Kohti ääriä ja niiden yli

Olin viikonloppuna junon luona. 

Se ruokki minut ensin, juteltiin niitä näitä ja ihan muita. Pidän valtavasti junon kanssa keskustelemisesta. Se on hurjan analyyttinen ja tarkkanäköinen, todella ajattelee mitä sanoo, siinä missä minä vasta ajattelen sanomalla ja nähtäväksi jää onko siinä päätä häntää ensinkään. Välillä se pysähtyy hetkeksi miettimään vielä kesken lauseen, kulmat keskittyneesti kurtussa, ja silloin minä olen vähällä pakahtua siihen miten suloiselta se näyttää. Ihan totta melkein näen, miten hammasrattaat pyörivät sen ajatuskuplassa, ja saan hyvän tekosyyn tapittaa sen otsaa. Ehkä perversseintä mitä olen kenenkään ulkonäöstä koskaan sanonut, mutta junon otsassa on hullun kaunis kohta siinä missä otsatukan reuna laskeutuu ja kulmakarvat alkavat. 

Kun olimme syöneet, juno ojensi minulle jonkinlaisen vaatteen, kehotti menemään vessaan riisumaan omani ja pukemaan sen ylleni. Vielä en ollut se toisenlainen minä, minun pääni oli yhä siinä asennossa jossa minä ja juno vain vietämme aikaamme. Siksi minua nolotti kun puin sen antaman tunikan ylleni, ja tajusin että se jättää minun takapuoleni lähes paljaaksi. Tunsin hetken itseni naurettavaksi ja mietin, etten minä nyt sen näköisenä voi tepastella vessasta ulos vieraassa talossa. Lopulta päätin tukeutua siihen että juno oli nimenomaan käskenyt, ja astuin käytävään. 

Juno odotti minua siellä. En osaa selittää sitä, mutta meidän dynamiikkamme muuttui siinä silmänräpäyksessä kun se otti minut syliinsä. Ihan kuin olisin riisunut omien vaatteideni mukana jotain sellaista itsestäni jota en aina jaksaisi kantaa, kokonaista kerrastoa arkea ja pakkoa pysyä lujana, pitää pienuutensa piilossa. Yhtäkkiä olin siinä, turvassa junon otteessa eikä minulla ollut ajatuksia enää. Oli vain välitön, väkevä halu ja samalla hauras olo, pää täynnä heikkoja ynähdyksiä sanojen sijaan.

Seuraavat tunnit minä vietin pipo silmilläni kiusallaan kidutettavana ja kelmuttuna kiinni rahiin. Ja minä olin läpikotaisin onnellinen, yhtä aikaa täynnä rätiseviä ilotulituksia ja rauhoittavaa takkatulta. 

Se kelmu kauhistutti minua ensin. Juno kietoi sillä ensin käteni, ja minulla oli vähällä iskeä paniikkireaktio päälle. Sinänsä hassua, koska ei mikään sitominen tai kietominen ole sellaista ennen aiheuttanut, mutta kelmua en olekaan aiemmin kokenut. Se on erilaista, tukahduttavaa. En pidä siitä, se ei tunnu turvalta siten miten köydet tai nahka, vaan pelkältä kylmältä kiinnipidolta. Mikä tietysti tekee siitä omalla tavallaan kiihottavaa, kaikessa inhottavuudessaan. Vähän aikaa tunnusteltuani totesinkin pärjääväni, ja aika pian unohdin koko kelmun, jolla juno sitoi minun jalkani myös, kiinni rahiin ja lähelle toisiaan. 

Juno satutti minua, totta kai. Löi lopulta sietokykyni rajoille asti ainakin parilla eri välineellä: jollain liuskamaisella, tylppää kipua ja silti kirvellystä aiheuttavalla, sekä samalla ilkeällä hapsupiiskalla kuin viimeksi. Silitteli sillä minua myös, minun ihoani ja häpyäni piinaavalla keveydellä. Pudotti minuun sitten kylmiä pisaroita, hyväili ja läimäytteli kämmenellään pilluani. Ehkei se ollut pelkkää liukkaria vaan jotain stimuloivaa, koska iskut resonoivat kuin väreet vedessä, voimistuen lämpiminä sähköisinä renkaina. 

Kun ei näe, ihollakin on suljetut silmät. Junon suihkutettua iholleni jotain nestettä en vielä ymmärtänyt yhtään mitä se aikoi tehdä. Ymmärsin vasta kun se pyyhki suihkuttamaansa ihoa. Se aikoi laittaa neuloja. 

Jokainen neula oli kuin välitön humala. Kun neulanterä lävistää ihoni, mulla lähtee niskasta asti liikkeelle huumaava mielihyvähormoniryöppy. Sen tuntee fyysisesti, ikään kuin hyvinä kuplina veressä. Jonain mikä katkaisee kaiken kireyden ja tuo tilalle silkkaa euforiaa pienenpieninä palkkeina joiden latautumisen tuntee suonissaan. Jos en tietäisi, olisin varma että näissäkin neuloissa oli jotain rikollista sisällä. 

Entä sitten se, miten juno vastasi minun reaktioihini kun se lävisti minut. Se kehui ja ihasteli, miten reippaasti ja kiltisti olin antanut sen minua pistää, sanoi olevansa ylpeä minusta. Kai siinä jollain tasolla taantuu kun sellaiset sanat tuntuvat läpikotaisin tyydyttäviltä ja oikeilta. Uskon ilman pienintäkään vastarintaa että minua kelpaakin ihastella, olen ollut tarpeeksi hyvä ja se on huomattu. Eikä siinä ole mitään kipeää, se on yhtä puhdasta ja jotenkin ilmeistä kuin lapsena. Aivan kuin silloin kun hypähteli keskelle olohuonetta vain näyttääkseen, miten hienosti osaa pyörähtää  leveähelmaisessa prinsessamekossa. Ja kun yleisö huokasi ihastuneena että oi miten upeaa, sitä ajatteli vain että niinpä. Minä olen upea.

Juno jatkoi leikittelyään minulla kaikessa rauhassa. Nuoli, näykki, silitti ja satutti ihoani rytmissä jota en oppinut, aloin säpsähdellä ja säikkyä silloinkin kun se vain liikahti eikä aikonutkaan lyödä, ja se nauratti sitä. Se sylki suulleni ja hävylleni, ja kun se jossain vaiheessa käski minun avata suuni, en tiedä mitä odotin mutten ainakaan sitä että se työntäisi sinne tikkarin. Se on aivan mahdoton.

Ja sitten se keksi tehdä jotain hirveää. Jotain niin julmaa etten pysty käsittelemään sitä yhtään, vaan minuun iskee välittömästi lähes primitiivinen pakoreaktio. Tappelin vastaan, nyyhkytin, huusin ja ulisin kontrolloimattomasti. Luojan kiitos ei oltu kerrostaloasunnossa, olisi pian ollut partio paikalla todistamassa miten SM-leikit ovat taas lipsahtaneet liian rajuiksi.

Koska juno työnsi kielensä minun korvaani.

Joopa joo, saattaa kuulostaa siltä että eiköhän tuon kestä jos itkun partaalle hakkaaminen ja neulojen työntäminen ihoon on fine. Mulle se vain jostain syystä on tähänastisen kokemukseni mukaan pahinta mitä voi tehdä. Se inhottava märkyys ja humina tekee minut hulluksi, ja tuntuu kuin toinen olisi oikeasti tunkeutumassa minun pään sisälle. Hyvin, hyvin vastenmielistä ja pelottavaa. Koska junolla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan lopettaa alkuunsa enkä kaikesta kauhusta huolimatta sitä halunnut pyytää, ehdin saada edes jonkinlaisen psykologisen otteen itsestäni ja lakkasin tempoilemasta. Alistuin ottamaan junolta vastaan senkin mitä en suurin surminkaan olisi halunnut.

Sitä voisi luulla, että noin karmiva kokemus tuntuisi jälkeenpäinkin ikävältä. En minä sitä  hetkeä varsinaisesti hyvällä muistelekaan, mutta ette arvaa miten hyvä olo mulla oli sen jälkeen. Olin elossa, minun aivojani ei oltukaan nuoltu ulos päästä, ja sain käpertyä junon pehmeään ja hyväntuoksuiseen syliin nauramaan viimeisetkin pelonpalaset pois. The frontier theory of mind. Mitä kesyttömämpiä kohtia minussa toinen saa valtaansa, sitä suuremman tyydytyksen ja tavallaan helpotuksen minä saan. Kun se kontrolloi jotain sellaista minusta mitä itse en osaa hallita, sille alueelle meneminen ei tunnukaan enää yhtä uhkaavalta. Taas piirretään minun karttani uudelleen.

Tuntuu hassulta, koska auki kirjoitettuna kaikki kuulostaa paljon rajummalta kuin mitä oikeastaan olikaan. Ei niin etteikö olisi tuntunut hurjalta ja eikö oltaisi ylitetty tiettyjä ääriä. Junon kanssa kaikki on vain silti samaan aikaan jotenkin kauttaaltaan pehmeää ja suloista. On suukkoja ja kikatuksia, jonkinlainen viattoman nukkeleikin tuntu. Vaikka minuun sattuu ja minä pelkään, tunnen koko ajan miten juno pitää minusta huolta kuin lempilelustaan.

Se saa minut tosiaan tuntemaan itseni prinsessaksi.