Kirkkaissa vesissä

Olin eilen junon kanssa köysimiitissä. Se halusi opetella sitomaan minua.

Minähän en ole koskaan ollut pätkääkään miitti-ihminen. Jollain tapaa miitit muistuttavat minua siitä klassikkopainajaisesta, kun huomaa yhtäkkiä olevansa nolosti nakuna ihmisjoukon edessä. En tykkää. En yksinkertaisesti osaa olla, enkä ikinä muista kenen kasvot olen jo nähnyt ja sitten sanon taas väärällä tavalla moi ja voi vittu. 

Kuten olen aiemmin ja joskus vieläkin aiemmin kertonut, myöskään kasuaalisti puuhastelu ei ole minun makuuni. Minulla menee pasmat sekaisin, jos ympärillä on lupsakka rupattelumeininki kun minun mentaalimaailmani myllertää ja järisee. En tiedä miten päin olisin, ja sitten käännynkin yhtä aikaa sisään ja räsähtelen ulos kuin huonosti syttynyt tähtisadetikku. 

Olinkin hyvilläni, kun juno oli etukäteen ehdottanut peittävänsä minun silmäni ja laittavansa korviini nappikuulokkeet, joista voisin kuunnella sen valitsemaa musiikkia. Mikä introvertin paratiisi: olla keskellä potentiaalisesti tuttujakin ihmisiä ja täysin vapaa velvoitteesta reagoida niiden olemassaoloon millään tavalla. 

Niinpä minä sain vain kellua. Jos keskityin, saatoin musiikin läpi erottaa mitä juno sitoessaan puhui opastajansa kanssa, ja se oli jännällä tavalla nautinnollista. Kuulla tietyn etäisyyden päästä miten puhuttiin hyvin konkreettisesti minun ympärilleni kietoutuvista asioista, mutta silti minut kaikessa minuudessani sivuuttaen. Niissä puheissa olin vain kohde. Mitään aktiivista esineellistämistä ei tapahtunut, mutta tietyssä mielessä minä esineellistyin, vapauduin hetkeksi henkilönä olemisen hankaluudesta. Tai ehkä oikeammin kehollistuin, muutuin hetkeksi pelkäksi aistieni summaksi. 

Ja se virta joka aistieni kautta kulki oli humalluttava. Junon valitsema musiikki, sen tuoksu voimakkaampana kuin muiden ja köyden tuoksut, ja kaikki ne kosketukset ja tuntemukset jotka tulivat minun ihostani läpi ja käpertyivät kerälle sisääni. Huokaukset ja ynähdykset jotka karkasivat suustani aina välillä, tai ehkä koko ajan, mutta niin vaivihkaa etten kaikkia huomannut ääniksi. Miten nekin nyt sillä tavalla resonoivat fyysisesti, tuntui mielettömän hyvältä. Teki mieli alkaa laulaa, se olisi varmasti tuntunut fantastiselta. 

Kyllä minua nytkin häiritsi hetkellisesti, jos jotkut nauroivat liian kovaa tai juttelivat liian lähellä (ei todellakaan niin ettei olisi saanut, tarkoitan vain omia reaktioitani), mutta se ei ollut samanlaista hätäännyttävää häiriintymistä. Minulta oli riisuttu mahdollisuus ja samalla pakko vastata ihmisärsykkeisiin, joten saatoin rentoutua uudelleen heti kun olin mielessäni luokitellut äänet kategoriaan "ei tarvitse välittää". Sitä paitsi minulla oli niin läpeensä turvallinen olo, etten tiedä millaisen ärsykkeen olisi vaatinut jotta minun uneni olisi särkynyt. Juno kumartui tasaisin väliajoin puoleeni, riisui korvanapin ja varmisti että minulla oli kaikki hyvin. Välillä se kosketti minua kovemmin käsin, pakotti vereni liikkeelle lujemmin, välillä silitti minuun pieniä aaltoja. Suukotti minusta kikatuksia. 

Kun minulle oli sidottu jonkinlainen harness ja käteni ja jalkani yhteen, juno antoi minun jäädä siihen vielä. Se lakkasi taas minun kynnet, ja vitsit se muuten tuntuu jänskältä kun ei näe mitä tapahtuu..! Sivellin koskee niin keveästi ettei sitä kynsissä oikein tunne, aistii vain pienen leviävän viileyden. Mietin hassun pitkään, millähän värillä se minut maalasi, yritin tavoittaa sen värin tuntemalla. mutten ollut ihan niin tripeissäni että olisin pystynyt (mutta minä TIESIN ettei se ollut punaista..!).

Sitten. Juno riisui köydet yltäni ja keräsi minut syliinsä, veti hellästi pintaan juuri kun kuulokkeistani soi Part of Your World. Sitten minä itkin vähän. 

Niin kuin juno jälkeenpäin sanoi, ne kyyneleet tulivat kirkkaasta lähteestä.