Voi tätä saamattomuuden määrää! Minä olen nähnyt Karhuherran kanssa jo kahdesti puhumatta teille mitään. Kai minä en sitten yksinkertaisesti ole kerennyt kirjoittamaan blogiin, kun kaikki liikenevä aika on mennyt Karhuherran kanssa viestitellessä.
Viime viikolla minä näin Karhuherran aivan jossain muualla kuin omalla mukavuusalueellani. Otettiin kuvia porukalla, josta en tuntenut ketään muuta kuin Karhuherran ennestään. Sekä kuvaaminen että uusien ihmisten kanssa hengailu on mulle luontaisesti pirun vaivaannuttavaa, joten on oikeastaan pieni ihme, että paikalle ylipäätään vapaaehtoisesti haalauduin.
Mutta niinpä vain tein ja kuvia joka tapauksessa otettiin. Minulla oli tarkoitus olla suttuiset meikit, joten sotkin silmiäni vessassa muiden valmistautuessa kuvaamiseen olohuoneessa. Minulla ei ollut kovin rohkea olo, ei oikeastaan ollenkaan. Vahvan meikin tekeminenkin ujostutti. Mutta Karhuherra tuli auliisti auttamaan. Se tuli vessaan, jätti oven auki ja avasi vetoketjunsa.
Minä vastustelin, koska minusta nyt on yksinkertaisesti epäkohteliasta alkaa noin vain naimaan naamaan toisten läsnäollessa, en halunnut että kellekään muulle tulisi kiusaantunut olo. Karhuherra tuntui kuitenkin olevan varma asiastaan ja painoi minua hellästi mutta päättäväisesti polvilleni, ja minä lakkasin ajattelemasta. Karhuherra tunsi muut, minä en, luotin sen tilannetajuun. Minä otin Karhuherran kalun suuhuni ja se painoi sitä kurkkuuni niin, että kyynelet alkoivat valua.
Vesiliukoisuudestaan huolimatta meikit eivät suostuneet suttaantumaan, joten minä jäin hetken päästä lisäämään mustaa luomilleni kun Karhuherra palasi olohuoneeseen. Minä kuulin miten puhuttiin, että siitä meikinlevittämisoperaatiostahan saisi myös hyvän kuvan. Minulla ei edelleenkään ollut ainuttakaan ajatusta päässäni, joten en osaa kertoa mitä tunteita moinen tuuma minussa herätti.
Mutta siitä sai hyvän kuvan. Sellaisen, jossa Karhuherran kalun ja minun suun välillä on katkeamattomia säikeitä minun yökkimästä kuolasta. Karhuherran käsi on minun hiuksissa, minulta valuu kyynel pitkin poskea ja minä katson Karhuherraa silmissäni se mitä tunnen, kun alistun. Minä rakastan sitä kuvaa, eikä minua haittaa yhtään etten ole siinä tietyllä mittarilla kauneimmillani.
Itse kuvaustilanne on minulle melko sumuinen muistikuva. Muistan vain ottaneeni suihin niin kuin me olisimme olleet aivan kahdestaan vaikka meitä katsottiin ja kuvattiin, muistan nauraneeni välillä niin että jo siitä valui kyyneleet. Jos minussa exhibbaria onkin niin se jäi kyllä siinä tilanteessa mouruamaan nälkäänsä, koska minä olin niin päissäni kaikista ärsykkeistä etten kerta kaikkiaan rekisteröinyt mitä ympärillä tapahtui.
Koko iltapäivä otettiin erilaisia kuvia, ja minä sain myös piiskaa pepulleni ja rinnoilleni, jälleen katseiden alla. Se oli omituinen tilanne minulle. Ensimmäinen kerta, kun lyöminen oli oikeasti viatonta leikittelyä, eikä tilanteessa ollut mitään seksuaalista. Minussa kuitenkin oli, eikä se ristiriita ollut mikään helppo sulateltava. Ei minua vain voi lyödä ilman että minä kiihotun huis helvettiin, ja jotenkin se tuntui siinä tilanteessa sopimattomalta. Minä pidin silmäni tiukasti kiinni ja peitin kasvoni hiuksiini, yritin olla hiljaa vaikka nautinto minussa yritti koko ajan karata huulilta. Oli minulla kivaa ei siinä mitään, mutta jatkossa taidan tahtoa selkääni vain niin intiimissä tilanteessa, että saatan rauhassa rakastella kivun kanssa. Sekuvai-piiskominen ei selvästikään ole minun juttuni.
Sen sijaan täysin ja täydellisen oikealta tuntui olla Karhuherran kanssa. Katsoa telkkaria kainalossa ja nauraa ja säikkyä ja itkeäkin vähän. Käydä saunassa ja nukkua vierekkäin. Karhuherra veti minut syliinsä lusikkaan niin, että piti tiukasti kiinni ranteistani ja puhui unissaan. Sanoi "Kultapieni", mutisi korvaani käsittämättömän kauniita sanoja joita olin liian uninen painaakseni mieleeni, mutta jotka saivat minut värisemään onnesta. Karhuherralla on minuun sellainen vaikutus. Minä todella värähtelen sen kosketuksesta ja sanoista, tärisen hiljaa sisälläni hyvästä olosta. Ja Karhuherra huomaa sen joka kerta, huomaa jo ennen kuin itse tajuan tekeväni sitä taas.
Tällä kertaa olin tosiaan niin onnekas, ettei tarvinnut odottaa täyttä viikkoakaan kun jo sain Karhuherran luokseni. Mutta se onkin sitten jo toisia tarinoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti