BDSM ja seksuaalisuus lapsiperheessä

Tetris ja Kurittajatar julkaisivat kumpikin tahoillaan oivalliset ja kattavat merkinnät BDSM:n ja lapsiperhearjen yhtälöstä. Lapsiperhe on minunkin perheeni, vaikka olemmekin lapseni kanssa kaksin, joten tahdon tarttua aiheeseen omasta vinkkelistäni.

Minun ja poikani suhde on poikkeuksellisen tiivis, koska olemme lähes koko ajan eläneet kahdestaan kaukana minun perheestäni, ja sosiaalinen tukiverkosto on muutoinkin ollut kovin niukka oman rajallisuuteni vuoksi. Kun vielä asumme pienessä kaksiossa, sinne ei paljoa yksityisyyttä mahdu. Mutkaton suhtautuminen kaikenlaisiiin intiimeinä pidettyihin asioihin onkin ollut suorastaan välttämätöntä. Eipähän tule pojalle koskaan naisen maailma minään järkytyksenä, kun on jo pienellä iällä tietoinen, miten sellaiset asiat kuin vaikkapa tamponit toimivat ja miksi niitä käytetään.

Mitä tulee omiin leluihini, muihin välineisiin ja mahdollisiin session jättämiin jälkiin, minulla on niin ikään melko liberaali linja. En ole kokenut tarvetta piilottaa lelujani lukollisiin kaappeihin, vaan saatan tarpeen vaatiessa ladatakin ne sängyn vieressä makuuhuoneen lattialla. Minun vibraattorini ovat sen verran siveitä ja sieviä, etten usko niiden näkemisestä mitään traumoja koituvan. Lapsi tietää, että ne ovat äitin omia leluja ja ettei niitä ole tarkoitettu lasten leikkeihin, eikä kiinnitä niihin juurikaan huomiota. Joskus on kysynyt, miten niillä leikitään, ja olen selittänyt, että ne on sellaisia joilla aikuiset leikkii yksin tai toisen aikuisen kanssa koska se tuntuu hyvältä, ja että se on ihan erilaista leikkiä kuin lapsilla. Setän kanssa ollessa saattoi joskus unohtua näkösälle köyttäkin, enkä silloinkaan kokenut tarvetta hätävalheille, vaan kysyttäessä totesin yksinkertaisesti äitin leikkineen sillä [setän] kanssa.

Ensimmäisten sessiokokemusteni jälkeen olin huolissani siitä, miten minun pitäisi menetellä jälkien kanssa. Käymme lapseni kanssa lähes päivittäin yhdessä saunassa, ja muutoinkin vietämme kotona paljon aikaa huolettomasti nakuillen. Aluksi yritin epätoivoisesti piilotella kaikkia jälkiäni, mutta eihän siitä sitten mitään tullut, vaan poika hoksasi melko ison mustelman reidessäni. Tuolloin kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:

- (Ihastellen) Ohhoh, ompas sulla iso mustelma!
- No ompa vain! Jättimäinen.
- Eikö yhtään itkuttanut kun se tuli?
- Ei itkuttanut, se tuli tosi kivassa leikissä eikä äitiä haitannut yhtään.

Lapsen oli tämä helppo käsittää, koska on itsekin vähän väliä jalat mustelmilla kun telmii. Asia oli loppuun käsitelty eikä kaveri ole sen koomin kolhujani pahemmin kommentoinut. Jonkun kerran ollaan yhdessä naurettu, kun äitillä on pehvassakin mustelma. Toki jos satun olemaan pahemmin piestyn näköinen, pyrin piilottelemaan sentään siksi kunnes pahimmat jäljet ovat parantuneet.

Varsinainen sessioiminen (piiskaaminen, sitominen jne.) tapahtuu aina niin, ettei lapsi ole silloin samoissa tiloissa. Näitä tilaisuuksia on minulla hyvin vähän, mutta vähänpä on sessioitakin tällä haavaa. Silloin kun on sessiosenssejä ollut vireillä, olen rietastellut mahdollisuuksien mukaan päiväsaikaan (luentojen välissä ehti opiskellessa hyvin), tai sitten läksinyt yökyläilemään jonkun luo itsekin silloin kun poikakin puolestaan toisaalle.

Seksiä, rajuakin sellaista on kyllä tavattu harrastaa lapsen nukkuessa toisessa huoneessa. Tämä on onneksi unissaan käytännössä kuuro ja herää kesken yön äärimmäisen harvoin, joten niin hysteerisen varovainen ei ole tarvinnut olla ettei hommasta olisi tullut mitään. Aiemmin kauhistutti ajatus että lapsi jostain syystä kuitenkin heräisi ja tulisi huoneeseen kesken touhujen, kunnes sitten kerran kävi niin. Käytännössä tämä näki vain äitin ja [setän] alastomana, missä ei ollut tälle mitään uutta eikä hämmennystä herättävää. Lapsi läpsytteli unenpöpperöisenä pissalle tilannetta noteeraamatta ja palasi minun saattamanani rauhassa pehkuihin. Mitä isompi lapsi on, sitä varovaisempi esimerkiksi äänien kanssa pitää tietysti silti olla. Poika on nyt sen ikäinen, että ihmetystä niistä saattaisi jo ilmetä. Likaista verbaliikkaa ei ainakaan sovi viljellä lapsen ollessa viereisessä huoneessa, eikä mikään pornovoihke ja -lätinäkään lapsen korville kuulu.

Toisaalta, jos jotain hämmentävää kuitenkin sattuisi pojan korviin kantautumaan, minä luotan täysin siihen. että asia selviäisi keskustelemalla. Jos jostain olen erityisen ylpeä niin siitä, että minun lapseni osaa ja uskaltaa pukea tunteitaan ja ajatuksiaan sanoiksi. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö poika pystyisi kysymään minulta, jos häntä jokin näkemänsä tai kuulemansa askarruttaisi.

Minusta kaikkein tärkeintä BDSM:n yhdistämisessä lapsiperhearkeen onkin, että seksuaalisuus ylipäätään on pienestä pitäen asia josta saa kysyä ja josta voidaan ihan rauhassa ja hyvillä mielin jutella. Äärimmäisen tärkeää on tehdä juttutuokiosta lämmin, todella ottaa kontakti lapseen, katsoa silmiin ja hymyillä rohkaisevasti kun tämä kysyy jotain tai kertoo mitä jostakin ajattelee. Minusta kinky seksuaalisuus ei ole tässä mielessä yhtään sen kummempi asia, eikä siitä kannata sellaista tehdä, vaan puhua asiat halki sitä mukaa kun ne esille tulevat jos ovat tullakseen, tavalla joka tuntuu niissä puitteissa luontevalta.

Itse en mielelläni lapselle varsinaisesti valehtele, mutta aina voi säädellä sitä miten paljon totuutta kertoo ja millä tavalla. Huumori ja vertauskuvallisuus ovat tyylikeinot vailla vertaa arkoja aiheita käsiteltäessä. Leikiksi voi lyödä silloinkin, jos sattuu joskus menemään sormi suuhun jonkun kiperän kysymyksen edessä. Näin voi välttyä turhalta kiusallisuudelta ja pelata aikaa keksiäkseen ikätasoisen vastauksen. Ja jollei sellaista tule mieleen, aina voi selittää parhaansa mukaan senkin ettei osaa selittää, mutta ettei silti ole kyse mistään mistä tarvitsisi olla huolissaan, vaan pelkästään mukavasta asiasta.

Meidän pienessä perheessämme (kinkykin) seksuaalisuus on siis aikuisten* välistä leikkiä, jota ei kuitenkaan keinotekoisesti koiteta kokonaan kätkeä lapselta, vaan johon liittyvistä asioista on lupa kysyä ja puhua. Kaikelta suoranaiselta toiminnalta ja hurjemmalta kuvastolta lapsi pyritään tietysti säästämään, mutta aiheesta ei silti tehdä mitään mörköä tai koiteta väkisin vaientaa sitä olemattomiin, mikä olisi minun mielestäni lapsen täydellistä aliarvioimista. Minun nähdäkseni lapselle voi iästä riippumatta puhua mistä tahansa, kunhan osaa tai ainakin yrittää asettua lapsen asemaan ja katsoa asiaa yhdessä lapsen kanssa tämän perspektiivistä.

En usko että sillä konstilla kovin kaltoin kohdeltuja ihmisentaimia kasvatetaan.

*Totta kai lapsellakin oma, orastava seksuaalisuutensa on, ja siihen olen pyrkinyt suhtautumaan niin ikään avoimesti ja ennen kaikkea lämmöllä. Ollaan muun muassa käyty hyväntuulisia keskusteluja siitä, miten tuntuu kivalta kun kikkeliin koskee ja miten sillä voi tehdä vaikka mitä hauskaa kun se "on isona", mutta että niitä juttuja ruukataan sitten tehdä ihan omassa rauhassa. Kyllä vain, nämä ovat ajankohtaisia asioita jo 5-vuotiaan elämässä.