Down the rabbit hole!

Eilen ovisummeri soi kesken perheleffahetken. Itse en olisi viitsinyt nousta sohvalta lehdenjakajan tähden, mutta poika totesi innoissaan yltävänsä jo painamaan nappia ja päästi tulijan taloon. Minun sydämeni pomppasi kurkkuun, kun hetken kuluttua joku soittikin ovikelloamme. Se oli kuningatar. Tietysti se oli, koska sitä en olisi ikimaailmassa osannut odottaa. En edes tiennyt hänen ottaneen minun osoitteeni ylös.

Kuningatar viipyi vain hetken. Näykki ja suukotti, nuoli kasvojani. En ollut ehtinyt toipua hämmennyksestäni kun kuningatar jo lähti. Juuri ennen kuin ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuningatar ilmoitti silmät tuikkien minun yllättyvän illalla.

Minun täytyi odottaa iltapäivästä aina pojan nukahtamiseen saakka. Se on pitkä aika, kun tietää että voi tapahtua mitä vaan. Lopulta kuningatar paljasti yllätyksensä: sanoi sen löytyvän eteisestäni. Saakeli sitä naista. Minä en käsitä, missä välissä kuningatar oli voinut keretä mitään kätkemään, olin omasta mielestäni hänen sylissään koko sen lyhyen ajan jonka hän viipyi. Mutta siellä se oli, pieni paketti eteisen yläkomerossa.

Kuva

Jos olin kuvitellut jännitykseni laukeavan paketin avaamiseen, sain huomata olevani varsin väärässä. Paketista paljastui lasipullo, jonka sisällä oli kolme eriväristä tussia. Kuningatar ei suostunut kertomaan, mitä moinen metku merkitsi, vaan toivotti tyynesti hyvät yöt ja sanoi minun saavan tietää aamulla.

Sainkin. Kuningatar antoi käskyn toimittaa hänelle kuvia. Minun pitää kirjoittaa punaisella tussilla itseeni ne rajoitukset, jotka hänen olisi syytä huomioida, ja mustalla minun on puolestaan määrä merkitä kovat rajoitukseni. Kun kysyin malttamattomana, mikä pinkin tussin virka sitten oli, kuningatar vastasi verkkaisesti pinkin olevan nätti väri, ja että voisin piirtää sillä vaikka sydämiä. Jos kuningatar olisi kirja, hän olisi ehdottomasti nonsenseä. Luo omat odottamattomat odotettavuutensa ja hylkää ne huoletta koska sattuu huvittamaan. Ja ihan totta nyt, sitä olisi voinut vain kysyä...

Silloin kun minä löysin BDSM:n elämästäni, minusta tuntui vahvasti siltä kuin olisin Liisana jossain vieraassa ja kiehtovassa ihmemaassa. Aiemmat käsitykseni ja odotukseni joutuivat koetukselle. Kaikki mikä näytti aivan tavalliselta, paljastuikin joksikin mystiseksi muuksi, ja kaikesta kiehtovan kummallisesta alkoikin tulla minun maailmassani aivan tavallista. Se ei ollut mitään tähän verrattuna. Kuningatar kääntää uudelleen nurin jo sen ennestään merkillisen, jota olin tottunut pitämään tuttuna. Metaforat konkretisoituvat, asiat paljastuvat päinvastaisiksi kuin olen pitänyt ilmeisenä ja minä kasvan ja kutistun kuningattaren käsissä.

Queen of hearts. Kaunis, käsittämätön ja kauhistuttavan julma kuningatar. Minun täytyy miettiä tarkoin, mitä tahdon siltä kieltää, koska se voi oikeasti tehdä minulle aivan mitä tahansa.

Hänen pikkulutkansa

Me makaamme hotellin vuoteella. Kuningatar pitelee kainalossaan ja pureskelee minua, työntää kätensä housuihini ja hyväilee. Hän sanoo minua pikkulutkakseen, sanoo jotain mikä saa minut sijoiltani onnesta.

Minä haluan että sinä olet minun.

Minä en pysty sanomaan sanaakaan. Vedän hiljaa henkeä enkä uskalla päästää sitä ulos jottei hetki menisi ohi. Haluan kuunnella niitä sanoja kun ne ovat päässäni uusina ja niin kauniina, kiihottavina, merkityksellisinä. 

Oletko?

Nyökkään. Minä olen sinun. 

Kuva

Minä en ole koskaan tavannut ketään lähellekään sellaista kuin kuningatar. En ketään, joka olisi yhtä aikaa niin äärettömän elegantti ja silti ihastuttavalla tavalla maanläheinen, lämmin ja täynnä valoa: aina kun muistan kuningattaren, muistan auringon myös. Kun kuningatar liikkuu huoneissa, siitä ei tunnu kuuluvan pienintäkään ääntä, aivan kuin hän lipuisi tuuman irti lattiasta. Se saa minut tuntemaan itseni kömpelöksi varsaksi. Minun askeleeni tömisevät, eikä käsilläni tunnu olevan paikkaa jossa niitä luontevasti pitäisin. 

Kuningatar on suurenmoinen nautiskelija. Hän on ihminen, joka on tullut tähän maailmaan viihtyäkseen, eikä epäile palauttaa annosta keittiöön jos se ei vastaa sitä mitä hän tietää olevan oikeus odottaa. Hänellä on kyky nähdä aivan pientenkin asioiden arvo hinnan sijaan, ja hän osaa itse ottaa nautintonsa niistä siinä missä suuremmistakin elämyksistä, sen sijaan että jäisi odottamaan milloin maailma häntä hemmottelisi. Ja kun hän on tyytymätön johonkin, hän ei menetä malttiaan, vaan jää kaikessa rauhassa hetkeksi miettimään miten muuttaisi asian tahtomalleen tolalle. 

Ja nyt kuningatar nauttii minusta. Nauttii kivustani ja kiihottumisestani, epätietoisuudestani kun en voi koskaan tietää satuttaako hän vai hyväileekö. Siitä että saa minut pelkäämään, ja luottamaan niin paljon ettei pelko ole minulle paha asia. Hän suorastaan herkuttelee sillä, miten voi tehdä minulle asioita jotka koen vastenmielisinä tai nöyryyttävinä, nuolla korvani märäksi tai pyyhkiä pyllyni kun olen pissannut. Nauttii reaktioitani kuin viiniä ja juustoja, laittaen minut vuoroin huutamaan kauhusta, nauramaan sydämeni pohjasta, vingahtelemaan kivusta, voihkimaan nautinnosta ja nyrpistelemään nenääni närkästyksestä. Ja kun minua itkettää, hän pitelee minut sylissään aivan pieneksi ja nuolee kasvoni kyynelistä.

Minä olen hyvin, hyvin onnellinen hänen pikkulutkanaan.

Pikkulutkan puuhapussukka ja pieni sessiokertomus

Kun näin kuningattaren viimeisen kerran ennen vetäytymistä parin viikon hiihtolomareissulle, hän antoi minulle matkaan pienen lahjapussukan. Vähän tekemistä, kuulemma. 

Pussukasta paljastui pino pieniä nyyttejä sekä saatekirje:

"Pikkuinen... Avaa jokaisena reissupäivänä yksi näistä. Ne eivät sovi muiden silmille, joten pidä huoli ettei tule ikäviä tilanteita. Hyvää matkaa pikkuinen"

Jokaisessa nyytissä on jokin pieni tehtävä. "Tänään", esimerkiksi, "pikkulutka puree runkatessaan huulta, kunnes maistaa veren suussaan". Kaikki tehtävät eivät kuitenkaan ole mitenkään riettaita itsessään. Ensimmäisenä päivänä nyytissä oli pussillinen teetä, jota olemme yhdessä juoneet, ja käsky nauttia se. Yhdessä taas määrättiin lähettämään kuningattarelle viesti, jossa kerron kolme asiaa itsestäni - mutta yhden niistä on oltava vale. 

Aivan pahuksen jännittävää..! Niin kuin minulla olisi joulu joka aamu. Paitsi, ettei joululahjoja avatessa yleensä tarvitse pelätä joutuvansa johonkin pikku pinteeseen. On aivan käsittämätöntä, miten vahvaksi kuningatar onnistuu läsnäolonsa tekemään silloinkin kun ei ole paikalla. Näin pienillä asioilla, muutamilla riveillä. Tunnen itseni hallituksi ja jatkuvasti pikkuisen kiihottuneeksi, kun olen lähes koko ajan jonkin kuningattaren käskyn alla, ja minulla on kaapissa piilossa papereita joissa hän kutsuu minua pikkulutkakseen. Ja miten kauniisti  tehty, nähdä noin paljon vaivaa minun vuokseni. Olkoonkin, että tiedän kuningattaren nauttivan tästä pelistä siinä missä minäkin.

Yhdessä nyytissä minua määrättiin kirjoittamaan pieni sessiokertomus valitsemastani hetkestä. Sain luvan jakaa sen teidän kanssanne. 

"Minä olen polvillani sängyllä kuningattaren edessä. Hänen sormensa hyväilevät minua sisältä, en tiedä montako minussa jo on. Tunnen venyväni kuningattaren käden ympärillä, tunnen sen painavan ja tajuan, että kuningatar aikoo laittaa minuun koko kätensä. Kauhu ja kiihotus sekoittuvat suonissani, minua pelottaa hirveästi mutta minun tulee suunnaton jano sitä mikä minua pelottaa. Käsi ei mahdu, kuningatar käskee minun kääntyä ja avaa minut edessään. Hän vie sormensa uudelleen sisälleni, liikuttaa niitä siellä, pakottaa itseään minuun. Minä en uskalla katsoa, minuun sattuu vähän ja puren kämmenselkääni jotten huutaisi niin kovaa. Koska minä huomaan huutavani, en enää voihkivani vaan todella huutavani ääneen pelkoani, nautintoani, odotustani. 

Kuningatar pyörittää kättään ja painaa vielä kerran lujempaa. Nyrkki on nyt minussa, kokonaan. Minusta tuntuu että minä halkean kahtia, minä olen kauhuissani ja tahdon käden heti pois, mutta pelkään kamalasti että sen vetäminen pois sattuu, ja kuitenkin minä tahdon että käsi jää minuun, liikkuu sisälläni, on siellä koska se ajatus kiihottaa minua niin että kaikki muu katoaa jonnekin hyvin kauas. Kuningatar sanoo sanoja jotka vetävät minua vielä syvemmälle veteen jota vuodan sieltä missä hänen kätensä on, sanoja pikkulutkasta joka on niin kiimainen että Rouva saa koko kätensä sen sisään ilman liukkaria. Minä huohotan ja ynähtelen halua ja nöyryytystä, minä olen täysin avuton ja auki kuningattaren edessä. Ja minä näen miten kovasti kuningatar tilanteesta nauttii, vaikken uskalla katsoa hänen kasvojaan. 

Minun täytyy hajota sisälläni kappaleiksi koska minä en pysty enää muistamaan enempää. En enempää kuin kuningattaren sylin kun kaikki on ohi, ja minä saan taas sulaa suukkoihin ja silityksiin."

Pohdintaa parinvalinnasta ja polyamoriasta

Lisääntymiseen tähtäävän monogaamisen parisuhteen ympärillä pyörii kokonainen antaumuksellinen kultti. Miljoonat tarinat kertovat siitä, kuinka kovan etsinnän ja vaikeiden vaiheiden jälkeen kainaloon viimein saadaan se ihan oma kulta. Loppu on onnellinen ja hyvä elämä lopputekstejä vailla valmis.

Vaikka kaikki tietävät, ettei onni tosielämässä toimi aivan niin kuin telkkarissa, monet meistä valitsevat silti elää elämäänsä odottaen. Joko yksin ja kaiholla kaivaten, tai sitten sinnikkäästi kaikenkarvaisista kandidaateista karsien. Josko joku niistä "ihan kivoista" kurnuttajista osoittautuisikin siksi ihka oikeaksi kruunupääksi, ei voi tietää. Onneaan kannattaa koettaa silläkin uhalla, että jonain päivänä huomaakin huomaansa hiipineen rupea tihkuvan konnanroikaleen. 

Sitenkin toki sinkkuutta somempi. Sinkkuus (yleisesti merkityksessä ei voimassaolevaa monogaamista parisuhdetta) on sosiaalisessa arvossaan ainoastaan kahdessa elämänvaiheessa: joko osana epäonnistuneesta pariutumisyrityksestä toipumista, tai sitten sopivaa siippaa aktiivisesti etsiessä. Mutta jos sitä sopivaa ei edes kokeeksi ala tietyn säädyllisen aikarajan puitteissa löytyä, herättää se hetimmiten kummastusta ja sääliä. Joku vikahan sellaisessa hommassa täytyy olla..! Mielen viereenkään ei tule, että se sinkkuus saattaisikin olla enemmän tai vähemmän tietoinen valinta, ja elämän johtolankana kulkisi jokin muu asia kuin elämänkumppanin löytäminen perinteiseen tapaan. 

Minä en ole oikein koskaan oppinut etsijäksi, eikä parisuhde ole missään elämäni vaiheessa asettunut miksikään maaliksi. Rakkautta sen sijaan olen aina janonnut, kaikkia niitä voimassaan vuoria siirtäviä tunteita. Ja kuitenkaan ilman niitä en ole osannut tuntea itseäni yksinäiseksi. Minulla on niin riivatun hyvä mielikuvitus, että pystyn täyttämään tunnekuohujen tarpeeni oman pääni sisällä, joko itse päiväuneksimalla tai kirjojen, elokuvien ja sarjojen tarinoihin tempautumalla. Totta kai se on aina aivan omaa luokkaansa, kun sellainen kokemus sattuu omalle kohdalle ja minä saan kirjoittaa tarinoita siitä, mutta hyvin harvoin koen itseni onnettomaksi jos näin ei ole. (Toim. huom. Myös sydänsäryt kuuluvat niihin tunnekuohuihin joita minun on jano. Tunnenarkki mikä tunnenarkki.) 

Silti, aina kun olen rakkauteen törmännyt, minun pieni pääni on täyttynyt kaikenlaisista odotuksista siitä, mitä paketin sitten täytyisi pitää sisällään. Ajatuksen tasolla en ole pitänyt monogaamista parisuhdetta minään automaattisena ihanteena, päinvastoin se on mielestäni teoriassa vähiten houkutteleva vaihtoehto. Nyt olenkin ymmärtänyt, etteivät ne minun suuret odotukseni ole ensinkään koskeneet suhdemuotoa, vaan nimenomaan niitä tunteita. Juuri ne suuret odotukset, jotka ovat johtaneet pettymyksiin kun eivät sitten olekaan täyttyneet. Kun niin on käynyt, olen epätoivoisesti koettanut muuttaa tilannetta vaatimalla muutoksia suhteeseen ja sitä koskeviin sopimuksiin. Ymmärrettävä mutta valitettava väärinymmärrys, jolta toivottavasti vastaisuudessa vältyn. Vastaavasti minun mustasukkaisuuteni on usein tulkittu virheellisesti omistuksenhaluksi, vaikka se on todellisuudessa ollut oireilua torjutuksi tulemisen tunteesta.

Kuva

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mikä minulle oikeasti on ihmissuhteissa tärkeää, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen. Ensinnäkin, tahdon saada rakastaa sillä tavalla kokonaisvaltaisesti ja kovaa, kuin minulla on tapana. Tahdon, että niitä tunteita kunnioitetaan, ettei niitä vähätellä eikä jätetä huomiotta. Minä haluan tuntea itseni aivan erityiseksi, korvaamattomaksi, rakastetuksi ja arvostuksi näine hyvineni. En milloinkaan tahdo kokea, että minut asetetaan samaan asemaan jonkun toisen ihmisen kanssa, enkä varsinkaan, että siinä asemassa olisin jollain tavalla tai jossain asiassa tätä toista huonompi. Koska silloin tunnen, että minä olen huono ja etten minä riitä, ja silloin minuun sattuu. Ja kun minuun sattuu, minä puolustaudun hyökkäämällä, eikä se ole reilua ketään kohtaan. Minusta tulee silloin todella ikävä tyyppi.

Minkään näiden tarpeiden täyttymiseen ei tarvita sitä, että olisin kenenkään ainoa. Minusta tuntuu, että saatan sittenkin pystyä oikeasti olemaan niin polyamorinen, kuin olen aina tahtonutkin olla. Huomaan sen nyt kun yhtäkkiä se, mikä on ollut teoriassa hyvä, onkin hyvä myös käytännössä, koska asiat tehdään oikein. Koen, että minulle ollaan rehellisiä ja minua aidosti kunnioitetaan, enkä itse sotke toiveitani toisiinsa. Minustakinhan olisi toki mukavaa, jos olisi jossain vaiheessa joku jakamassa myös arkea (kunhan tämä joku tajuaisi jättää minut aina välillä rauhaan), mutta en odota sitä kaikilta niiltä joihin ihastun. En itse asiassa keneltäkään, sellainen yhteenkuuluvuus kehittyy nähdäkseni ajan eikä tunteiden määrän tai voimakkuuden mukana. Ja kunnes niin käy jos on käydäkseen, pärjään siinä missä tähänkin asti yksin. Minun ei tarvitse haikailla ihmissuhdetta joka tekisi minut onnelliseksi, jos olen onnellinen niissä ihmissuhteissa joita minulla kulloinkin on.

En tietenkään voi kulkea kenenkään muun kengissä saati alkaa sanelemaan, mihin suuntaan niillä kannattaisi mennä. Mutta ehkä monen muunkin, kuten fraasi tietää kertoa, rakkaudessa epäonnistuneen kannattaisi pysähtyä pohtimaan, mitkä ovat ne odotukset, jotka eivät tähän asti ole täyttyneet. Koskevatko ne tunteita vai käytännön järjestelyjä vai sekä että, ja kuinka realistista on odottaa jonkun uuden ihmisen niitä kaikkia täydellisesti vastaavan. Ehkä kiipeääkin aivan väärästä päästä puuhun, jos päättää valmiiksi minkälaisen suhteen tunteidensa vastineeksi tahtoo tai millaisia tunteita osakseen odottaa, ja tekee jokaisesta kohtaamisesta castingin siihen valmiiksi kirjoitettuun rooliin. Siinä jää helposti niin ihmiset kuin todelliset tunteetkin aidosti kohtaamatta. 

Joskus epäonni voi toden totta olla seurausta siitä, että käsitys onnesta on väärä. Minä olen luullut, että romanttisen onneni tae on ihminen, joka tuntee minua kohtaan minun tavallani. Nyt ymmärrän, millainen onni on löytää ihmisiä, jotka kiintyvät minuun kukin aivan omalla tavallaan. Nyt, kun olen luopunut omista odotuksistani sen suhteen, miten heidän muka pitäisi se tehdä. 

Onnen aikoja

Asiat ovat yhtäkkiä kamalan hyvin.

Se on valtava muutos lyhyessä ajassa. Vielä alkuvuodesta olin niin maani myynyt, että harkitsin vetäytyväni niin blogosfääristä kuin kinkyskenestäkin, ja antavani hyvällä omallatunnolla kuolla pois kaikkien niiden sosiaalisten kontaktien, joiden ylläpitämisen koin raskaana. So. käytännössä joka ainoan lukuun ottamatta omaa poikaani. Nyt kaikki on niin toisin, paljon paremmin totta kai mutta silti niin toisin, että minulle meinaa kieltämättä vielä välillä tulla hätä pelkästään sen vuoksi. Kun minä en enää meinaa tietää kuka tämä tyttö oikein on ja miten tällaisen kanssa oikein eletään. Tällaisen joka uskaltaa kaikkea mitä haluaa.

Minun elämääni on tullut paljon uusia ihmisiä ja sanomaton määrä rakkautta. Olen tavannut aivan uskomattomia persoonia ja saanut kokea hetkiä täynnä lämpöä. Halusta hauraita hetkiä, kivuliaita nautinnon hetkiä. Hetkiä, jolloin minä olen tykännyt toisista niin kovasti että sydäntä puristaa, ja tuntenut että minustakin tykätään. Tuntenut, että se minä josta tykätään, on juuri se sama josta minäkin tykkään, ei enää se vieraalta tuntuva tollo.

Kävin joku viikko sitten Turussa kinkyklubilla ja kun tulin kotiin, minun ihossani oli viiden ihmisen jälkiä. Päässäni minulla oli jäljellä vain hymy ja rispaantuneita muistikuvia. Kuvia keijukaisesta painautumassa minua vasten ihoani kirvelevien iskujen välissä, peikon puremista niskassani ja nymfin kynsistä repimässä ihoani rikki. Koko ilta pelkkää satua ja täyttä totta.

Seuraavana päivänä menin jälleen kuningattaren luokse teelle. Hän sitoi minut alastomana auki eteensä ja kosketti minua. Upotti kyntensä ja hampaansa minun ruhjeisiini, rääkkäsi ja suukotteli minut humalaan. Kun lähdin kotiin, Spotify arpoi minun korviini kappaleen jonka kuulin ensimmäistä kertaa, ja joka oli kerta kaikkiaan kaikki mitä minä juuri silloin tunsin. Pakkaslumessa kimmelsi aurinko ja minun silmissäni kyyneleet. Minun sisälläni tuntui olevan jokin niin valtava voima että se sai minut tärisemään. Minä olin niin onnellinen että se sai minut aivan tolaltani.

Kirjoittaminen on ollut viime aikoina vaikeaa. Sanat eivät meinaa millään suostua välittämään sitä, mitä minun sisälläni on. Olen kuitenkin alkanut elää siinä vakaassa uskomuksessa, että minä pystyn mihin tahansa jos haluan, ja minä tahdon sanani takaisin. On siis vain ajan kysymys, milloin minä saan itseni taas kertomaan tarinoita siitä millaista on olla elossa.

Kuningattaren köysissä

Minä tapasin tällä viikolla erään naisen. Kun minä ajattelen häntä, minulle ei tule kuin yksi sana mieleen, ja se on kuningatar. Kaunis, ylväs, lämmin ja lempeä, mutta tahdossaan tiukka ja halussaan julma nainen. Silläkin uhalla että se kuulostaa sellaiselta oi siunattu valtiatar -tyyppiseltä nuoleskelulta vaikken niin tunnekaan, kuningatar olkoon hänen nimensä minun tarinassani.

Tiesin kuningattaren entuudestaan, olin kerran tavannutkin. Ihastunut hänen persoonaansa jo silloin. Kun kuningatar nyt pyysi minua sidontamallikseen, olin heti enemmän kuin innokas menemään, sekä siitä huolimatta että siksi, etten liiemmin perusta pelkästä sidonnasta. Minä olin ollut lukevinani rivien välistä, että kuningattarella voisi olla jotain muutakin mielessään. Mitään en silti uskaltanut varsinaisestsi odottaa, koska olisihan se ollut kiusallista jos olisin käsittänyt väärin.

Surkeiden sattumusten sarjan päätteeksi saavuin kuningattaren luo puolisen tuntia sovitusta myöhässä hiki ja räkä valuen. Aivan mahtavaa. Olin kovasti häpeissäni, mutta kuningatar ei ollut moksiskaan. Hän tarjosi teetä, me joimme sitä ja juttelimme. Tai kuningatar jutteli, minä jännitin. Vilkuilin vaivihkaa kuningattaren uumaa ja rintoja kuin mikäkin avuton pojankloppi.

Kun kuningatar näytti minulle köytensä, hän sanoi niitä sanoja, joita sanotaan ennen sessiota. Että jos hän tekee jotain mikä tuntuu minusta pahalta, minä saan ja minun pitää se sanoa. Mukien tyhjennyttyä kuningatar nousi ottaen köytensä pöydältä ja totesi minun olevan viisain riisua fleeceni. Minä olin etukäteen miettinyt, sidottaisiinko minut vaatteissani vai ilman, ja koska jäin takkini riisuttuani topin, farkkujen ja villasukkien alle, ajattelin sen merkiksi siitä että kyse oli sittenkin vain sidontaharjoituksesta. Siksi minä koetin parhaani mukaan olla aivan hiljaa, kun kuningatar alkoi sitoa minua.

Kuningatar sitoi minun ylävartaloni huolellisesti, siirtäen monta kertaa solmun paikkaa, jotta lopputulos olisi symmetrinen ja mahdollisimman kaunis. Kuningatar teki työtään hiljaa, ja yhtä vaitonaisena minä seurasin hänen solmimistaan. Kun kuningatar oli saanut valmiiksi punoksen, joka kulki minun rintojeni välistä, hän tarttui siihen ja riuhtaisi. Tästähän voisi vaikka... Minä hengähdin ja ynähdin, mutta tilanne karkasi minulta. Kuningatar jatkoi sitomistaan enkä taaskaan tiennyt mitä odottaa. Hän sitoi minun molemmat käteni ylös, koukkuun sivuille. Köydet eivät painaneet yhtään, vaikka minun kätteni paino lepäsi niissä.

Mutta nokka vuosi. Minä olin koko ajan pidätellyt niiskutteluani, ja nyt totesin tappioni. Minulla ei ollut mitään muuta kunniallista keinoa selvitä nolosta tilanteesta kuin pyytää paperia. Kuningatar arvasi ennen kuin ehdin lopettaa lauseeni ja poistui keittiöön. Kämmeneni oli sidottu niin lähelle kasvojani etten olettanut muuta kuin paperia käteeni, mutta kuningatar painoikin itse liinan kasvoilleni ja käski niistää. Nyt kun mietin, niin minusta on hassua miten kuuliaisesti ja kyseenalaistamatta minä niistinkin. Ja silti sen jälkeen sitomisen jatkuessa ajattelin jälleen, ettei nyt mitään sopimattomia passaa kuvitellakaan. Minun pääni oli olevinaan hyvinkin ammattimaisessa moodissa.

Siksi minä säikähdin omaa reaktiotani, kun kuningatar lopetettuaan tunnusteli minun sormieni lämpöä tietääkseen, josko oli tullut sitoneeksi liian tiukkaan. Kuningattaren käsi tuli silloin liki minun kasvojani, ja täysin sitä tarkoittamatta, jostain selkäytimestä nousevasta reaktiosta minä painoin pääni hänen kämmenselkäänsä vasten.

Ehdin juuri ja juuri tiedostaa tehneeni jotain mitä minun ei olisi ehkä pitänyt, ottaa aikeekseni vetääntyä ja pahoitella, kun jotain sitten tapahtui. Minä en valitettavasti voi kertoa mitä se oli, koska en yksinkertaisesti muista,  mutta joka tapauksessa se teki lopultakin minulle selväksi tilanteen luonteen.

Se saattoi olla kynsiä painumassa ihooni. Tai hampaita upputumassa kaulaani ja päänahkaani. Ja huuliini, niin kovaa että niissä on vieläkin mustelmia. Ehkä se oli kieli joka nuoli kasvojani. Sotkien, merkiten, ottaen.

Minä en muista.

Kuva

Seitsemän, kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, nolla.

Kuningatar painoi kyntensä minun kynsieni alle niin että poltti. Kätensä kasvoilleni niin etten saattanut hengittää. Minä kuuntelin numeroita silmät suljettuina ja räväytin ne auki kun luku tuli lähemmäs loppua. Kuningatar piti minua sylissään, käsivarsi painaen kaulaani. Minä tunsin, että hänenkin sisällään takoi.

Kuningattaren kynnet kulkivat hävylleni farkkujen päältä. Huulet suukottivat omiani, purivat, suu aukeni ja sotki minut taas. Minä en muista muita sanoja kuin pikkulutka, mutta muistan että ne kiihottivat minua järjiltäni. Nappi avautui, käsi kävi pikkuhousujen päällä, hyväili minut huokauksiin, ja juoksi vatsaani pitkin kiusoitellen pois. Kunigatar leikki minulla kuin kissa hiirellä.

Kun minä sitten tein jo lähtöä, kuningatar nuolaisi kasvojani suukotettuaan minua. Minä nyrpistin nenääni ja pyyhin suutani, ja kuningatar nauroi, mutta lopetti äkkiä. Sano kiitos.

Kiitos. Kauniisti ja hetkeäkään epäröimättä.

Minä menen uudelleen ensi viikolla. Tälläkään kertaa minulla ei ole aavistustakaan mitä odottaa, ja nyt minua jännittää jopa enemmän kuin viimeksi. Nyt minä menen sinne jo pikkulutkana. Nyt minä olen jo kerran juonut teetä ja sanonut hermostuksissani liian monta kertaa "niinku". Nyt minun pääni vasta alkaakin pommittaa minua asioilla, joita minun muka pitäisi olla. Ei auta muu kuin jaksaa jankuttaa, ettei minun pidä mitään vaan minä saan, olla kaikkea mitä sitten olenkin.

Keskittyä siihen, mitä kaikkea juuri tällaiset tytöt sitten voivat päästä kokemaan.

Millainen subi minä olen?

Minun kinkyidentiteettini on kiepsahtanut viime aikoina vähän hassusti päin. 

Aiemmin olen kokenut olevani ensisijaisesti alistuva ja vasta sen jälkeen kaikkea muuta. Nyttemmin minusta on alkanut tuntua, ettei alistuminen nappaa oikeastaan ollenkaan. En ole aikoihin huomannut itsessäni kaipuuta päästää irti kontrollista tai tulla omistetuksi ja hallituksi ulkoakäsin. Sen sijaan aiempaa suuremmaksi on kasvanut halu ja uteliaisuus kipua kohtaan.

Nyt kun olen subiudestani tällä tavalla vähän etäämpänä, on helpompaa tarkastella sitä neutraalisti. Millainen minun seksuaalinen profiilini alistuvana oikeastaan sitten on?

Kuva

Melko yleinen tapa erotella alistumisen tapoja toisistaan on alistuva/alistettava -jaottelu. Karkeahan se on, mutta omalla kohdallani ihan käypä käsitepari, koska olen niin selvä tapaus. Minua ei todellakaan tarvitse millään voimakeinoin nujertaa antautumaan, vaan alistuminen on tietynlainen perusasetus kaikessa seksuaalisessa toiminnassani. Nytkin, vaikkei se tällä hetkellä ole mikään minua ajava voima, se on silti se ainut tapa jolla minä voin seksuaalisesti olla olemassa. Minä putoan ja olen aina pudonnut subitiloihin joka kerta, kun annan jonkun koskettaa minua haluten, tai hakaten.

Vaikka kaikessa muussa kanssakäymisessä saatan haastaa, kujeilla ja vittuilla minkä kerkeän, minä olen hyvin herkkä huomaamaan toisessa sen muutoksen, kun sellaista käytöstä ei minulta enää suvaita. Sen jälkeen minä en koskaan vastustele tahallani enkä uhmassa, vaan teen totisesti kaikkeni ollakseni ja toimiakseni tismalleen niin kuin minun halutaankin tekevän. Moinen miellyttämisenhalu on minussa niin voimakas, että minut on melko helppo taluttaa myös omille epämukavuusalueilleni, enkä lyö jarruja pohjaan just heti kun minulla lakkaa olemasta kivaa, vaan vasta kun en aivan oikeasti johonkin pysty.

Koska kuitenkin pidän tärkeänä sitä, että sessiomoodin ulkopuolella saan huoletta laskea leikkiä ja esittää omia mielipiteitäni silloinkin kun ne haastavat D:n näkemykset, voisi luulla etten olisi niinkään kiinnostunut mistään 24/7-kuvioista. Totta onkin, ettei mikään konservatiivisemman mallinen konsepti minulle varmastikaan sopisi. Esimerkiksi jo herroittelu/rouvittelu tuntuisi minusta nykyisin pelkästään teennäiseltä, eikä minusta missään tapauksessa olisi kenenkään orjattareksi muuten kuin yksittäisten sessioitten puitteissa (...jolloin se olisi kylläkin hurjan kovasti kiihottavaa).

Siitä huolimatta koen, että elämässäni on seksin lisäksi paljon muitakin osa-alueita, joissa olisin enemmän kuin valmis luovuttamaan valtani toiselle. Jos minä saisin päättää, lopullinen päätäntävalta olisi oikeastaan kutakuinkin kaikessa jollakulla muulla kuin minulla, koska en luota omaan arviointikykyyni pätkän vertaa. Ainut poikkeus jonka tältä istumalta keksin, ovat poikaani koskevat asiat. Seksuaalisestikin pitäisin nautinnollisena sitä, että toisella olisi valtuudet hallinnoida myös pieniä arkisia muuttujia, kuten minun pukeutumistani.

Niin ikään sen, mitä kaikkea konkreettista toimintaa suhde sitten pitäisi sisällään, olen hyvin pitkälti valmis laskemaan toisen käsiin. Ainut asia, mitä minulla on otsaa edellyttää, on kipu. Sitä täytyy myös olla niin paljon, että saan anella sitä olevan vähemmän. Muutoin minulla ei itselläni ole oikein mitään sellaisia intressejä, joita ilman en pärjäisi, eikä liiemmin niitä asioita, joita en kerta kaikkiaan tahdo tehdä. Joitain tietysti on, muttei mielestäni siinä määrin, että monikaan D kokisi toimivaltaansa suotta rajoitetuksi.

Joskus olen pelännyt tässä nöyryydessäni olevani jopa jonkin verran passiivinen subi. Minulla herää hyvin harvoin mitään sen kummempia erityistoiveita tekemisen suhteen, enkä oikein osaakaan olla mitään vailla. Olen oikein tyytyväinen kun D vie ja mie vikisen, oli suunta mikä hyvänsä. Nyttemmin näen sen omalla kohdallani enemmän sellaisena innokkaana mitä vaan -asenteena kuin lahnamaisena ihan samana. Luotan myös siihen, että D saa halutessaan minusta ideoita irti ilman, että minun tarvitsee erikseen esittää mikä voisi minun kanssani toimia.

Kuva

Jos miettii ihan sitä, minkä tyyppinen subi minä olen, niin kai se pikkuisuus sitten kiteyttää minun olemukseni melko hyvin. Mutta olen minä paljon muutakin kuin pieni ja suloinen. Minä olen myös likainen, rietas ja kyltymätön lutka, joka haluaa tulla nähdyksi ja kohdelluksi sellaisena. Sen lisäksi minussa on se synkempi puoleni, joka todella tahtoo tulla pidellyksi pahoin. Olenkin alkanut vähän varoa sitä, etten enää ilmaisi itseäni niin vahvasti pelkästään pikkuisuuteni kautta, koska jos näkee minussa ainoastaan sen, katsoo minusta pahasti ohi.

Eikä se minun pikkuisuutenikaan niin yksinkertaista ole. Minulle se on pikemminkin tiettyä herkkyyttä ja haurautta luonteessani kuin mikään rooli. Se ei myöskään ole minulle millään tavalla sidoksissa kokemukseen itsestäni ikäistäni nuorempana. Minä en pakene aikuisuuttani enkä leiki lasta, vaan minun persoonaani nyt vain sattuu liittymään monia tyypillisesti lapsuuteen liitettyjä asioita. Itse asiassa kritisoin voimakkaasti koko pyrkimystä lukita sellaisia asioita vain lapsuuteen kuuluvaksi.

Tämän tekstin kirjoitettuani minusta ei jostain syystä enää tunnu ollenkaan siltä, että minun subiuteni olisi minnekään karannut. Päinvastoin, nyt minun tuli kamala ikävä omalle paikalleni, polvilleni.

Olisi pitänyt arvata että tässä käy näin. Paha periköön..!