Slut

Minä olen jotenkin autopilotilla nyt. Ollut koko viikon.

Ehkei sitä vain voi määräänsä enempää ottaa vastaan ja jakaa kerralla, johonkin rajaan sen on tauottava. Näemmä minun aivoni ovat päättäneet pistää liinat hetkeksi kiinni: ei tunnu mikään juurikaan miltään nyt, vaikka vähän kurjalta kuitenkin. Olo on kuin hampurilaispaperilla jota lokit repivät suihinsa sunnuntaiaamuna torin asfaltilta.

Hämmentävän nopeasti sitä unohtaa omat kipukohtansa kun niihin lakkaa koskemasta. Sellaisenkin asian josta kärsi vuosikausia päivittäin, otti turpaansa joka aamu ja ilta kun ne olivat aina vain toistensa kaltaisia. Pätkittäisten painajaisten rajaamia reunoja sille elämälle, jossa aina vain oli liian paljon liian kaukana ulottumattomissa. Ja sitten kun on huohottavalla hitaudella alkanut ontua vähä vähältä vähemmän, unohtaakin jonain päivänä täysin kuinka rampa on aiemmin ollut. Vaikka se täytyisi muistaa, jotta osaisi varoa eikä enää halvaantuisi samalla tavalla. 

Ei tämä ole missään verrannollisessa mittakaavassa lähelläkään sitä mistä olen aiemmin kärsinyt, mutta jotain haamukipua ja huonompaa verta kuitenkin. Se huolestuttaa minua vähän. Minä en vain taaskaan jotenkaan pääse läpi itsestäni, en lähellekään toisia ihmisiä. Pahinta on, ettei minusta tunnu pleksin takana kirkumiselta, kädet eivät rutistu nyrkkiin. Ne lepäävät sivuilla hievahtamattakaan. Seison vaiti ja katson ympärilleni kasvanutta kupua niin kuin itsestäänselvyyksiä katsotaan, enkä viitsi olkiani kohauttaa. Ei se hyödytä mitään, tiedän että se on liian paksua pleksiä nyt. 

On totisesti tärkeää muistaa, että myös hyvät muutokset voivat olla stressaavia. Minulla on niitä tässä kourat täynnä, eikä ikävä kyllä kipeistäkään käänteistä ole pulaa. Ja minulta loppuu yksinkertaisesti aika. Näinä päivinä on vaikea tajuta miten kenelläkään koko maailmassa on aikaa yhtään mihinkään. Sitä avaa silmänsä yhtenä aamuna ja ennen seuraavaa silmänräpäystä on kulunut kaksi viikkoa eikä tullut niitä päiviä siinä välissä joita piti, niitä joina lukee sen kirjan pois yöpöydältä tai pesee keittiön ikkunan. Ruuhkavuodet, todellakin, vuosilla on helvetinmoinen hinku änkeä itsensä minun viikkoihini. 

Minä olen ihan poikki. Loppu, slut.

Olisihan se tietysti pitänyt arvata. Niin siinä käy kun ahmii mahansa täyteen makeaa. Mikä menee ylös, tulee takuulla myös alas. Ja minä olen ollut sellaisissa korkeuksissa että pudotus on perkeleenmoinen.

Jätin luona oli ihanaa, tietenkin. Minun pyllyni on arka panemisesta ja lyönneistä, ja mieleeni palaa pätkiä jotka saavat minut valahtamaan hetkessä pehmeäksi sisältä. Hetkiä, joita on ikävä jo silloin kun ne tapahtuvat. En esimerkiksi tiedä onko minulle koskaan tehty mitään yhtä tyydyttävää kuin jätti teki kustuaan päälleni. Se painoi minut polvilleni kasvot vasten likaisia laattoja, pieneksi uikuttavaksi mytyksi hiukset märkinä suortuvina lattialla kiemurrellen. Samalla se tonki minua joka puolelta ja nosti välillä jalkansa minun päälleni kuin rahille, istuen kaikessa rauhassa läimäyttelemässä minua. Silloin ajattelin sanoiksi, että tämä on täydellistä. Tätä minä olen aina tarvinnut, tätä haluan aina uudelleen. Ehkä vähän merkillinen tilanne löytää sisäinen harmoniansa, mutta sellaista se on, elämä pienelle pervolle.

Tällaisen kokemustulvan jälkeen droppi on luonnollinen reaktio, mutta silti minua syö millaisena se on tullut. Tykkäisin paljon enemmän mennä paskaksi, tällainen turtuminen ja etäisyyden kokemus on yksinkertaisesti inhottavaa. Joudun kirjaimellisesti repimään tunteita itsestäni, eikä se ole minulle ollenkaan ominaista. On vain pakko luottaa, että tällaisellekin olotilalle on syynsä. Että jossain liskoaivoissani on tieto siitä, miten välttämätön toimenpide tällä hetkellä on kytkeä reaktorit hetkeksi pois päältä. Jäähdyttää koneisto jottei se ylikuumene vaarallisesti.

En minä usko että enää jäädyn sillä tavalla kuin ennen.