten vahvaksi kuningatar onnistuu läsnäolonsa tekemään silloinkin kun ei ole paikalla. Näin pienillä asioilla, muutamilla riveillä. Tunnen itseni hallituksi ja jatkuvasti pikkuisen kiihottuneeksi, kun olen lähes koko ajan jonkin kuningattaren käskyn alla, ja minulla on kaapissa piilossa papereita joissa hän kutsuu minua pikkulutkakseen. Ja miten kauniisti  tehty, nähdä noin paljon vaivaa minun vuokseni. Olkoonkin, että tiedän kuningattaren nauttivan tästä pelistä siinä missä minäkin.

Yhdessä nyytissä minua määrättiin kirjoittamaan pieni sessiokertomus valitsemastani hetkestä. Sain luvan jakaa sen teidän kanssanne. 

"Minä olen polvillani sängyllä kuningattaren edessä. Hänen sormensa hyväilevät minua sisältä, en tiedä montako minussa jo on. Tunnen venyväni kuningattaren käden ympärillä, tunnen sen painavan ja tajuan, että kuningatar aikoo laittaa minuun koko kätensä. Kauhu ja kiihotus sekoittuvat suonissani, minua pelottaa hirveästi mutta minun tulee suunnaton jano sitä mikä minua pelottaa. Käsi ei mahdu, kuningatar käskee minun kääntyä ja avaa minut edessään. Hän vie sormensa uudelleen sisälleni, liikuttaa niitä siellä, pakottaa itseään minuun. Minä en uskalla katsoa, minuun sattuu vähän ja puren kämmenselkääni jotten huutaisi niin kovaa. Koska minä huomaan huutavani, en enää voihkivani vaan todella huutavani ääneen pelkoani, nautintoani, odotustani. 

Kuningatar pyörittää kättään ja painaa vielä kerran lujempaa. Nyrkki on nyt minussa, kokonaan. Minusta tuntuu että minä halkean kahtia, minä olen kauhuissani ja tahdon käden heti pois, mutta pelkään kamalasti että sen vetäminen pois sattuu, ja kuitenkin minä tahdon että käsi jää minuun, liikkuu sisälläni, on siellä koska se ajatus kiihottaa minua niin että kaikki muu katoaa jonnekin hyvin kauas. Kuningatar sanoo sanoja jotka vetävät minua vielä syvemmälle veteen jota vuodan sieltä missä hänen kätensä on, sanoja pikkulutkasta joka on niin kiimainen että Rouva saa koko kätensä sen sisään ilman liukkaria. Minä huohotan ja ynähtelen halua ja nöyryytystä, minä olen täysin avuton ja auki kuningattaren edessä. Ja minä näen miten kovasti kuningatar tilanteesta nauttii, vaikken uskalla katsoa hänen kasvojaan. 

Minun täytyy hajota sisälläni kappaleiksi koska minä en pysty enää muistamaan enempää. En enempää kuin kuningattaren sylin kun kaikki on ohi, ja minä saan taas sulaa suukkoihin ja silityksiin."

tiistai 23. helmikuuta 2016

Pohdintaa parinvalinnasta ja polyamoriasta

Lisääntymiseen tähtäävän monogaamisen parisuhteen ympärillä pyörii kokonainen antaumuksellinen kultti. Miljoonat tarinat kertovat siitä, kuinka kovan etsinnän ja vaikeiden vaiheiden jälkeen kainaloon viimein saadaan se ihan oma kulta. Loppu on onnellinen ja hyvä elämä lopputekstejä vailla valmis.

Vaikka kaikki tietävät, ettei onni tosielämässä toimi aivan niin kuin telkkarissa, monet meistä valitsevat silti elää elämäänsä odottaen. Joko yksin ja kaiholla kaivaten, tai sitten sinnikkäästi kaikenkarvaisista kandidaateista karsien. Josko joku niistä "ihan kivoista" kurnuttajista osoittautuisikin siksi ihka oikeaksi kruunupääksi, ei voi tietää. Onneaan kannattaa koettaa silläkin uhalla, että jonain päivänä huomaakin huomaansa hiipineen rupea tihkuvan konnanroikaleen. 

Sitenkin toki sinkkuutta somempi. Sinkkuus (yleisesti merkityksessä ei voimassaolevaa monogaamista parisuhdetta) on sosiaalisessa arvossaan ainoastaan kahdessa elämänvaiheessa: joko osana epäonnistuneesta pariutumisyrityksestä toipumista, tai sitten sopivaa siippaa aktiivisesti etsiessä. Mutta jos sitä sopivaa ei edes kokeeksi ala tietyn säädyllisen aikarajan puitteissa löytyä, herättää se hetimmiten kummastusta ja sääliä. Joku vikahan sellaisessa hommassa täytyy olla..! Mielen viereenkään ei tule, että se sinkkuus saattaisikin olla enemmän tai vähemmän tietoinen valinta, ja elämän johtolankana kulkisi jokin muu asia kuin elämänkumppanin löytäminen perinteiseen tapaan. 

Minä en ole oikein koskaan oppinut etsijäksi, eikä parisuhde ole missään elämäni vaiheessa asettunut miksikään maaliksi. Rakkautta sen sijaan olen aina janonnut, kaikkia niitä voimassaan vuoria siirtäviä tunteita. Ja kuitenkaan ilman niitä en ole osannut tuntea itseäni yksinäiseksi. Minulla on niin riivatun hyvä mielikuvitus, että pystyn täyttämään tunnekuohujen tarpeeni oman pääni sisällä, joko itse päiväuneksimalla tai kirjojen, elokuvien ja sarjojen tarinoihin tempautumalla. Totta kai se on aina aivan omaa luokkaansa, kun sellainen kokemus sattuu omalle kohdalle ja minä saan kirjoittaa tarinoita siitä, mutta hyvin harvoin koen itseni onnettomaksi jos näin ei ole. (Toim. huom. Myös sydänsäryt kuuluvat niihin tunnekuohuihin joita minun on jano. Tunnenarkki mikä tunnenarkki.) 

Silti, aina kun olen rakkauteen törmännyt, minun pieni pääni on täyttynyt kaikenlaisista odotuksista siitä, mitä paketin sitten täytyisi pitää sisällään. Ajatuksen tasolla en ole pitänyt monogaamista parisuhdetta minään automaattisena ihanteena, päinvastoin se on mielestäni teoriassa vähiten houkutteleva vaihtoehto. Nyt olenkin ymmärtänyt, etteivät ne minun suuret odotukseni ole ensinkään koskeneet suhdemuotoa, vaan nimenomaan niitä tunteita. Juuri ne suuret odotukset, jotka ovat johtaneet pettymyksiin kun eivät sitten olekaan täyttyneet. Kun niin on käynyt, olen epätoivoisesti koettanut muuttaa tilannetta vaatimalla muutoksia suhteeseen ja sitä koskeviin sopimuksiin. Ymmärrettävä mutta valitettava väärinymmärrys, jolta toivottavasti vastaisuudessa vältyn. Vastaavasti minun mustasukkaisuuteni on usein tulkittu virheellisesti omistuksenhaluksi, vaikka se on todellisuudessa ollut oireilua torjutuksi tulemisen tunteesta.


Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mikä minulle oikeasti on ihmissuhteissa tärkeää, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen. Ensinnäkin, tahdon saada rakastaa sillä tavalla kokonaisvaltaisesti ja kovaa, kuin minulla on tapana. Tahdon, että niitä tunteita kunnioitetaan, ettei niitä vähätellä eikä jätetä huomiotta. Minä haluan tuntea itseni aivan erityiseksi, korvaamattomaksi, rakastetuksi ja arvostuksi näine hyvineni. En milloinkaan tahdo kokea, että minut asetetaan samaan asemaan jonkun toisen ihmisen kanssa, enkä varsinkaan, että siinä asemassa olisin jollain tavalla tai jossain asiassa tätä toista huonompi. Koska silloin tunnen, että minä olen huono ja etten minä riitä, ja silloin minuun sattuu. Ja kun minuun sattuu, minä puolustaudun hyökkäämällä, eikä se ole reilua ketään kohtaan. Minusta tulee silloin todella ikävä tyyppi.

Minkään näiden tarpeiden täyttymiseen ei tarvita sitä, että olisin kenenkään ainoa. Minusta tuntuu, että saatan sittenkin pystyä oikeasti olemaan niin polyamorinen, kuin olen aina tahtonutkin olla. Huomaan sen nyt kun yhtäkkiä se, mikä on ollut teoriassa hyvä, onkin hyvä myös käytännössä, koska asiat tehdään oikein. Koen, että minulle ollaan rehellisiä ja minua aidosti kunnioitetaan, enkä itse sotke toiveitani toisiinsa. Minustakinhan olisi toki mukavaa, jos olisi jossain vaiheessa joku jakamassa myös arkea (kunhan tämä joku tajuaisi jättää minut aina välillä rauhaan), mutta en odota sitä kaikilta niiltä joihin ihastun. En itse asiassa keneltäkään, sellainen yhteenkuuluvuus kehittyy nähdäkseni ajan eikä tunteiden määrän tai voimakkuuden mukana. Ja kunnes niin käy jos on käydäkseen, pärjään siinä missä tähänkin asti yksin. Minun ei tarvitse haikailla ihmissuhdetta joka tekisi minut onnelliseksi, jos olen onnellinen niissä ihmissuhteissa joita minulla kulloinkin on.

En tietenkään voi kulkea kenenkään muun kengissä saati alkaa sanelemaan, mihin suuntaan niillä kannattaisi mennä. Mutta ehkä monen muunkin, kuten fraasi tietää kertoa, rakkaudessa epäonnistuneen kannattaisi pysähtyä pohtimaan, mitkä ovat ne odotukset, jotka eivät tähän asti ole täyttyneet. Koskevatko ne tunteita vai käytännön järjestelyjä vai sekä että, ja kuinka realistista on odottaa jonkun uuden ihmisen niitä kaikkia täydellisesti vastaavan. Ehkä kiipeääkin aivan väärästä päästä puuhun, jos päättää valmiiksi minkälaisen suhteen tunteidensa vastineeksi tahtoo tai millaisia tunteita osakseen odottaa, ja tekee jokaisesta kohtaamisesta castingin siihen valmiiksi kirjoitettuun rooliin. Siinä jää helposti niin ihmiset kuin todelliset tunteetkin aidosti kohtaamatta. 

Joskus epäonni voi toden totta olla seurausta siitä, että käsitys onnesta on väärä. Minä olen luullut, että romanttisen onneni tae on ihminen, joka tuntee minua kohtaan minun tavallani. Nyt ymmärrän, millainen onni on löytää ihmisiä, jotka kiintyvät minuun kukin aivan omalla tavallaan. Nyt, kun olen luopunut omista odotuksistani sen suhteen, miten heidän muka pitäisi se tehdä. 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Onnen aikoja

Asiat ovat yhtäkkiä kamalan hyvin.

Se on valtava muutos lyhyessä ajassa. Vielä alkuvuodesta olin niin maani myynyt, että harkitsin vetäytyväni niin blogosfääristä kuin kinkyskenestäkin, ja antavani hyvällä omallatunnolla kuolla pois kaikkien niiden sosiaalisten kontaktien, joiden ylläpitämisen koin raskaana. So. käytännössä joka ainoan lukuun ottamatta omaa poikaani. Nyt kaikki on niin toisin, paljon paremmin totta kai mutta silti niin toisin, että minulle meinaa kieltämättä vielä välillä tulla hätä pelkästään sen vuoksi. Kun minä en enää meinaa tietää kuka tämä tyttö oikein on ja miten tällaisen kanssa oikein eletään. Tällaisen joka uskaltaa kaikkea mitä haluaa.

Minun elämääni on tullut paljon uusia ihmisiä ja sanomaton määrä rakkautta. Olen tavannut aivan uskomattomia persoonia ja saanut kokea hetkiä täynnä lämpöä. Halusta hauraita hetkiä, kivuliaita nautinnon hetkiä. Hetkiä, jolloin minä olen tykännyt toisista niin kovasti että sydäntä puristaa, ja tuntenut että minustakin tykätään. Tuntenut, että se minä josta tykätään, on juuri se sama josta minäkin tykkään, ei enää se vieraalta tuntuva tollo.

Kävin joku viikko sitten Turussa kinkyklubilla ja kun tulin kotiin, minun ihossani oli viiden ihmisen jälkiä. Päässäni minulla oli jäljellä vain hymy ja rispaantuneita muistikuvia. Kuvia keijukaisesta painautumassa minua vasten ihoani kirvelevien iskujen välissä, peikon puremista niskassani ja nymfin kynsistä repimässä ihoani rikki. Koko ilta pelkkää satua ja täyttä totta.

Seuraavana päivänä menin jälleen kuningattaren luokse teelle. Hän sitoi minut alastomana auki eteensä ja kosketti minua. Upotti kyntensä ja hampaansa minun ruhjeisiini, rääkkäsi ja suukotteli minut humalaan. Kun lähdin kotiin, Spotify arpoi minun korviini kappaleen jonka kuulin ensimmäistä kertaa, ja joka oli kerta kaikkiaan kaikki mitä minä juuri silloin tunsin. Pakkaslumessa kimmelsi aurinko ja minun silmissäni kyyneleet. Minun sisälläni tuntui olevan jokin niin valtava voima että se sai minut tärisemään. Minä olin niin onnellinen että se sai minut aivan tolaltani.


Kirjoittaminen on ollut viime aikoina vaikeaa. Sanat eivät meinaa millään suostua välittämään sitä, mitä minun sisälläni on. Olen kuitenkin alkanut elää siinä vakaassa uskomuksessa, että minä pystyn mihin tahansa jos haluan, ja minä tahdon sanani takaisin. On siis vain ajan kysymys, milloin minä saan itseni taas kertomaan tarinoita siitä millaista on olla elossa.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Kuningattaren köysissä

Minä tapasin tällä viikolla erään naisen. Kun minä ajattelen häntä, minulle ei tule kuin yksi sana mieleen, ja se on kuningatar. Kaunis, ylväs, lämmin ja lempeä, mutta tahdossaan tiukka ja halussaan julma nainen. Silläkin uhalla että se kuulostaa sellaiselta oi siunattu valtiatar -tyyppiseltä nuoleskelulta vaikken niin tunnekaan, kuningatar olkoon hänen nimensä minun tarinassani.

Tiesin kuningattaren entuudestaan, olin kerran tavannutkin. Ihastunut hänen persoonaansa jo silloin. Kun kuningatar nyt pyysi minua sidontamallikseen, olin heti enemmän kuin innokas menemään, sekä siitä huolimatta että siksi, etten liiemmin perusta pelkästä sidonnasta. Minä olin ollut lukevinani rivien välistä, että kuningattarella voisi olla jotain muutakin mielessään. Mitään en silti uskaltanut varsinaisestsi odottaa, koska olisihan se ollut kiusallista jos olisin käsittänyt väärin.

Surkeiden sattumusten sarjan päätteeksi saavuin kuningattaren luo puolisen tuntia sovitusta myöhässä hiki ja räkä valuen. Aivan mahtavaa. Olin kovasti häpeissäni, mutta kuningatar ei ollut moksiskaan. Hän tarjosi teetä, me joimme sitä ja juttelimme. Tai kuningatar jutteli, minä jännitin. Vilkuilin vaivihkaa kuningattaren uumaa ja rintoja kuin mikäkin avuton pojankloppi.

Kun kuningatar näytti minulle köytensä, hän sanoi niitä sanoja, joita sanotaan ennen sessiota. Että jos hän tekee jotain mikä tuntuu minusta pahalta, minä saan ja minun pitää se sanoa. Mukien tyhjennyttyä kuningatar nousi ottaen köytensä pöydältä ja totesi minun olevan viisain riisua fleeceni. Minä olin etukäteen miettinyt, sidottaisiinko minut vaatteissani vai ilman, ja koska jäin takkini riisuttuani topin, farkkujen ja villasukkien alle, ajattelin sen merkiksi siitä että kyse oli sittenkin vain sidontaharjoituksesta. Siksi minä koetin parhaani mukaan olla aivan hiljaa, kun kuningatar alkoi sitoa minua.



Kuningatar sitoi minun ylävartaloni huolellisesti, siirtäen monta kertaa solmun paikkaa, jotta lopputulos olisi symmetrinen ja mahdollisimman kaunis. Kuningatar teki työtään hiljaa, ja yhtä vaitonaisena minä seurasin hänen solmimistaan. Kun kuningatar oli saanut valmiiksi punoksen, joka kulki minun rintojeni välistä, hän tarttui siihen ja riuhtaisi. Tästähän voisi vaikka... Minä hengähdin ja ynähdin, mutta tilanne karkasi minulta. Kuningatar jatkoi sitomistaan enkä taaskaan tiennyt mitä odottaa. Hän sitoi minun molemmat käteni ylös, koukkuun sivuille. Köydet eivät painaneet yhtään, vaikka minun kätteni paino lepäsi niissä.

Mutta nokka vuosi. Minä olin koko ajan pidätellyt niiskutteluani, ja nyt totesin tappioni. Minulla ei ollut mitään muuta kunniallista keinoa selvitä nolosta tilanteesta kuin pyytää paperia. Kuningatar arvasi ennen kuin ehdin lopettaa lauseeni ja poistui keittiöön. Kämmeneni oli sidottu niin lähelle kasvojani etten olettanut muuta kuin paperia käteeni, mutta kuningatar painoikin itse liinan kasvoilleni ja käski niistää. Nyt kun mietin, niin minusta on hassua miten kuuliaisesti ja kyseenalaistamatta minä niistinkin. Ja silti sen jälkeen sitomisen jatkuessa ajattelin jälleen, ettei nyt mitään sopimattomia passaa kuvitellakaan. Minun pääni oli olevinaan hyvinkin ammattimaisessa moodissa.

Siksi minä säikähdin omaa reaktiotani, kun kuningatar lopetettuaan tunnusteli minun sormieni lämpöä tietääkseen, josko oli tullut sitoneeksi liian tiukkaan. Kuningattaren käsi tuli silloin liki minun kasvojani, ja täysin sitä tarkoittamatta, jostain selkäytimestä nousevasta reaktiosta minä painoin pääni hänen kämmenselkäänsä vasten.

Ehdin juuri ja juuri tiedostaa tehneeni jotain mitä minun ei olisi ehkä pitänyt, ottaa aikeekseni vetääntyä ja pahoitella, kun jotain sitten tapahtui. Minä en valitettavasti voi kertoa mitä se oli, koska en yksinkertaisesti muista,  mutta joka tapauksessa se teki lopultakin minulle selväksi tilanteen luonteen.

Se saattoi olla kynsiä painumassa ihooni. Tai hampaita upputumassa kaulaani ja päänahkaani. Ja huuliini, niin kovaa että niissä on vieläkin mustelmia. Ehkä se oli kieli joka nuoli kasvojani. Sotkien, merkiten, ottaen.

Minä en muista.


Seitsemän, kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, nolla.

Kuningatar painoi kyntensä minun kynsieni alle niin että poltti. Kätensä kasvoilleni niin etten saattanut hengittää. Minä kuuntelin numeroita silmät suljettuina ja räväytin ne auki kun luku tuli lähemmäs loppua. Kuningatar piti minua sylissään, käsivarsi painaen kaulaani. Minä tunsin, että hänenkin sisällään takoi.

Kuningattaren kynnet kulkivat hävylleni farkkujen päältä. Huulet suukottivat omiani, purivat, suu aukeni ja sotki minut taas. Minä en muista muita sanoja kuin pikkulutka, mutta muistan että ne kiihottivat minua järjiltäni. Nappi avautui, käsi kävi pikkuhousujen päällä, hyväili minut huokauksiin, ja juoksi vatsaani pitkin kiusoitellen pois. Kunigatar leikki minulla kuin kissa hiirellä.

Kun minä sitten tein jo lähtöä, kuningatar nuolaisi kasvojani suukotettuaan minua. Minä nyrpistin nenääni ja pyyhin suutani, ja kuningatar nauroi, mutta lopetti äkkiä. Sano kiitos.

Kiitos. Kauniisti ja hetkeäkään epäröimättä.

Minä menen uudelleen ensi viikolla. Tälläkään kertaa minulla ei ole aavistustakaan mitä odottaa, ja nyt minua jännittää jopa enemmän kuin viimeksi. Nyt minä menen sinne jo pikkulutkana. Nyt minä olen jo kerran juonut teetä ja sanonut hermostuksissani liian monta kertaa "niinku". Nyt minun pääni vasta alkaakin pommittaa minua asioilla, joita minun muka pitäisi olla. Ei auta muu kuin jaksaa jankuttaa, ettei minun pidä mitään vaan minä saan, olla kaikkea mitä sitten olenkin.

Keskittyä siihen, mitä kaikkea juuri tällaiset tytöt sitten voivat päästä kokemaan.