Pistoja ihossa ja sen alla

Olen tutustunut kuningattaren kautta erääseen hurmaavaan pariskuntaan, jonka olen nimennyt enkeliksi ja enoksi. Enkeli on enkeli siksi, että se on kaikin puolin enkelimäinen - ja toisaalta niin antienkeli, että kontrasti on herkullinen. Eno taas on mielestäni suomen kielen kauneimpia sanoja, ja kuvaa minun mielestäni hyvin sitä dynamiikkaa joka meille on alkanut kehittyä. Eno on tietynlainen huolenpitäjä, muttei kuitenkaan mikään daddy-tyyppinen asia.

Jokin aikaa sitten olin enon ja enkelin kanssa kinkybileissä, ja sinä iltana enkeli sai minut rakastumaan neuloihin. Se pujotti aina vain isompia ja isompia neuloja minun sääriini, katsoi välillä minuun ja hymyili. Sen kasvoilla oli hopeaa ja se oli aivan uskomattoman kaunis, kaikessa häikäilemättömässä sadismissaankin sanomattoman suloinen. Suloisia olivat myös ne tuntemukset joita se minulle tuotti: pistokipu on ihaninta kipua mitä olen koskaan kokenut. Jokaista pistoa seuraa huumaava humahdus, niin kuin kaikki veri menisi kerralla kohisten koko kehon läpi. Mitä kovempaa kipu on, sitä enemmän se humalluttaa. Minä en ymmärrä, mitä varten kenenkään tarvitsee laittaa mitään mömmöä itseensä, kun pelkkä pistäminen tuntuu niin mahtavalta ja kiihottavalta. Kun enkeli jossain vaiheessa kysyi miltä minusta tuntuu, sain soperretuksi vain, että alkaa panettaa. 

Eno puolestaan otti puhteekseen piestä minusta esiin oikean pikku kakaran. Vaikka muuten nautinkin kujeilusta ja nenäkkäästä näpäyttelystä, en ole ikinä sessiotilanteessa niskuroinut kenellekään sillä tavalla kuin enolle. Jostain syystä se vain onnistui ärsyttämään minua silloin aivan helvetisti, ei tehnyt yhtään mieli alistua mokomalle mäntille. Suututti kauheasti kun se vinoili siitä etten pysynyt paikallani. No en kai nyt kun hakataan sillä tavalla..! Halusin näyttää sille, mutta en saanut päätetyksi miten olisin sen tehnyt, kieltäytymällä ottamasta sen lyöntejä vastaan vai ottamalla ne niin kuin ei tuntuisi missään. Kokeilin sitten samanaikaisesti molempia eikä se toiminut hirveän hyvin. 

Joitain viikkoja bileiden jälkeen olimme kuningattaren luona, me kaikki neljä. Minut laitettiin ensin katselemaan, miten enkeli pisti neuloja kuningattaren sääreen. Joidenkin pistokohtien alle alkoi kerääntyä verta, ja niihin kohtiin nousi pienet patit. Kuningatar komensi minut koskettamaan niitä, ja pyörittämään yhtä neulaa ihossaan. Minua kuvotti, en kestä nähdä verta tai haavoja edes telkkarissa. Sitten kuningatar alkoi vuorostaan neulottaa enkeliä, ja sitä oli jo aivan sietämätöntä seurata. Enkeliin sattui, se ynisi ja huudahteli hiljaa kun neulat painuivat läpi sen ihosta. Tuntui aivan toiselta kuin katsella bilepiiskausta hämärässä tilassa, silloin toisen kipu ei tunnu yhtään niin todelta. Minun teki suunnattoman pahaa nähdä miten kipeää enkeliin kävi, siitä huolimatta että jokaista huutoakin seurasi autuas hymy ja kikattelua. Säikähtelin niin että pompin enolle melkein syliin, en saattanut vain aloillani katsoa. Silti minua itseänikin huvitti omat reaktioni, välillä nauroin vedet silmissä, välillä kyynelehdin kauhistustani.

Kuva

Siinä vaiheessa kun tuli minun vuoroni, hermoparkani olivat aika lailla riekaleina. Enkeli on uskomattoman vahva minun silmissäni, ja jos se kärsi sillä tavalla, neulojen täytyi oikeasti olla hiton kipeitä. Ja ne aikoivat piikittää minua selkään, selkää ne olivat juuri aiemmin sanoneet araksi alueeksi. Olin suhteellisen varma, etten selviäisi hengissä siitä mitä minulle sitten meinattiinkin tehdä.

Kun ensimmäinen neula upposi ihooni, helpotus oli valtava. Ei se ollutkaan paha: se oli ihan yhtä hyvä kuin viimeksikin. Tajusin pärjääväni sen kivun kanssa eikä se enää pelottanut minua. Mutta itse tilanne jatkui sellaisena, että olin suunniltani vähän joka suuntaan. Minä en pitänyt siitä, mutta en tiennyt oliko se tarkoituskin, haettiinko sillä psykologista lisäpotkua tilanteeseen samoin kuin odotuttamisellakin. Kuningatar, enkeli ja eno  kun keskustelivat koko ajan huolettomasti niitä näitä. Kommentoivat enon kätten jälkiä, pohdiskelivat miten olisi hauska edetä, eksyivät aiheesta ja puhuivat luoja ties mistä. Lörpöttelivät, suorastaan. Se soti täydellisesti sitä vastaan, miten minä mielsin tilanteen. Minulle siinä on jotain tietyllä tavalla hyvin pyhää, että annan toisen ihmisen tunkea teräviä esineitä itseeni, tulla konkreettisesti ihosta läpi. Tuntui täysin epäsopivalta rikkoa sen hetken hauraus sillä tavalla. Minun ei annettu upota sinne minne olisin niin palavasti tahtonut.

Rupattelu onnistui myös sotkemaan sosiaaliset sensorini niin, että hätäännyin pelkästään siitä. Minusta tuntui, että jouduin pinnistelemään hirveästi enkä silti onnistunut lukemaan tilannetta riittävän hyvin, en kerta kaikkiaan pysynyt kärryillä siitä mitä minulta odotettiin. Olisiko minun pitänyt muina miehinä raatata mukana? Pelkkä keskustelun seuraaminenkin tuntui liian raskaalta, ja kun kuitenkin yritin, neulat tuntuivat tulevan liian nopeasti enkä ehtinyt niiden aiheuttamiin tuntemuksiin kunnolla kiinni. Kyyneleet valuivat ja yritin sanoa että minua väsyttää hirveästi kun te puhutte, mutta en osannut tehdä selväksi että olisin oikeasti tarvinnut, en ainoastaan tahtonut hiljaisuutta tai toisenlaisia sanoja.

Neulakipu oli tälläkin kertaa ihanaa, mutta henkisestä hämmennyksestäni johtuen en päässyt oikein lentämään sen päällä. Lopulta olin fiilissotkustani niin uupunut, että minun oli pakko kysyttäessä toivoa että lopetettaisiin, vaikka yksi iso neula olisi vielä ollut jäljellä. Harmitti, mutta ei kauaa. Eno alkoi nyppiä neuloja minusta ja minä aloin vuotaa verta. Veri valui pitkin selkääni ja minusta tuntui että se kasteli minut kokonaan, kuin iholta juokseva vesi kun nousee järvestä. En tiedä tajusivatko muut jo olla vaiti vai lakkasinko minä kuulemasta, mutta lopultakin kuulin omat tuntemukseni ilman hälyä. Siinä oli jotain niin täydellisen tyydyttävää, maata siinä täysin avuttomana ja liikkumattomana verissään, toisten pyydystäessä verivanoja paperilla ja painaessa hellästi vuotokohtia tyrehdyksiin. Minä en osaa selittää sitä, se ei ollut alistumista kenellekään eikä pelkkää hoivan tuntemista, mutta jotain syvempää tarvetta minussa se ruokki.

Kuva

Minä olen jostain syystä vältellyt tämän merkinnän kirjoittamista, ja nytkin sanat tuntuvat asettuvan kamalan kömpelösti. Luulen sen johtuvan siitä, että näihin pistoihin liittyy minulla kipeitä pienuuden kokemuksia. Siihen asti kun enkeli alkoi minua neulottaa niissä bileissä, minun iltani ei ollut ollut kovinkaan hauska. Olin kamalan vaivaantunut enkä saanut kontaktia oikein kehenkään. Itse asiassa minun oli niin kurja olla, että purin hammasta pitääkseni itkun sisälläni, ja harkitsin vakavasti sanovani enolle että minä tilaan nyt taksin ja lähden pois. Mutta minä en sanonut. Kun minulta kysyttiin miten menee, minä hymyilin ja valehtelin. En halunnut vaivata ketään sillä, etten minä osaa olla niin kuin kuuluu. Sama juttu silloin kuningattaren luona. Se, että jokin tuntuu minusta pahalta, ei edelleenkään ole omasta mielestäni oikeutus heittäytyä hankalaksi pakottamalla toiset ottamaan se huomioon. Toisin sanoen, minä en ole vieläkään oppinut pitämään itsestäni kovinkaan hyvää huolta. En usko olevani sen arvoinen.

Minua jotenkin myös vaivaa kertoa tällaisia asioita. Kirjoittaa, että olen vuotanut verta ja nauttinut siitä suunnattomasti. Koska siinä ei ole mitään järkeä, se on outoa ja hullua, ja se saattaa oikeasti ollakin sairasta. Jos on juhlat, hienosti järjestetyt bileet täynnä mielenkiintoisia ihmisiä ja minä koen ne pelkästään piinallisina, onnistuen nauttimaan vain siitä kun minuun pistetään piikkejä, niin ei se oikein normaalin viitekehystä täytä. Ja mitä vittua se nyt on, että menen tiloihin siitä kun olen niin yltä päältä veressä että sotken joka paikan ja tihkun tuntien jälkeenkin verta topin läpi. Terveellä ihmisellä ei pitäisi olla sellaisia tarpeita, jotka tulevat täytetyksi tällä tavalla. On aivan eri asia nauttia siitä, että joku läimäyttelee pakaroille, tämä on paljon vakavampaa. Tämä on jotain sellaista jota minun pelottaa itseeni liittää. Enkä minä aivan tyhmä ole, tiedän että moni tämän lukeva on juurikin sitä mieltä, että ei saatana miten sairasta. Se, että minua itseänikin tällä tavalla epäilyttää ja jatkan siitä huolimatta, tekee kaikesta vieläkin arveluttavampaa. En vielä täysin itsekään hyväksy itseäni tällaisena, ja silti olen kamalan pahoillani siitä, etteivät toiset sitä todennäköisesti tee.

Miksi minä sitten teen tällaista? Siksi että minä haluan sitä. Kiihotun, nautin ja tyydytyn tavalla jota pelkkä paneminen ei ikimaailmassa mahdollistaisi. Ja minä tiedän olevani turvassa, tiedän että minusta pidetään huolta ja välitetään. Että minun kärsimystäni ja nautintoani pidetään kauniina, eikä niissä nähdä mitään pahaa tai sairasta. Se tuntuu sanoinkuvaamattoman hyvältä - se ei vain voi olla väärin.

Kun on niin paljon onnea ja upeita kokemuksia, tekee välillä vieläkin kipeämpää tietää olevansa yhtä pieni ja rikkinäinen kuin ennenkin. Siksi viime viikot ovat olleet melkoista vuoristorataa. Minä kiidän korkeuksiin, leijun hetken ja putoan yhtäkkiä kuin kivi, mutta lähden taas nousuun ennen kuin ehdin iskeytyä maahan. Se on omalla tavallaan raskasta, mutta silti tämä kaikki on totisesti sen arvoista. Nauran ja rakastan, koen ja elän, palan voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin. Minä olen kaiken keskellä onnellisempi kuin muistan milloinkaan olleeni.