Miksi kirjoitan seksuaalisuudesta? (Tapaus lattiakaivo)

Välillä elämä on yhtä lattiakaivon tyhjentämistä. Sitä ei koskaan hoksaa, että jotain totisesti pitäis tehä ennen kuin lattia tulvii, ja siinä vaiheessa homman hoitaminen on jo tosi inhottavaa. Joutuu kaivelemaan kontiltaan jälkeensä jättänyttä tavaraa johon ei missään tapauksessa tahtoisi koskea, jotain mikä on joskus ollut osa sitä elävää kokonaisuutta joka itse on, mutta joka nyt pesii aivan omaa niljaista elämäänsä. Tai sitten saattaa olla, ettei kaivosta edes löydy mitään johon voisi tarttua ja ottaa pois, pelkkää pahaa hajua ja pintalikaa. Vaikka on ilmeistä että sekin sotku täytyy putsata, tuntuu silti käsittämättömältä että jokin niin pieni on voinut estää koko hela systeemin tarkoituksenmukaisen toiminnan.

Niin. Elämä on lattiakaivon tyhjentämistä.

Pari viikkoa sitten sain kunnian istua kutakuinkin maailman hurmaavimman persoonan Najwan haastateltavana. Kyseessä oli opintoihin liittyvä tehtävä, jossa pengottiin vastausta kysymykseen miksi minä kirjoitan seksuaalisuudesta. Aihetta lähestyttiin monesta eri näkökulmasta, ja voi veljet voin kertoa että oli intensiivinen sessio. Siitä kaivosta nousi aika paljon sellaista mitä en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, lopulta joitain aika kipeitäkin juttuja jotka ovat unissa vielä nytkin. Toisaalta valtavasti voimaa ja inspiraatiota siitä, miten pitkän matkan olen kulkenut, ja miten ei oikeasti ole mitään itseäni kummempaa estettä sille että matkaisin vielä paljon pitemmälle.

Ällistyttävän paljon sitä tosiaan voi omasta elämästään jättää huomaamatta. Olin esimerkiksi täysin siinä uskossa, että aloin kirjoittaa seksistä tämän blogin myötä, siitä sattumasta että yleisemmän blogini aiheet alkoivat yhä useammin pyöriä juuri seksuaalisuuden ympärillä. Nyt kun tulin purkaneeksi lankoja Nawjan kanssa, muistinkin kirjoittaneeni seksistä hyvin eksplisiittisesti jo lukioaikojen nettipäiväkirjassa.

Silloin syy oli ensisijaisesti häpeä. Teini-ikä pienellä paikkakunnalla ei totisesti ollut henkisesti helppoa tytölle, joka ei koskaan seurustellut vaan harrasti pelkkiä irtosuhteita. Se slutshamingin määrä oli aivan uskomaton. Muistan miten pelkäsin penkkareita, niitä sydämiä joihin kirjoitettiin kaikkien nuorempien oppilaiden nimet ja mitä niistä ajateltiin. Minun sydämeeni kirjoitettiin sellaisia asioita kuin "lutka", "ei moraalia" ja "kelpasitko?". Rehtori kävi kiusaantuneena hymähdellen yliviivaamassa mustekynällä pahimmat solvaukset, mutta ei ne kyllä kenellekään epäselväksi jääneet.

Minä häpesin aivan helvetisti, jatkuvasti. Ja samalla minä olin vihainen, niin käsittämättömän vihainen siitä että minun piti tuntea itseni niin paskaksi sen vuoksi miten halusin elää. Pojat jotka käyttäytyivät samalla tavalla olivat vain kaikkien rakastamia veijareita, mutta minä olin säälittävä huora.

Niin minä aloin kirjoittaa sellaista minua, joka ei välittänyt. Joka uskoi väkevästi siihen, että ne huorittelijat olivat väärässä ja aika vitusti, en minä. Tyttöä joka rakasti seksiä ilman sitoumuksia, rakasti tehdä sitä monien poikien kanssa, rakasti itseään siitä huolimatta ja osittain juuri sen takia. 

Olen melko usein nolostellut alkuaikojen tekstieni Carrie Bradshaw'maista vastakkainasettelua miesten ja naisten välillä, puhumattakaan naisellisen seksuaalisuuteni korostamisesta röyhkeänä ja riippumattomana aina naurettavuuteen asti. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että se oli välttämätöntä kaiken sen häpeän ja syyllistämisen jälkeen. Eikä pelkästään minulle henkilökohtaisesti, vaan koko kulttuurille. Sex and the cityläinen naiskuva on nykyajan näkökulmasta jokseenkin konservatiivinen ja elähtänyt, mutta se oli välttämätön välivaihe sille että naisen seksuaalisuudesta voidaan tänä päivänä puhua toisin.

Nämä miksi-kysymykset olivat siis pahuksen antoisia. Mutta vielä antoisampaa oli pohtia ja tiedostaa, mitä minä lopulta siis saan siitä että kirjoitan seksuaalisuudesta. Rehellisesti sanottuna, minä olen saanut siitä kaiken mikä minulle tänä päivänä on merkityksellistä.

Kirjoittamalla minä todella olen luonut koko minuuteni. Kirjoittamalla seksuaalisista haluistani ja tarpeistani olen avannut itseni ihmisille tavalla, joka ei ainakaan ennen olisi minulle muuten ollut mitenkään mahdollista. Sitä kautta olen luonut kontakteja ja löytänyt ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kokea sellaista mitä en tiennyt mahdolliseksi unien ulkopuolella. Kokea itseni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, kokea olevani aidosti minä. Sitä paitsi, minä yksinkertaisesti ajattelen kirjoittamalla. Kirjoittamatta kaikki jää pirstaleina ajelehtimaan enkä saa mistään mitään otetta.

Samalla ymmärsin vihdoin, mikä se asia minun lattiakaivossani on joka on estänyt sitä vetämästä. Estänyt minua kirjoittamasta ja hakemasta uusia kokemuksia, vaikka pitkän ajan jälkeen olen alkanutkin kokea niihin taas paloa. Siellä yksinkertaisesti on vielä jotain jäljellä, jotain mikä minun olisi pitänyt käsitellä jo kauan sitten ja johon nyt on tosi tympeä lähteä koskemaan. Mutta pakko se on, ja kirjoittaminen on ainut tapa, vaikka se tekee niin kipeää että minun on tapojeni vastaisesti tehtävä se ihan yksin. Niihin asioihin en voi antaa kenenkään ulkopuolisen katsoa. 

Ennen Najwan haastattelua tapasin erään naisen, jonka kanssa olin kirjoitellut jo jonkin aikaa. Upea, viehättävä, kiehtova nainen, jonka kanssa saatoin kuvitella kaiken. Oli hetki bussipysäkillä, oli suudelma joka sai minut sellaiseksi joka rakastan olla, heikkona toisesta. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt haluta lisää, kaikkea ja heti paikalla, mutta minä meninkin aivan jäihin.

Minä en yksinkertaisesti pysty siihen vielä, en vieläkään. Tuntemaan sellaisia asioita, sillä tavalla. On löydettävä toisia reittejä.

Ja tyhjennettävä se saamarin lattiakaivo.