Olin askarrellut merkinnän ajatuksistani ulkonäön ja seksuaalisuuden välisestä suhteesta, mutta homma meni melkoisen läskiksi kerättyäni koko syksyn materiaalia massiiviseen minäkuvakriisiin. Onneksi Tetris oli tahollaan kirjoittanut samasta aihepiiristä, ja sain omaan eetokseeni vähän freesimpääkin näkökulmaa kuin iänikuiset selluliittiskandaalit.
Heti alkuunsa BDSM-maailmaan sukeltaessani kiinnitin huomiota siihen, miten erilainen koko seksuaalisen puoleensavetävyyden konsepti näissä yhteyksissä on. Ulkonäöllä, iällä tai muullakaan pinnallisella habituksella ei ole joko ollenkaan väliä, tai sitten ne saavat aivan päinvastaisia merkityksiä kuin muussa elämässä. Miltei karnevalistista iloittelua! Kaikenlaisia vartaloita, persoonallisuuksia ja seksuaalisuuksia edustetaan vapautuneeksi ja häpeilemättä. Minkä tahansa kaltaiset ihmiset voivat löytää jotain yhteistä seksuaalisesti. Kaikki on kaunista, tai ainakin kauniilla tavalla rumaa.
Ensin ajattelin, että tällainen ilmapiiri vaikuttaisi positiivisesti minun äärimmäisen kompleksiseen suhtautumiseen ulkonäkööni. Jostain syystä tuntuu kuitenkin käyneen päinvastoin.
Minun itsetuntonihan on kelvottoman kehno, varsinainen maanantaikappale. Kun murrosiässä käsitin, etten olekaan universumin ihmeellisin olento, heittäydyin täysin toisen ääripään tulkintaan itsestäni. En ole vieläkään oikein onnistunut pääsemään siitä yli enkä ympäri. Lyhyestä itkuvirsi kaunis: minulle minä olen aina ollut todella ikävä tyyppi, ja päälle päätteeksi koko lailla ruma sieltä, tästä ja tuosta. On ajanhukkaa yrittää vakuuttaa minulle muuta, se ei mene jakeluun. Kas kun olen lisäksi aika tyhmä. Niinpä en ole koskaan oppinut pitämään itseäni kovinkaan viehättävänä.
Tämän vuoden aikana olen henkisellä puolella ottanut isoja edistysaskelia. Kinkyily on toisaalta opettanut minua arvostamaan myös sitä heiveröistä ja epävarmaa puolta itsessäni, toisaalta ymmärtämään, ettei minun nyt hyvä herranjestas sentään koko ajan ja kaikkialla tarvitse nöyristellä. Yllättäen suhteessani ulkonäkööni on sen sijaan menty tuiki tarpeetonta takapakkia, ja suhtaudun itseeni jopa aiempaakin kriittisemmin.
Luulen, että siihen on kaksi suurempaa syytä. Ensinnäkin henkinen ja fyysinen minäkuvani ovat rysäyttäneet vauhdilla pahki. Olen päässyt toteuttamaan itseäni tavalla, joka on saanut minut todella pitämään itsestäni. Subina minä voin olla ja olen juuri sellainen kuin haluan olla, sellainen minä joka on kaunis ja viehättävä. Samaan aikaan kehoni on surkeiden sattumusten sarjan seurauksena päässyt tänä syksynä jäämään vähemmälle huomiolle, ja näin neuroottisen ihmisen näkökulmasta mittavia vahinkoja on ehtinyt aiheutua (tosiasiassahan lähinnä kropan koostumus koon sijaan on muuttunut). Se vartalo, jonka nyt näen peilistä, ei yksinkertaisesti sovi sille nuorelle ja viehkeälle naiselle, joka viimein koen olevani.
Toinen syy tulee tavallaan itseni ulkopuolelta. Pervoverkostot tarjoavat loputtomia kuvagallerioita täydellisen kauniista kinkyihmisistä. Ikävä kyllä se kauneuden muotti näyttää olevan identtinen muun maailman ihanteiden kanssa, aivan yhtä mahdoton saavuttaa. Ja ne ovat kuitenkin oikeita ihmisiä, ei mitään kansainvälisten konsernien kuvakäsiteltyä mielikuvamainontaa. Usein vieläpä monin tavoin paljon enemmän paljastettuina ja silti niin saatanan upeina. Niitä kuvia katsellessani tunnen itseni rumemmaksi kuin koskaan.
Ja se kyllä vaikuttaa seksuaalisuuteen. Jopa fantasiatasolla olen pistänyt itseni tiettyyn häkkiin. Jonkin aikaa esiinnyin fantasioissani aina korsetissa, hameessa ja imartelevassa valaistuksessa, tapahtui mitä hyvänsä. Nyt on sentään jotain edistystä tapahtunut, ja olen tyytynyt pohjustamaan alastomat haaveet epilogilla "sitten kun olen käynyt kaksi kuukautta salilla". Realistinsa taivaanrannanmaalarissakin!
Enkä minä ainakaan tässä tilassani voi kuvitella ilmaisevani itseäni ulkonäöllisesti haluamallani tavalla. Aina silloin tällöin mietin omaa pervolookiani, sitä miten pukeutuisin bileisiin tai tietynlaisiin tapaamisiin. Minulla on hirveästi visioita siitä, mitä haluaisin laittaa päälleni, mutta suurimman osan niistä torppaan jo ajatuksen asteella käyttökelvottomiksi. Tissit roikkuu, selluliitit näkkyy, miten minä muka laittaisin tämän tukan. Jostain syystä minulle olisi hirveän tärkeää näyttää hyvältä ja itseäni kuvastavalta, paljon tärkeämpää tässä yhteydessä kuin muussa elämässä.
Onni tässä onnettomuudessa on minun putkiaivoisuuteni. Session aikana en koskaan muista häpeillä tai ujostella omaa vartaloani, hyvä jos muistan olevani siinä.
Kriisiä silti pukkaa. Tiedänhän minä sen, ettei sitä parin kuukauden salikuurilla ratkaista, vaikka kroppa eheytyisikin. Osaa minun minäkuvastani vaivaa edelleen varsinainen penikkatauti. Ei auta kuin toivoa, että joskus, ja mahdollisimman pian, minusta tulee niin aikuinen nainen, että siedän sieluni lisäksi myös omaa vartaloani.
Ensin ajattelin, että tällainen ilmapiiri vaikuttaisi positiivisesti minun äärimmäisen kompleksiseen suhtautumiseen ulkonäkööni. Jostain syystä tuntuu kuitenkin käyneen päinvastoin.
Minun itsetuntonihan on kelvottoman kehno, varsinainen maanantaikappale. Kun murrosiässä käsitin, etten olekaan universumin ihmeellisin olento, heittäydyin täysin toisen ääripään tulkintaan itsestäni. En ole vieläkään oikein onnistunut pääsemään siitä yli enkä ympäri. Lyhyestä itkuvirsi kaunis: minulle minä olen aina ollut todella ikävä tyyppi, ja päälle päätteeksi koko lailla ruma sieltä, tästä ja tuosta. On ajanhukkaa yrittää vakuuttaa minulle muuta, se ei mene jakeluun. Kas kun olen lisäksi aika tyhmä. Niinpä en ole koskaan oppinut pitämään itseäni kovinkaan viehättävänä.
Tämän vuoden aikana olen henkisellä puolella ottanut isoja edistysaskelia. Kinkyily on toisaalta opettanut minua arvostamaan myös sitä heiveröistä ja epävarmaa puolta itsessäni, toisaalta ymmärtämään, ettei minun nyt hyvä herranjestas sentään koko ajan ja kaikkialla tarvitse nöyristellä. Yllättäen suhteessani ulkonäkööni on sen sijaan menty tuiki tarpeetonta takapakkia, ja suhtaudun itseeni jopa aiempaakin kriittisemmin.
Luulen, että siihen on kaksi suurempaa syytä. Ensinnäkin henkinen ja fyysinen minäkuvani ovat rysäyttäneet vauhdilla pahki. Olen päässyt toteuttamaan itseäni tavalla, joka on saanut minut todella pitämään itsestäni. Subina minä voin olla ja olen juuri sellainen kuin haluan olla, sellainen minä joka on kaunis ja viehättävä. Samaan aikaan kehoni on surkeiden sattumusten sarjan seurauksena päässyt tänä syksynä jäämään vähemmälle huomiolle, ja näin neuroottisen ihmisen näkökulmasta mittavia vahinkoja on ehtinyt aiheutua (tosiasiassahan lähinnä kropan koostumus koon sijaan on muuttunut). Se vartalo, jonka nyt näen peilistä, ei yksinkertaisesti sovi sille nuorelle ja viehkeälle naiselle, joka viimein koen olevani.
Toinen syy tulee tavallaan itseni ulkopuolelta. Pervoverkostot tarjoavat loputtomia kuvagallerioita täydellisen kauniista kinkyihmisistä. Ikävä kyllä se kauneuden muotti näyttää olevan identtinen muun maailman ihanteiden kanssa, aivan yhtä mahdoton saavuttaa. Ja ne ovat kuitenkin oikeita ihmisiä, ei mitään kansainvälisten konsernien kuvakäsiteltyä mielikuvamainontaa. Usein vieläpä monin tavoin paljon enemmän paljastettuina ja silti niin saatanan upeina. Niitä kuvia katsellessani tunnen itseni rumemmaksi kuin koskaan.
Ja se kyllä vaikuttaa seksuaalisuuteen. Jopa fantasiatasolla olen pistänyt itseni tiettyyn häkkiin. Jonkin aikaa esiinnyin fantasioissani aina korsetissa, hameessa ja imartelevassa valaistuksessa, tapahtui mitä hyvänsä. Nyt on sentään jotain edistystä tapahtunut, ja olen tyytynyt pohjustamaan alastomat haaveet epilogilla "sitten kun olen käynyt kaksi kuukautta salilla". Realistinsa taivaanrannanmaalarissakin!
Enkä minä ainakaan tässä tilassani voi kuvitella ilmaisevani itseäni ulkonäöllisesti haluamallani tavalla. Aina silloin tällöin mietin omaa pervolookiani, sitä miten pukeutuisin bileisiin tai tietynlaisiin tapaamisiin. Minulla on hirveästi visioita siitä, mitä haluaisin laittaa päälleni, mutta suurimman osan niistä torppaan jo ajatuksen asteella käyttökelvottomiksi. Tissit roikkuu, selluliitit näkkyy, miten minä muka laittaisin tämän tukan. Jostain syystä minulle olisi hirveän tärkeää näyttää hyvältä ja itseäni kuvastavalta, paljon tärkeämpää tässä yhteydessä kuin muussa elämässä.
Onni tässä onnettomuudessa on minun putkiaivoisuuteni. Session aikana en koskaan muista häpeillä tai ujostella omaa vartaloani, hyvä jos muistan olevani siinä.
Kriisiä silti pukkaa. Tiedänhän minä sen, ettei sitä parin kuukauden salikuurilla ratkaista, vaikka kroppa eheytyisikin. Osaa minun minäkuvastani vaivaa edelleen varsinainen penikkatauti. Ei auta kuin toivoa, että joskus, ja mahdollisimman pian, minusta tulee niin aikuinen nainen, että siedän sieluni lisäksi myös omaa vartaloani.
