6.12.2025
Olin perjantaina kuningattaren kanssa Rsykkeen järjestämillä, ikäleikkiteemaisilla kinkykutsuilla.
Päätöksen mennä tein pikaistuksissani, kun olin suuttunut venusmiehelle ja todennut että pitäköön punkkinsa. Kävi näet ilmi, ettei tämä ollut keksinyt kertoa elävänsä avoliitossa, vaan oli deittaillut menemään ikäänkuin muka muina polyamorisina sinkkumiehinä.
Mulkkumaista. Asia itsessäänhän on minulle yhdentekevä, en piittaa millaisia suhteita toisella on, mutta edellytän niistä kyllä avoimuutta. Vaikuttaa kuitenkin melko massiivisesti siihen, millainen odotushorisontti maalautuu, enkä ylipäätään pidä asioiden pimittämisestä. Siispä mäntti mäkeen ja muihin hommiin, tuumin.
En ole pitkään aikaan ollut missään skenen riennoissa mukana, ja vähän jännitti siksikin mennä. Viimeksi kun naamaani näytin, en esiintynyt erityisen edullisessa valossa, vaan paistattelin perkeleellisen yhdistysjupakan keskiössä. Oikeuden puolestahan minä taas taistelemassa olin, mutta tiedostan kyllä näin jälkikäteen, miten oireellista ja kaavamaista käytökseni oli. Kimmoke jostain sinänsä validista mutta mielessäni maailmanlopullisiin mittasuhteisiin paisuvasta asiasta, kunnolla verta nenästä ja sitten sillat paskaksi ja palamaan - pitää porukan kivasti loitolla kun alkaa tuntua, että tunkevat liika lähelle minua. Se on tosi inhottava tapa toimia ihmissuhteissa ja yhtä ikävää yhteisössä, olen vilpittömästi pahoillani että olen toistuvasti niin toiminut. Impulssi tehdä niin laukeaa yhä pirun herkästi (kts. edellinen kappale, palataan tähän tuonnempana), mutta teen parhaani muuttaakseni näitä lopulta ennen kaikkea itselleni vahingollisia toimintamalleja.
Kinkykutsuille meneminen oli siis vaikeaa osin tästäkin syystä, mutta enimmäkseen ihan vain siksi, että se oli sosiaalinen tilanne. Osoittautui sitä paitsi oikein arkkivihollisekseni, klassiseksi ryhmätilanteeksi. Yhtenäinen, avara, väkivaltaisen kirkkaasti valaistu tila, esittäytymiskierros ja kaikki. Aivan vittu täyttä kidutusta, ajattelin ma alkuun, ja sovin itseni kanssa liukenevani paikalta heti kun siihen tarjoutuisi millään muotoa luonteva tilaisuus.
Koin sitä paitsi sittenkin olevani väärässä paikassa, vaikka ikäleikit onkin mulle keskeinen kink, ja tietynlainen pikkuisuus on olennainen osa identiteettiäni ylipäätään. Mulle varsinainen pikkuistelu ei kuitenkaan ole ollenkaan luontevaa, ja sen seuraaminenkin on tuntunut kiusaannuttavalta. Tällä en pätkääkään tarkoita kommentoida muiden olemista, vaan vain ja ainoastaan omaa reaktiotani jota en täysin edes ymmärrä. Vähän samaan tapaan huomaan hullunkurisesti vaivaantuvani jopa teatterissa aina esityksen alkupuolella: tulee jotenkin nolo olo kun toiset ottavat niin näyttävästi ja häpeilemättä tietyn roolin ja se pitäisi siinä uskoa ja tietyllä tavalla leikkiä mukana, vaikka siitähän siinä hyvänen aika maksetaan.
En kuitenkaan tullut poistuneeksi. Olen harjoitellut ja alkanut huomata, etteivät kaikki ajatukseni suinkaan ole totta, etenkään sellaiset jotka koittavat vakuuttaa etten pysty tai kestä. Totesin tietoisesti että nyt on tukala olo ja annoin ensihädän asetuttua luvan olla, enkä päästänyt paniikkireaktiota päälle. Rauhottelin itseäni, että voinhan vain olla ja seurata tilannetta, se etten tunne oloani siinä luontevaksi ei tarkoita että mulla olisi mitään hätää ja pakkoa paeta. Tavallaan vähän sama menetelmä kuin kivun kanssa: siitä ei vain pidä pyrkiä pois vaan ottaa se vastaan sellaisenaan, jotta siitä saa otteen silloinkin, kun se tuntuu ensin pelkästään pahalta eikä heti kiihottavalta. Se hyvä osuus voi vielä tulla jos sille antaa tilaa.
Niinpä nytkin illan edetessä huomasin, että alkoikin tuntua hirmu hyvältä ja lämpimältä olla osa tilannetta, jossa kaikilla oli vapaus valita roolinsa, tai oikeammin sanottuna päästää esiin tietty puoli itsestään ja uppoutua siihen täysin. Erityisen ihanaa ja liikuttavaa seurata oli ihmisten välinen hellyys ja rakkaus, niine hyvineen. Ymmärsin, että se mitä näin, ei ollut minkäänlaista esitystä ensinkään vaan ihmisiä aidoimmillaan, ja se oli valtavan kaunista katsoa. Puhumattakaan siitä luottamuksesta joka läsnäolijoiden kesken vallitsi.
Ja vaikka en tahtonut mennä pallomereen tai keppihevosradalle, oli ihana kikattaa ja kiljahdella kuningattaren sylissä kun se kiskoi saparoista ja puri mua. Nyrpistellä, kun se otti ja nuoli mun nenää, miten ällöttävää...!
Oli niin ihana, että rintaa puristaa. Jokin vanha ikävä on tullut takaisin.
Palataksemme venusmieheen, tajusin olleeni taas aika mustavalkoinen ja äkkipikainen toivotellessani kiittimoit. Keskusteluja käytiin, odotuksia päivitettiin ja uudesta tapaamisesta sovittiin. Se tapaaminen on tänään, minun pitäisi itse asiassa olla jo valmistautumassa.
Osana self sabotage -mallieni purkamista kuuluisi kuulemma kaikin keinoin pyrkiä rauhoittamaan hermostoani, ja venusmies on siihen ehdottomasti täysin väärä kaveri. Tiedän, että minun on oltava sen kanssa tietyllä tavalla varuillani, enkä luota siihen kaikilta osin. Koska en silti millään malttaisi pitää näppejäni siitä erossa, ainakin uskottelen itselleni pystyväni hallitsemaan sitä, millä alueilla sen kanssa sitten kuljen. Vähän niin kuin lapsena tiesi, ettei tietyn kaverin kanssa kannattanut pelata mitään koska se aina petkutti, mutta mielikuvitusleikit sen kanssa käyttivät hyvin.
Täysin pimppi edellä puuhun mennään, mutta riskitietoisesti sentään.
