Pohdintaa parinvalinnasta ja polyamoriasta

Lisääntymiseen tähtäävän monogaamisen parisuhteen ympärillä pyörii kokonainen antaumuksellinen kultti. Miljoonat tarinat kertovat siitä, kuinka kovan etsinnän ja vaikeiden vaiheiden jälkeen kainaloon viimein saadaan se ihan oma kulta. Loppu on onnellinen ja hyvä elämä lopputekstejä vailla valmis.

Vaikka kaikki tietävät, ettei onni tosielämässä toimi aivan niin kuin telkkarissa, monet meistä valitsevat silti elää elämäänsä odottaen. Joko yksin ja kaiholla kaivaten, tai sitten sinnikkäästi kaikenkarvaisista kandidaateista karsien. Josko joku niistä "ihan kivoista" kurnuttajista osoittautuisikin siksi ihka oikeaksi kruunupääksi, ei voi tietää. Onneaan kannattaa koettaa silläkin uhalla, että jonain päivänä huomaakin huomaansa hiipineen rupea tihkuvan konnanroikaleen. 

Sitenkin toki sinkkuutta somempi. Sinkkuus (yleisesti merkityksessä ei voimassaolevaa monogaamista parisuhdetta) on sosiaalisessa arvossaan ainoastaan kahdessa elämänvaiheessa: joko osana epäonnistuneesta pariutumisyrityksestä toipumista, tai sitten sopivaa siippaa aktiivisesti etsiessä. Mutta jos sitä sopivaa ei edes kokeeksi ala tietyn säädyllisen aikarajan puitteissa löytyä, herättää se hetimmiten kummastusta ja sääliä. Joku vikahan sellaisessa hommassa täytyy olla..! Mielen viereenkään ei tule, että se sinkkuus saattaisikin olla enemmän tai vähemmän tietoinen valinta, ja elämän johtolankana kulkisi jokin muu asia kuin elämänkumppanin löytäminen perinteiseen tapaan. 

Minä en ole oikein koskaan oppinut etsijäksi, eikä parisuhde ole missään elämäni vaiheessa asettunut miksikään maaliksi. Rakkautta sen sijaan olen aina janonnut, kaikkia niitä voimassaan vuoria siirtäviä tunteita. Ja kuitenkaan ilman niitä en ole osannut tuntea itseäni yksinäiseksi. Minulla on niin riivatun hyvä mielikuvitus, että pystyn täyttämään tunnekuohujen tarpeeni oman pääni sisällä, joko itse päiväuneksimalla tai kirjojen, elokuvien ja sarjojen tarinoihin tempautumalla. Totta kai se on aina aivan omaa luokkaansa, kun sellainen kokemus sattuu omalle kohdalle ja minä saan kirjoittaa tarinoita siitä, mutta hyvin harvoin koen itseni onnettomaksi jos näin ei ole. (Toim. huom. Myös sydänsäryt kuuluvat niihin tunnekuohuihin joita minun on jano. Tunnenarkki mikä tunnenarkki.) 

Silti, aina kun olen rakkauteen törmännyt, minun pieni pääni on täyttynyt kaikenlaisista odotuksista siitä, mitä paketin sitten täytyisi pitää sisällään. Ajatuksen tasolla en ole pitänyt monogaamista parisuhdetta minään automaattisena ihanteena, päinvastoin se on mielestäni teoriassa vähiten houkutteleva vaihtoehto. Nyt olenkin ymmärtänyt, etteivät ne minun suuret odotukseni ole ensinkään koskeneet suhdemuotoa, vaan nimenomaan niitä tunteita. Juuri ne suuret odotukset, jotka ovat johtaneet pettymyksiin kun eivät sitten olekaan täyttyneet. Kun niin on käynyt, olen epätoivoisesti koettanut muuttaa tilannetta vaatimalla muutoksia suhteeseen ja sitä koskeviin sopimuksiin. Ymmärrettävä mutta valitettava väärinymmärrys, jolta toivottavasti vastaisuudessa vältyn. Vastaavasti minun mustasukkaisuuteni on usein tulkittu virheellisesti omistuksenhaluksi, vaikka se on todellisuudessa ollut oireilua torjutuksi tulemisen tunteesta.

Kuva

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mikä minulle oikeasti on ihmissuhteissa tärkeää, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen. Ensinnäkin, tahdon saada rakastaa sillä tavalla kokonaisvaltaisesti ja kovaa, kuin minulla on tapana. Tahdon, että niitä tunteita kunnioitetaan, ettei niitä vähätellä eikä jätetä huomiotta. Minä haluan tuntea itseni aivan erityiseksi, korvaamattomaksi, rakastetuksi ja arvostuksi näine hyvineni. En milloinkaan tahdo kokea, että minut asetetaan samaan asemaan jonkun toisen ihmisen kanssa, enkä varsinkaan, että siinä asemassa olisin jollain tavalla tai jossain asiassa tätä toista huonompi. Koska silloin tunnen, että minä olen huono ja etten minä riitä, ja silloin minuun sattuu. Ja kun minuun sattuu, minä puolustaudun hyökkäämällä, eikä se ole reilua ketään kohtaan. Minusta tulee silloin todella ikävä tyyppi.

Minkään näiden tarpeiden täyttymiseen ei tarvita sitä, että olisin kenenkään ainoa. Minusta tuntuu, että saatan sittenkin pystyä oikeasti olemaan niin polyamorinen, kuin olen aina tahtonutkin olla. Huomaan sen nyt kun yhtäkkiä se, mikä on ollut teoriassa hyvä, onkin hyvä myös käytännössä, koska asiat tehdään oikein. Koen, että minulle ollaan rehellisiä ja minua aidosti kunnioitetaan, enkä itse sotke toiveitani toisiinsa. Minustakinhan olisi toki mukavaa, jos olisi jossain vaiheessa joku jakamassa myös arkea (kunhan tämä joku tajuaisi jättää minut aina välillä rauhaan), mutta en odota sitä kaikilta niiltä joihin ihastun. En itse asiassa keneltäkään, sellainen yhteenkuuluvuus kehittyy nähdäkseni ajan eikä tunteiden määrän tai voimakkuuden mukana. Ja kunnes niin käy jos on käydäkseen, pärjään siinä missä tähänkin asti yksin. Minun ei tarvitse haikailla ihmissuhdetta joka tekisi minut onnelliseksi, jos olen onnellinen niissä ihmissuhteissa joita minulla kulloinkin on.

En tietenkään voi kulkea kenenkään muun kengissä saati alkaa sanelemaan, mihin suuntaan niillä kannattaisi mennä. Mutta ehkä monen muunkin, kuten fraasi tietää kertoa, rakkaudessa epäonnistuneen kannattaisi pysähtyä pohtimaan, mitkä ovat ne odotukset, jotka eivät tähän asti ole täyttyneet. Koskevatko ne tunteita vai käytännön järjestelyjä vai sekä että, ja kuinka realistista on odottaa jonkun uuden ihmisen niitä kaikkia täydellisesti vastaavan. Ehkä kiipeääkin aivan väärästä päästä puuhun, jos päättää valmiiksi minkälaisen suhteen tunteidensa vastineeksi tahtoo tai millaisia tunteita osakseen odottaa, ja tekee jokaisesta kohtaamisesta castingin siihen valmiiksi kirjoitettuun rooliin. Siinä jää helposti niin ihmiset kuin todelliset tunteetkin aidosti kohtaamatta. 

Joskus epäonni voi toden totta olla seurausta siitä, että käsitys onnesta on väärä. Minä olen luullut, että romanttisen onneni tae on ihminen, joka tuntee minua kohtaan minun tavallani. Nyt ymmärrän, millainen onni on löytää ihmisiä, jotka kiintyvät minuun kukin aivan omalla tavallaan. Nyt, kun olen luopunut omista odotuksistani sen suhteen, miten heidän muka pitäisi se tehdä.