Onnen aikoja

Asiat ovat yhtäkkiä kamalan hyvin.

Se on valtava muutos lyhyessä ajassa. Vielä alkuvuodesta olin niin maani myynyt, että harkitsin vetäytyväni niin blogosfääristä kuin kinkyskenestäkin, ja antavani hyvällä omallatunnolla kuolla pois kaikkien niiden sosiaalisten kontaktien, joiden ylläpitämisen koin raskaana. So. käytännössä joka ainoan lukuun ottamatta omaa poikaani. Nyt kaikki on niin toisin, paljon paremmin totta kai mutta silti niin toisin, että minulle meinaa kieltämättä vielä välillä tulla hätä pelkästään sen vuoksi. Kun minä en enää meinaa tietää kuka tämä tyttö oikein on ja miten tällaisen kanssa oikein eletään. Tällaisen joka uskaltaa kaikkea mitä haluaa.

Minun elämääni on tullut paljon uusia ihmisiä ja sanomaton määrä rakkautta. Olen tavannut aivan uskomattomia persoonia ja saanut kokea hetkiä täynnä lämpöä. Halusta hauraita hetkiä, kivuliaita nautinnon hetkiä. Hetkiä, jolloin minä olen tykännyt toisista niin kovasti että sydäntä puristaa, ja tuntenut että minustakin tykätään. Tuntenut, että se minä josta tykätään, on juuri se sama josta minäkin tykkään, ei enää se vieraalta tuntuva tollo.

Kävin joku viikko sitten Turussa kinkyklubilla ja kun tulin kotiin, minun ihossani oli viiden ihmisen jälkiä. Päässäni minulla oli jäljellä vain hymy ja rispaantuneita muistikuvia. Kuvia keijukaisesta painautumassa minua vasten ihoani kirvelevien iskujen välissä, peikon puremista niskassani ja nymfin kynsistä repimässä ihoani rikki. Koko ilta pelkkää satua ja täyttä totta.

Seuraavana päivänä menin jälleen kuningattaren luokse teelle. Hän sitoi minut alastomana auki eteensä ja kosketti minua. Upotti kyntensä ja hampaansa minun ruhjeisiini, rääkkäsi ja suukotteli minut humalaan. Kun lähdin kotiin, Spotify arpoi minun korviini kappaleen jonka kuulin ensimmäistä kertaa, ja joka oli kerta kaikkiaan kaikki mitä minä juuri silloin tunsin. Pakkaslumessa kimmelsi aurinko ja minun silmissäni kyyneleet. Minun sisälläni tuntui olevan jokin niin valtava voima että se sai minut tärisemään. Minä olin niin onnellinen että se sai minut aivan tolaltani.

Kirjoittaminen on ollut viime aikoina vaikeaa. Sanat eivät meinaa millään suostua välittämään sitä, mitä minun sisälläni on. Olen kuitenkin alkanut elää siinä vakaassa uskomuksessa, että minä pystyn mihin tahansa jos haluan, ja minä tahdon sanani takaisin. On siis vain ajan kysymys, milloin minä saan itseni taas kertomaan tarinoita siitä millaista on olla elossa.