Sivut

torstai 17. syyskuuta 2015

Ehdot rakkauksille

Särkynyt sydän ei ole vamma. Se on krooninen, uusiutuva sairaus, jonka kanssa voi oppia elämään täysipainoista elämää. Akuuttivaihe on aina armoton ja voi toisille koitua jopa kohtaloksi, mutta tätä seuraa poikkeuksetta ennemmin tai myöhemmin tilanne, jossa tauti on jälleen hallinnassa. Tärkeintä on löytää itselleen parhaiten sopiva hoitomuoto jolla päästä akuuttivaiheiden yli.

Itse suosin Scarlett O'Haran tunnetuksi tekemää menetelmää: I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow. Ei varsinaisesti auta, mutta toimii. Olen järjestänyt itselleni paljon muuta ajateltavaa tehdäkseni toteutuksen helpommaksi ja toden totta, tää menee ihan hyvin.

Aikaani olen kuluttanut muun muassa miettimällä, miten minä jatkossa vältän tällaiset karikot. Myrskyn hetkillä uhoamani kovaksi opetteleminen tuntuu nyt tyvenellä lähinnä huvittavalta vaihtoehdolta. En minä vain ole sellainen. Minä olen niitä, jotka pysyvät kultana, tahtovat tai eivät. Mutta ehkei olisi pahitteeksi parkita nahkaansa edes pikkuisen. Opetella olemaan jämympi siitä, mitä minä haluan ja mitä ehdottomasti en, ja mitä minä todella tarvitsen. Minulla on ihan yhtä iso oikeus tavoitella niitä asioita kuin kenellä tahansa muullakin, riippumatta siitä onko se liikaa vaadittu jollekulle josta minä pidän. Voi kuulostaa itsestäänselvältä, mutta minulle se on totinen kasvun paikka. Ettei odota hiljaa nöyristellen sopivaa tilaisuutta varovasti esittää, että jospa ei tällaista tai tuollaista kun minä en oikein kestä, vaan tekee jo kättelyssä selväksi, että nämä ovat minun ehtoni, kerro sinä omasi ja katsotaan voidaanko tätä pelata.


Nämä oivallukseni eivät ole puukkoja mihinkään suuntaan, eivät lopputuotetta mistään yksittäisistä tapahtumista. Olen ymmärtänyt ne yhdistelemällä pisteitä lukuisista erillisistä kokemuksistani, pienemmistä sattumista yhtä lailla kuin suuren suuristakin, enkä tarkoita niillä vihjailla mitään ikävää kenenkään muun toiminnasta kuin omastani. Nämä ovat minun ehtoni tuleville rakkauksille.

En kaipaa pelkkää seksi/sessioseuraa tai mitään kevyttä säätöä.

Olen viimeinkin tullut ymmärtäneeksi, ettei sellainen vain sovi minulle. Minä olen niin pahuksen impulsiivinen, että jos koen seksuaalista vetoa johonkuhun, minä satavarmasti ihastun ja erittäin korkealla todennäköisyydellä myös rakastun tähän. Ja kun minä rakastun, minä tahdon olla toiselle se Johnny Cashin kesäkuu, en yhtään mitään vähempää. Leikki leikkinä ei ole minulle leikin asia, niin hauskaa kuin teoriassa olisikin kepeästi toteuttaa yhteisiä fantasioita hyvässä seurassa. Tähän on olemassa kourallinen poikkeuksia, mutta kenestäkään uudesta tuttavuudesta tuskin sellaista tulee.

Toisen on oltava seksuaalisesti dominoiva.

Näin se vain on nähtävä. Alistuminen on erottamaton osa minun seksuaalisuuttani, toisen on pystyttävä sen kanssa toimimaan. On myös vähintäänkin kyettävä tuottamaan minulle kipua ja esineellistämään minua, mieluiten myös itse nautittava moisesta. Jos minä lankean loveen sillä mielin kuin tapanani on, ei ole kummoinenkaan vaihtoehto että joutuisin toteuttamaan kinkyjä tarpeitani tyyten toisaalla. Siksikin, koska...

En pysty polyilyyn.

Tämä on ollut kovakin pala myöntää, koska periaatteessa olen täysin polyamorian puolella. Fakta on vain se, että minun itsetuntoni on aivan liian matalalla ja minuun on sattunut aivan liian monta kertaa, jotta minun mielenterveyteni kestäisi kokea riittämättömyyttä joidenkin toisten rinnalla. Jos minun kanssani jotain yrittää, sen on oltava monogaamista hommaa ainakin siihen asti, että suhde on riittävän vakiintunut vakuuttaakseen minut omasta asemastani toisen elämässä. Enkä ala lupaamaan että se sittenkään siitä kummenisi. Voi olla, ettei minun sydämeni koskaan tule kestämään painetta siitä, että kumppanini tahtoisi solmia seksuaalisia tai romanttisia sidoksia johonkuhun toiseenkin, vaikka kuinka sen järjellä ajatellen hyväksyisin.

En halua enempää biologisia lapsia.

Tämä ehto tuntuu vähän absurdilta pukea sanoiksi, koska saisin paskahalvauksen mikäli törmäisin sellaiseen luonnonoikkuun kuin vapaaseen vielä lapsettomaan kinkyihmiseen, jonka haaveissa olisi perustaa perhe jonkun minunkaltaiseni kanssa. Mutta koska se on asia josta olen oman päätökseni tehnyt, julistettakoon nyt sekin. Minä rakastan lapsia ja olen aina asettunut luontevasti varaemon rooliin, joten toisen jo olemassaoleva jälkikasvu ei ole ongelma eikä mikään. Minulla ei kuitenkaan ole niin minkäänlaista mielenkiintoa aloittaa vauvantekohommia enää aivan alusta asti.

Poikani on AINA prioriteetti numero yksi.

Tämä toisen on ymmärrettävä. Tajuttava täydellisesti, viimeisintä pikku aivosoluaan myöten sisäistettävä, että vaikka kuinka kovasti pihkaantuisin, minä olen nyt ensisijaisesti poikani äiti, vasta sen jälkeen kaikkea muuta. En koskaan tahdo kuulla mitään nuivia kommentteja siitä, miten vähän minulta liikenee aikaa muuhun, tai muuta yhtä ääliömäistä. Tietysti minuakin välillä harmittaa, etten noin vain pääse irtoamaan mihinkään pidennettyihin viikonloppuihin tai etteivät hartaat arkisessiot tällä erää oikein onnistu, mutta minä en silti todellakaan koe jääväni tässä elämäntilanteessani tappiolle. Enkä minä siedä sitä, jos toinen saa omalla paskamaisella asenteellaan minusta tuntumaan siltä kuin jäisin.

Toisen täytyy ymmärtää minun rajoittuneisuuteni.

Tällä viittaan sosiaaliseen ahdistuneisuuteeni. Aiemmin olen itsepäisesti pitänyt taakkaani vain omilla harteillani, ajatellut että minussahan se vika on, minun täytyy sopeutua siihen mitä uusi ihmissuhde tuo mukanaan, tuntui se miten ylivoimaiselta tahansa. Minun vain täytyy päästä muurieni läpi vaikka väkisin, minun on pakko yhtäkkiä pystyä asioihin joita tavallisesti kartan viimeiseen asti. Alkaen ihan sellaisista seikoista, kuin että minun täytyy mennä yksin kahvilaan, jossa toinen odottaa ensimmäistä tapaamista. Tai, herranjumala, jos toinen tahtookin jutella puhelimessa ennen kuin tavataan. Jokainen tällainen toisille arkipäiväinen sosiaalinen tilanne on minulle valtava kuormitus, toteutus miljoonan kauhuskenaarion takana. Ja vaikka ylittäisin itseni ja suoriutuisin, minä löydän lähes aina syitä sättiä itseäni jälkeenpäin. Jos näitä tilanteita tulee lyhyessä ajassa useita, minä vaivunkin helposti synkkyyteeni ja saatan olla valmis heittämään pyyhkeen kehään jo alkuunsa.

Nyt minä olen alkanut ajatella, ettei minun ehkä sittenkään tarvitse selviytyä näistä haasteistani yksin. Jos toinen todella tahtoo tutustua minuun, se voi kyllä tulla vähän vastaan. Ehkei tarvitsekaan mennä sinne kahvilaan ensitapaamiselle, ehkä voidaan lähteä vaikka kävelylle. Ja sekin on jo paljon, jos toinen on ihan vain varautunut siihen, ettei minulla ole sosiaalista kompetenssia esimerkiksi esittää keskustelua eteenpäin vieviä kysymyksiä, ja että ainakin aluksi olen niin hermostunut, ettei minulta saa aina oikein järkeviä vastauksiakaan. Suorastaan sata jänistä on jos toinen hyväksyy, ettei tällä voi olla mitään vippaskonsteja joilla minun piinastani päästäisiin. Monesti kun ihmiset kuvittelevat, että koska heidän kanssaan on yleisesti ottaen helppo tulla juttuun, minulla ei ole mitään syytä hermoilla. Mutta kun se ei vain mene niin. Oli toinen miten sulava seurapiiri-ihminen hyvänsä, minulla puolestani on teini-iästä asti kaikessa rauhassa vakiintunut vääristynyt ajattelu- ja toimintamalli päässäni. Saa olla melkoinen houdini, jos sen vyyhdin pelkällä presenssillään ratkoo. Minuun tutustuminen on siis prosessi sinänsä.


Siinäpä ne sitten olivat, minun ehdottomat ehtoni. Vastedes aion yrittää olla niin rohkea, että läväytän ne tiskiin ennen kuin alan yhtään millekään, vaikka minusta aina tuntuukin etten minä ole oikeutettu esittämään vaateita kenellekään ja että minun pitäisi aina tarvittaessa olla valmis omista ehdoistani joustamaan. Loppujen lopuksi tällaisten seikkojen selväksi tekeminen lienee silti kaikkien osapuolten etu, joten jatkossa koitan katsoa sen velvollisuudekseni. Jospa minun olisi se sellaisena helpompi hyväksyä kuin oikeutenani. 

6 kommenttia:

  1. Hei, tosi hyvä postaus! Hienoa että olet löytänyt ehtosi ja onnistunut pukemaan ne sanoiksi. :) Ne kuulostavat vähintäänkin kohtuullisilta ja ovat täysin hyväksyttäviä.

    Sosiaalisten tilanteiden pelon kanssa tuntuu monen olevan vaikea tulla sinuiksi, joten tosi hienoa, että tunnistat sen ja uskallat puhua siitä. :) Minulla on useampi ystävä, joilta saattaa jäädä tulematta johonkin kivaan tapahtumaan vaan sen vuoksi, etteivät he uskalla saapua sinne yksin. Monet ovat kuitenkin löytäneet omia keinoja helpottaa sitä, esimerkiksi sopia tapaaminen etukäteen kaverin kanssa jonnekin matkan varrelle ja mennä sitten yhdessä. Senkin kanssa siis voi elää ja rakastaa. :)

    Meillä kaikilla tuntuu olevan omat solmumme, joita yritämme ymmärtää ja ratkoa ja joiden kanssa täytyy elää. Välillä on hyvä saada tällaisia muistutuksia siitä, että kukaan ei ole täydellinen, vaikka kaikki yritämme sellaista esittää ulospäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Penni! <3

      Sehän se juuri sosiaalisten tilanteiden pelosta raskasta tekeekin, kun jää niin paljon tekemättä asioita joista oikeasti nauttisi ja jotka olisi tärkeitäkin. Minulta jäi mm. kielten opiskelu ja tanssiharrastus, ja yritän nyt sitten ottaa pienin askelin vahinkoja takaisin, kun olen alkanut löytää juuri niitä keinoja kiertää pelkoa. Siitä seuraa vain se, että elämä tuntuu olevan täynnä ehtoja: voin mennä yksin syömään, JOS on vapaana se nurkkapöytä jossa aina istun, voin mennä suoraan kassalle kaivamatta plussakorttia valmiiksi käteen JOS kassa on nainen ja ystävällisen näköinen, voin mennä mielenkiintoisiin tapahtumiin JOS saan etukäteen sovittua tapaavani siellä jonkun. Ja niin edelleen, loputtomiin. On vain pakko koittaa keskittyä siihen "minä voin" -puoleen ehtolauseita enemmän.

      Poista
  2. Voi ei.. tuntui kuin olisit kirjoittanut omasta elämästäni! Samojen asioiden kanssa painiskelen, paitsi että minä olen onneton yksinäinen yksisarvinen (vastentahtoinen poly, bi, sinkku, lapseton, vakava suhde ja perhe alkaisi jo kiinnostaa).. aikaa olisi vaikka kuinka siis mutta ei sopivia kumppaneita. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia sinulle painiskeluun <3 Äläkä ole onneton, jos on jotain niin ihmeellistä kuin tuollaisia suloisia yksisarvisia niin silloin on myös niitä, jotka voi ottaa niiltä yksinäisyyden pois.

      Poista
  3. "Poikani on AINA prioriteetti numero yksi.
    Tämä toisen on ymmärrettävä. Tajuttava täydellisesti, viimeisintä pikku aivosoluaan myöten sisäistettävä, että vaikka kuinka kovasti pihkaantuisin, minä olen nyt ensisijaisesti poikani äiti, vasta sen jälkeen kaikkea muuta."

    Hienosti sanottu.
    Aikanaan kun aloittelimme suhdettamme JR:n kanssa, toistin myös monesti nuo samat sanat. Olen ensisijaisesti äiti ja vasta sitten kaikkea muuta.
    Tottakai JR sen ymmärsi mutta ei se ihan kivutta käynyt. Uusperhettä rakentaessamme olimme mustasukkaisia toistemme lapsille siitä ajasta ja huomiosta mitä heille annettiin. Sekin on luonnollista mutta asia mikä piti käsitellä.

    T: Minkki
    kellaritytto.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minkki, kun toit tuon puolen asiasta esiin..! En tullut sitä ehdottomuuksissani edes ajatelleeksi. Eihän se välttämättä ole pelkkää paskamaisuutta tai pöljyyttä toiselta jos ajoittain tuntuu raskaalta tulla aina marssijärjestyksessä toisena, lasten jälkeen. Varsinkin kun ruvetaan laittamaan kalentereita vastakkain yhteisen ajan löytymiseksi, saattaa hyvinkin ymmärrettävästi joskus tulla mieleen, että onko se nyt aivan joka jalkapallomatsia mentävä katsomaan tms.

      Poista