Tuulta ja tyventä

On ollut vähän tuulista. Vaikea sanoa mikä dominopalikka kaatui ensin, mutta meni melko pitkä pätkä matalaksi. Nyt istun lattialla jalat levällään, kädet puuskassa ja huuli väpättäen katselemassa koko kosahtanutta komeutta. Että voi paska miten se nyt noin. 

Minä ja mio on päätetty erota. Ei mitään sen suurempaa draamaa siinä, mutta onhan se perseestä. Sattuu. Silti on helpottunutkin olo, olen varma että on kaikille parempi näin. 

Minulle ero on osa prosessia, jonka tiimellyksessä olen tullut kyseenalaistaneeksi kovin kantaviakin rakenteita itsessäni. Alkuun sukelsin suoranaiseen seksuaali-identiteettikriisiin. Kevyttä kauraa, kyseenalaistin muun muassa kaikki koskaan kokemani tunteet toisia kohtaan, sekä niin polyamorisuuteni kuin alistumisenikin. Tuntui kuin valtavan kristallilinnan läpi olisi pyyhkäissyt paineaalto, joka pistää kaiken helisten sirpaleiksi. Hetken olin vakuuttunut siitä, että olen aivan hirveä ihminen, joka käyttää muita pelkkänä taikapeilinä hokemaan omaa ihmeellisyyttään. Kävelevä klisee, joka ei voi rakastaa ketään toista kun ei itseäänkään.

Se on varmasti totta, etteivät minun ongelmani ole sen omaperäisempiä kuin kenenkään muunkaan. Sen sijaan en usko enää olevani silkka Saatana sunnuntaihatussa. Saattaisin luullakin, jollei minulla olisi ollut enoa osoittamassa aukot kehittelemässäni tuhoteoriassa. Se ei lopulta tarvinnut siihen kovinkaan monta siirtoa. Mua vähän itkettää kun ajattelen miten hyvin se minut tuntee ja tykkää musta silti. Ja miten se on liian älykäs nielemään mitään mun hevonpaskaa.

Juno puolestaan on katsonut kunnia-asiakseen huolehtia, että vaikeidenkin aikojen keskellä pysyn kunnollisesti kidutettuna. Kun väistelin väsymystäni sen käskyjä, se ajoi minut jonnekin teollisuustakapihalle ja hakkasi minusta anteeksipyyntöjä. Silloin se nöyryytti minua verbaalisesti tavalla jota mulle ei ole koskaan tehty, ja jonka en olisi ikinä uskonut tuntuvan minusta millään tavalla hyvältä. Sätti minua asioista joita olen jättänyt tekemättä, ja toisaalta niistä mitä teen pieleen. Niistä pienistä asioista, joista oikeasti koen häpeää ja syyllisyyttä.

Ja tiedättekö mitä. Hetkeksi pääsin viimeinkin niistä irti, juno yksinkertaisesti otti ne minulta pois. Kun se sanoi ne ääneen ja rankaisi minua niistä, ne olivat lunastettuja ja loppuunkäsiteltyjä, poissa sielustani. En sanoisikaan että se tuntui hyvältä, se oli vielä parempaa. Koska hetkeen minusta ei tuntunut pahalta. 

Sitten se vei minut elokuviin. Oli luvannut minulle Frozenin, mutta veikin siihen uuteen taidelesboleffaan ja pisteli reisiäni haarukalla. Kuin ilkeä voi toiselle oikein olla..!

Se on muutenkin mulle kovempi kuin kukaan muu. Olen tottunut selkäsaunoihin ja sen semmoiseen, mutta mitä enemmän junon kanssa olen, sitä kauemmas sellaisesta meiningistä mennään. Kohti silkkaa sadistista kidutusta. Viime yönä se paineli minun rintalastaani ja voi vittu ette tiedä miten kovaa se sattuu. Minulta pääsi täydellinen hätäitku, vollotin täyteen ääneen ja rukoilin sitä lopettamaan. Mutta se ei auta junon kanssa, sen se teki selväksi. Ettei se lopeta ennen kuin käytän liikennevaloja, mitä en ole koskaan ennen joutunut tekemään. Aamulla kun se teki samaa uudestaan, painoi sormensa ennestään arkaan rintaani, tuntui kuin piikki olisi lävistänyt koko kalloni ja alkoi oksettaa. Tyhmänä tyttönä kerroin sen junolle ja kuinkas sitten kävikään. Se vei minut vessaan ja pakotti oksentamaan, työnsi kättään kurkkuuni kunnes yskin sisältäni kitkerää litkua sen sormien lomitse.

Mutta kun se piteli minua sylissään, nukahdin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon ilman tuntikausien taistelua. Nukuin aamuun asti ja näkemättä painajaisia. Tunnen junon kanssa olevani turvassa, yhtä aikaa särkyvällä ja minkä tahansa iskun kestävällä tavalla rakastettu.

Siltä ylipäätään tuntuu nyt. Ei minua pelota mikään, ei varsinkaan kenenkään menettäminen. En oikein enää koe että siten voisi käydäkään. Ei se lopu se muuttuu. Tänään ollaan näin, jonain päivänä todennäköisesti jollain toisella tavalla, muttei kukaan voi ottaa minulta mitään pois. Ei palaakaan siitä, mitä olen toisten kanssa jakanut. 

Tuntuu vapaalta. Ei tarvitse etsiä mitään kun ei mitään puutu. Jos jotain löydän, se voi olla mitä vaan ja muuttaa ihan yhtä hyvin kaiken tai ei yhtään mitään.

Ei minun onneni ole siitä kiinni.