Vielä vuodenvaihteessa kukkinut hekumallinen heräämiseni katkesi keväällä kuin kananlento. Venusmiehen vetovoiman valjuunnuttua vesittyi verenkuohuntani tykkänään. Sehän ei ole minulle ollenkaan tavatonta, joten en alkuun kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Vasta vetäydyttyäni tapaamisesta jätin kanssa tajusin, että nyt on jotain liikahtanut ja sitä on syytä tutkia tarkemmin.
Omaan hyvinvointiini panostaminen on tuonut mukanaan paljon ajatustyötä jo aiemmin, ja olen perkannut perimmäisiä persoonani poteroita niin että suomut on sinkoilleet. Olen pohtinut paljon mm. sitä, miten olen aina kokenut olevani jonkinlainen avaruusolento. En milloinkaan väsy ihmettelemästä, mikä vitun homma kaikilla muilla ihmisillä oikein on meneillään kun en käsitä sitä yhtään, noin niin kuin yleisesti ottaen.
Havainnollistava esimerkki: työpaikalla meillä on joulun alla esihenkilöporukalla tapana järjestää työntekijöille herkkukahvit nyyttäriperiaatteella. Kun tämä tehtiin ensimmäisen kerran, oma pomoni sattui kävelemään työhuoneeni ohi matkalla kekkereihin, ja seisahtui niille sijoilleen kun näki minut työskentelemässä täyttä häkää ilmiselvästi ilman aikomustakaan liittyä seuraan. Olin vilpittömästi aivan yhtä hämmentynyt. Minähän olin vienyt sinne jo taateleita, mitä helkkaria musta nyt vielä haluttiin? Tulkintani tilanteesta oli, että olisi ollut töykeää mennä itse nauttimaan siivu työntekijöille tarkoitetuista herkuista, enkä tullut lainkaan ajatelleeksi että meitä odotettiin sinne seurustelemaan.
Tällaisiin sosiaalisesti sokeisiin pisteisiin törmään arjessani tämän tästä. En aina kerta kaikkiaan ymmärrä mitä minulta odotetaan, tai vaikka ulkokohtaisesti ymmärtäisin, en koe itse millään tavalla luontevana toimia sen mukaan, vaan joudun vetämään naamarin päälle ja matkimaan miten muut tekee.
Asiantuntijat jäivät pitkällisten selvittelyiden jälkeen erimielisiksi diagnostiikasta, koska trauman hermostovaikutuksia ei voida tapauksessani poissulkea. Lopputulema joka tapauksessa on, että ADHD:n ja autismin kirjolle ominaisella käyttöjärjestelmällä pääpoloni pelaa ja palloilee, oli syy mikä hyvänsä. Mitä enemmän olen tullut asian kanssa sinuiksi, sitä vähemmän olen kokenut tarvetta pyristellä luontoani vastaan. Kun minulla kerran on ani alhaiset intressit olla tekemisissä ihmisten kanssa, miksi ihmeessä väsyttäisin itseäni niillä ponnistuksilla mitä se vaatii? Töissä saan sitä lajia taatusti kyllikseni, ja siellä sentään voin ammattiroolin suojista tutkailla ihmisiä ikään kuin suojalasit silmillä. Ai noin ne toimii, mielenkiintoista.
Ei, jollei ne alun alkaen ole jo. Jo vain minäkin sen kaipuun tunnen, mikä syntyy kun tulee seksiviestitelleeksi jonkun kanssa, ja tahtoisi niin kovasti päästä puheista tekoihin heti paikalla. Tai jos sattumalta päädyn fyysiseen kontaktiin, kyllä silloin ihan todella toisesta sytyn ja sitä haluan.
Se, mikä tuntuu muuttuneen on, etten enää koe lainkaan tarvetta hankkiutua tilanteisiin joissa haluaisin, en edes silloin kun olisi ensiluokkainen tilaisuus tarjolla. Ja kun ensimmäistä kertaa pureksin ajatusta, etteihän mulla ole mitään pakkoa olla ollenkaan seksuaalisesti aktiivinen muuten kuin itsekseni, ylitseni hyökyi helpotus. Miten suloinen ajatus, ei enää milloinkaan sitä kaikkea epämukavuutta...! Pois olisi sekin ies.
Seksin hyväksi on kylläkin todettava, että elämääni se on tuonut vaivan ja vaivaantuneisuuden ohella valtavasti hyvää. Sehän on ollut mulle oikea inspiraation kultasuoni, parhaat tekstini olen kirjoittanut aina jotakin seksuaalista kohtaamista palastellessa. Samalla olen päässyt pala palalta kokoamaan itseäni, saavuttanut suuria oivalluksia ja saanut käsiteltyä arpiani kohdiksi, joista olen entistä lujempi. En vain voi olla miettimättä, tarvitaanko siihen kaikkeen sittenkään välttämättä sellaista määrää asioiden anaaliin ahtamista.
Siitä ei tosin taideta päästä mihinkään, että mitään en olisi saattanut saavuttaa kohtaamatta toista ihmistä. Ilman sitä, että olen uskaltanut olla hauras ja heittäytyä toisen armoille. Katsoa siihen, kun se on niin paljaana, että näen siitä peilikuvani. Niin mukavaa kuin minusta olisikin vetää johtopäätöksenä, etten tarvitse muita ihmisiä ylipäätään, se ei taida olla täysin totta. Enemmän totta silti kuin käsittääkseni useimmilla muilla on, vaikka välitän ja rakastan ihan yhtä lailla. Mulla siihen liittyy vain kovin rajatusti tarpeita.
En ole koskaan kaivannut säännöllisen antoisaa seksielämää. Sama pätee rakkauteen: en enää usko että olen vakavissani koskaan tahtonut parisuhdetta (tai minkään muotoista vakaata romanttiseen rakkauteen perustuvaa yhteiselojärjestelmää), vaan pelkkiä pilvilinnoja prinsessaleikkeihini. Niin romanttisesti kuin seksuaalisestikin olen janonnut äärimmäisiä kokemuksia, hengittänyt hetkellisiä huippuja ja luonut niillä nahkaani. Mutta vain aika ajoin, en milloinkaan kovin pitkää kautta kerrallaan.
Tällä hetkellä tuntuu, että ylläni oleva iho on minulle sangen sopiva. Se ei tarkoita, että olisin pysähtynyt tai lakannut kehittymästä ihmisenä. Juuri nyt en kuitenkaan koe palavaa tarvetta uudistua, roihahtaa ja tulla tuhkaksi. Ja maallisemmin, mulla ei ole pienintä hippuakaan mielenkiintoa hankkiutua intiimeihin tekemisiin kenenkään kanssa, niin hyvin kuin tiedänkin sen voivan olla vaikka ja kuin hienoa.
Ensin tuntui ironiselta jollei jopa irvokkaalta, että olisinkin paitsi neuromoninaisuuden myös seksuaalisuuden saralla jonkinmoista A-tyyppiä. Minä, joka olen pitänyt itseäni mitä väkevimmin seksuaalisena, ja jolle juuri sosiaalisten kanssakäymisten haastavuuden vuoksi seksuaalisuus on ollut usein ainoa luonnolliselta tuntuva reitti toisten luo. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän se tuntuu kuitenkin käyvän järkeen. "Esimerkiksi harmaa-aseksuaali saattaa tuntea seksuaalista vetovoimaa, mutta niin harvoin tai vähän, ettei koe tarvetta toimia sen mukaan." (Seta ry)
Ehkei yksi harmaansävy lisää ole sen kummempi juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti